Pihkassa.fi

Matkalla metsäammattilaiseksi

Hyvä paha maanmuokkaus

Pakko sanoa, mutta ensimmäistä kertaa koko metsäalallatoimimishistoriassani mulla oli vähän Kaukametsän pakolaisista tuttu metsäntuhoamisfiilis. Saattoi kyllä johtua ihan puhtaasti sarjan tunnarin kaivinkoneen kauhasta. Tai siitä etten ollut metsässä. Vaan entisessä metsässä.

Avohakkuutyömaa kesäkuulta.

Motolla samaa fiilistä ei tule.

Hakkuukonehan ei maanpintaa yleensä kovasti riko, mutta ymmärsin vasta kunnolla kun kävin kesäkuussa ajamassa ensimmäistä kertaa avohakkuulta puuta pois, ettei se ole avohakkuu mikä saa maiseman ihan hirveän näköiseksi.

Tajusin sen kun pääsin ajokoneella vastahakatun aukon reunaan ja ihastelin miten kauniin avaraa ja vihreää paikalla olikaan. Vielä.

Vasta ajokoneella rymyäminen ja kaivurilla sorkkiminen on se maisema, mitä niin moni vihaa. Minäkin, edelleen.

Mutta se ruskean ruma ajanjakso kuuluu ikävänä osana jaksolliseen kasvatukseen. Eikä onneksi mene montaa kesää kun sorkittu maa taas vihertää.

Itse olen tehnyt tähän asti vain harvennushakkuita, jolloin olan yli kurkatessa takana edelleen on metsä, yleensä omasta mielestä vielä sellainen josta voi olla ylpeä ja vaikka tiedän että alaharvennuksen päätepysäkki on päätehakkuu ja sen myötä tapahtuva maanmuokkaus, on metsällä vielä kymmeniä vuosia aikaa olla puustoinen. Väistämättömän lykkäämistä tai ei, sillä mennään mitä metsänomistaja haluaa.

Metsänhoito- tai maanmuokkauskoneen käyttö -kurssi

Koska olen käpälä pystyssä aina kun saa ajella jollain uudella vekottimella, kävin koulussa valinnaisen viikon kestävän maanmuokkauskurssin.

Vaikka ukkini oli kaivinkonemies, koskin tietoisesti kaivuriin ensimmäistä kertaa vasta reilu viikko sitten maanantaina. Kurssi on ihanan suoraviivainen.

Hyppäsin maanantaiaamuna maikan autoon ja hurautettiin työmaalle. Maikka näytti pari kertaa mikä on homman nimi ja päästi mut puikkoihin.

Hetki meni, mutta koska liikkeet ovat käytännössä samat kuin metsäkoneessa paria juttua lukuunottamatta, pääsin aika nopeasti kärryille.

Työmaa ei ollut ehkä helpoimmasta päästä ja kauhalla sai raapia kivikkoa enemmän kuin muokattavaa maata.

Ohjeistuksen mukaan maata ei saisi sörkkiä kuin vain sen verran mitä on välttämätöntä. Helpommin sanottu kuin tehty näin noviisina ja paikoitellen olisi voinut luovuttaa vähän herkemmin ja siirtyä seuraavaan kohtaan kun kauhan alta paljastui vain kivikkoa.

Miksi maa muokataan?

Maanmuokkaus saa alueen näyttämään vähintäänkin kamalalta, maksaa maltaita eikä ole ekologisestakaan näkövinkkelistä aina mitenkään mairitteleva, miksi sitä sitten tehdään?

Maanmuokkauksella siemenille tai taimille tehdään hyvä alkustartti. Maanmuokkauksella turvataan taimien syntyminen, parempi itäminen ja kasvu muokkaamalla esimerkiksi alan vesitaloutta haluttuun suuntaan. Oli uudistustyyli mikä vain, maanmuokkauksella kasvuolosuhteita tehostetaan. Muokkaamattomaan maahan ja paksuun kunttaan (se varvikko, jossa kasvaa esim. puolukkaa) ei taimia lähde syntymään niin nopeasti, tasaisesti ja varmasti kuin halutaan.

Vaikka ala uudistettaisi luontaisesti eli alaa ei kylvetä tai istuteta, avataan kunttaa usein laikuttamalla, jotta lähipuiden siemenet pääsevät suoraan maahan eivätkä takerru varvikkoon. Vaikka maanmuokkaus haukkaa suuren osan metsänuudistamisen kuluista, nopeuttaa se metsän uudistumista niin paljon, että se maksaa nopeasti itsensä takaisin.

Maanmuokkauksella pyritään myös estämään taimien tukkimiehentäi- ja myyrävahinkoja.

Mitä maanmuokkaustyylejä on?

Maata muokataan mätästämällä, äestämällä ja laikuttamalla. Mätästystäkin on muutamaa erilaista, on kääntö-, laikku-, oja- ja naveromätästystä ja muokkaustyyli valitaan maan ja valitun puuston mukaan.

Äestys on karumpien alueiden maanmuokkaustapa, jossa vesitalouteen ei puututa. Uudistettaessa alaa männylle valitaan usein äestys. Äestyksessä maahan tehdään maanpintaa repivää “vakoa”. Usein siementen kylvö tehdään äestyksen kanssa samanaikaisesti koneellisesti, mutta äkeeseen voidaan myös istuttaa.

Laikutus sopii esimerkiksi kivikkoihin, ja muutamat laikut tein tälläkin työmaalla kohtiin, joihin ei mätästä saanut tehtyä. Laikutuksessa kunttaa vedetään vain kevyesti sivuun eikä kuoppaa synny. Laikutusta käytetään esimerkiksi luontaisessa uudistamisessa kun ei ole tarve istuttaa, vaan toivotaan, että siemenet löytävät paljastuneeseen maahan. Toki laikkuihin voidaan myös kylvää siemeniä.

Mätästystä käytetään reheviin paikkoihin, joihin on tarkoitus istuttaa puita. Esimerkiksi kuuset uudistetaan mättäisiin.

Viikon ajan tein laikkumätästystä, jossa kauha upotetaan parikymmentä senttiä maanpinnan läpi. Ideana upottaa kauha kuntan läpi kivennäismaahan, nostaa sitä hieman ylös, kääntää kuin saranalla kaksi kunttakerrosta vastakkain ja kuntan alta nouseva kivennäismaa tiivistetään kauhan kuperalla puolella puolikaaren muotoon. Syntyneeseen mättääseen istutetaan taimi ja kivennäismaataskun sisään hajoava kuntta on kunnon energiaboosti taimelle.

On olemassa myös kääntömätästystä, joka on kuin laikkumätästys, mutta jossa kauhaan otettu maa kiepsautetaan ympäri ja pudotetaan syntyneeseen kuoppaan. Menetelmä ei sovi jos on tarvetta saada taimi kasvamaan hieman korkeammalle maanpinnasta.

Kolmas mätästyslaji on naveromätästys, jossa matalasta railosta kauhotaan matalia, tiivistämättömiä mättäitä taimille. Naveroiden tarkoituksena on ohjailla alueen vesitaloutta, ei kuivattaa alaa. Naveroiden tarkoituksena on kadota pikkuhiljaa näkyvistä, mutta ohjailla alueen vesiä pois häiritsemästä taimien kehitystä.

Naveromätästystä on paikoitellen syytetty siitä, että naverot ovat vain kiertoilmaus ojitukselle, jota ei aina katsota hyvällä. Oikein tehty navero ei kuitenkaan ole oja, mutta ymmärrän myös kritiikkiä.

Ojitusmätästystä käytetään turvemailla, jos alue vaatii pidempikestoista kuivatusvaikutusta, sillä taimet eivät selviä jos alue on veden vallassa.

Kuinka paljon mättäitä tulee?

Riippuu uudistettavasta alasta ja kuinka tiuhaan halutaan puita tulevaisuudessa istuttaa. Näille löytyy ohjeistukset metsänhoidon suosituksista.

Tällä kertaa muokattavalle alueelle oli tarkoitus tehdä 1800 mätästä hehtaarille, eli 9 kpl neljämetriselle ympyräkoealalle.

Arviointi on tällaiselle keltanokalle suht haastavaa ja alkuun teinkin mättäitä liian vähän, 7 kpl. Sain palautetta ja kohta mättäitä alkoi ollakin 11 yhtä koealaa kohti. Kiristin tahtia siis kevyesti 1400:sta 2200:an. Optimisti kun olen, (7+11)/2 on se vaadittava 9. Keskiarvoisesti siis ihan kelpo tahti 😄

Mikä fiilis mätästyksestä?

Ei musta kyllä kaivurimiestä tule. Rehellisesti sanottuna metsäkone on tehnyt musta melkoisen kermaperseen. Telikone verrattuna telakoneeseen on kuin pumpulia. Kaivurilla ei voi ajella mukavasti kantojen päältä vaan niitä pitää varoa ja jos vahingossa kannolle nouseekin, huomaa kyllä kannolta rytinällä alas tultaessa, että olisi pitänyt katsoa mistä ajelee. Ammattilaiskuskit kyllä ajelevat kaivurilla vaikka kuuhun, ja varmasti kokemus vähentää epävarmuutta, mutta olin rehellisesti puolet ajasta kauhuissani, puolet ajasta turhautunut.

Mätästys on sinällään ihan leppoisaa puuhaa, mutta jos kaipaa arkeen vaihtelua niin kaivurihomma ei ehkä ole ihan sitä mitä lähtisin ensimmäisenä tekemään. Jotta työ kannattaa, pitää kauhan liikkua aika rivakasti ja toistoja tulee päivässä se lähemmäs kolme tuhatta jos sen reilu puolitoista hehtaaria meinasi vuoron aikana paukuttaa menemään.

Ainakin meille sanottiin että jos 1,5 hehtaarin päivävauhtia tekee niin saa kurssista femman 😄 Voin sanoa, ettei tahti muutaman päivän jälkeen vielä ihan ammattilaistasoa ollut. Jos tänne joku ammattilaiskaivurikuski eksyy, saa huikata mikä on oma sellainen keskiarvoinen mätäsmäärä päivässä!

Metsäkonehommassa parasta on se kun katsoo olan taakse ja näkee selkeän, kauniin harvennuksen. Kaivurin kanssa tuntuu lähinnä kuin olisi pommittanut alueen.

Viikon aikana turhauduin useammin kuin menneen vuoden aikana yhteensä, vaikka kaivuri on yksinkertaisempi. Varmaan kun pääsisi sinut joustamattoman koneen kanssa ja oppisi kaikki niksit ja kikat hommasta tulisi hauskempaa eikä niin kuumottavaa, mutta nyt kun oli joka toinen sekunti kauhuissaan ja joka toinen sekunti turhautunut kivikossa rymyämiseen ja tuntui, että koko vekotin tulee kallionkielekkeeltä alas, meinasi välillä hymy hyytyä.

Tosin kun tajusin toisena päivänä ottaa kuulokkeet mukaan ja höpötin puhelimessa, sai ajatukset muualle ja homma lähti sujumaan. Kaivurissa ei nimittäin toiminut radio ja jo metsäkoneessa olen huomannut, että hommat sujuu vasta kun työaivot saavat mennä autopilotille samalla kun toiset aivot prosessoivat esim. radionkuuntelua tai puhetta. Pitäisi perustaa varmaan joku maksullinen puhelinlinja niin vois tienata tuplana. Lauran parhaat vitsit 3 € /min + pvm.

Millaisia alushousuja Eino Grön käyttää? -Ikivihreitä tangoja.

Huitominen alkoi sujua kolmantena päivänä ja ajoittain kauhusta kankea naama oli varmaan ihan hymyssäkin.

Palautteeksi sain plussana sen, etten pelkää konetta (ilmeisen hyvin feikkasin 😄), koneenkäsittely näyttää sujuvalta ja mätästysjälki on paikoitellen jopa hyvää. Kritiikkinä epätasaisuus ja se, ettei tuotostahti ole ammattimainen. No, olisin ollut yllättänyt jos ammattimaiseksi kaivurikuskiksi kipuaisi muutaman päivän kurssin jälkeen.

Vaikka kurssi oli alkukankeuksien jälkeen hyvä ja viihdyin ja opin paljon, kyllä tuli Scorpionia ja metsää muutaman päivän aikana ikävä.

Ja ihan siisti fiilis siitä, että kun tässä joskus tulevaisuudessa huojuu kuusikko, olen se, joka puiden paikat on päättänyt. Ihan jumalana.

Arvosana kurssista: 4

Retkikohde: Eräpyhä

Paikka: Pirkanmaa, Orivesi

Pituus: n. 3 km

Elokuu alkoi ja koska työpäivien metsissäkönyämismäärät eivät riitä, hilaan itseni myös aamuisin (oon tehny pääasiassa vaan iltaa) ja viikonloppuisin metsien siimeksiin.

Tarkoituksena oli käydä vanhassa kesätyöpaikassani Oriveden Purnussa näyttelyvierailulla ja koska nyt Orivedelle asti jo huristeltiin, iskin googleen sanaparin Orivesi + luontopolku ja scrollasin mitä kaupungilla on tarjottavanaan. Eräpyhä pisti mielenkiintoisimpana silmään, joten taide- (ja pulla)ähkyissä suunnattiin auton keula kohti Eräpyhää.

Päästiin parkkialueelle ja keli ei kyllä hellinyt. Satoi kuin Esterin perberistä, mutta koska ei olla sokerista ja olen kuitenkin Tarus 2004 survivor (oi muistoja, partioleiri, jossa satoi 24/7) niin lähdettiin uhmaamaan sadetta ja kipuamaan kohti kallioista ja juurakkoista huippua.

Eräpyhä kohoaa Längelmäveden ylle ja sen huipulla on upea kallionjyrkänteinen männikkö. Kun päästiin korkeimmalle kohdalle aivan läpimärkinä, alkoi ukkostaa urakalla. Samaan aikaan upea kokemus, mutta laitoin kyllä perhechattiin viestiä, että mut ja seuralainen voidaan sit haudata samaan hautaan. Eli jonkinlainen pelko persauksissa ja kunnioitus luonnonvoimia kohtaan oli koko ajan läsnä kun mietti mihin puuhun salama seuraavaksi iskee.

Onneksi ukkonen meni vähän matkan päästä etelästä ja saatiin ihastella välkettä ja jyrinää etäältä, ilman henkilövahinkoja.

Meillä oli suhteellisen kehno sadevarustus, meitsi joogapäntseissä ja paljasjalkatossuissa, seuralainen kollarit jalassa. Teoriassa sadetta pitävä takkikin oli läpimärkä. Osittain sateesta, osittain siitä, että vaikka satoi, oli lämmin. Eli kosteus puski sisältä ja ulkoa.

Maasto on paikoitellen haastava ja kalliot ja kivet sateella liukkaat. Kenkävalinta teki myös sen, että vaikka mun kokemuksen mukaan paljasjalkatossut pitävät jopa paremmin kuin karkeapohjaiset vaelluskengät kuivalla, sade teki sen, ettei pitoa juuri ollut ja liukastuinkin kerran persauksilleni alamäessä.

Ensimmäinen ajatus on aina et toivottavasti ei ranne mene, ettei tarvi olla saikulla. Hetken jomotti, mutta sekin kohta helpotti. Enemmän sattui sieluun.

Alueen kasvillisuus on ihanan vaihtelevaa. Mennessä mutkitteleva kivikkoinen kuusikkopolku, ylhäällä männikköä, kalliota ja upeat näköalat, alhaalla rehevää lehtoa lehtopensaineen ja lehtipuineen.

Alueen luontopolku ei ole pitkä, trackeriin tarttui alle 3 kilometria, mutta maaston ja kelien paikoittainen haastavuus ja märät vaatteet tekivät sen, että kolmen kilometrin talsiminen ja liukastelu oli ihan riittävä lenkki taideähkystä palautteluun.

Eräpyhä on toiminut aikanaan nimensä mukaisesti jonkinlaisena pyhänä paikkana ja levähdyspisteenä ja siitä on muistona Nunnankirkko -niminen muinaisjäännös. Kiviröykkiö on joskus avattu aarteen toivossa, mutta on nykyisellään entisöity takaisin kasaan.

Alueella on pari laavua ja kohtalaisen järeää tulentekopaikkaa, joten alueella voisi viettää enemmänkin aikaa ja jopa yöpyä.

Huikea paikka lyhyelle vierailulle, pakko suositella!

Retkikohde: Helvetinjärven kansallispuisto

Paikka: Pirkanmaa, Ruovesi

Pituus: Merkittyjä reittejä alueella yhteensä noin 40 km, puhelimeen tallentui 15,2 km.

Alueen koko: 49,8 hehtaaria.

Tänä kesänä retkeily on jäänyt harmittavan vähälle. Syynä yksinkertaisesti hellepäivien älytön määrä. Ainoa paikka viettää hellepäivää on metsäkoneen ilmastoitu koppi tai paikallisen pubin kattoterassi, varjon alla totta kai. Kaikki muu aktiviteetti on aivan liian raskasta kun lämpömittari näyttää yli 14°C.

No, nyt heinä-elokuun taitteessa lämpömittari näytti sen verran alle hellelukemien, että aamuvuoron jälkeen vedin turvakengät- ja housut jalasta, vaihdoin ne vaelluskenkiin ja ulkoilupöksyihin ja suuntasin Hiluxin keulan työmaalta kohti luodetta.

Helvetinjärven kansallispuisto ei ole uusi tuttavuus, sen polkuja on tullut tallattua ensimmäisen kerran varmaan lähemmäs kolme vuosikymmentä sitten sen ollessa Mänttää lähin kansallispuisto alle 50 kilometrin etäisyydellä.

Edellisestä reissusta tosin oli vierähtänyt aikaa varmaan viitisentoista vuotta, joten oli aikakin ottaa revanssi.

Vaikka aikaa on vierähtänyt tovi, tuntuivat polut paikoitellen tutuilta. Alueen päänähtävyys – itse Helvetinkolu – vain oli kummasti pienempi kuin muisti. Haukanhietakin herätti etäisiä muistoja mieleen. Sen hiekkarannalla tuli peseydyttyä aikanaan jollakin partioreissulla!

Muuten Helvetinjärven maastot olivat huomattavasti monipuolisemmat ja jylhemmät kuin muistikaan. Toki nyt metsäalaa opiskelleena kiinnittää huomiota aivan eri asioihin ja reissun aikana tuli sanottua varmaan toistakymmentä kertaa että “kato miten järeä kuusi” tai “upee haapa!” 😄

Olen rengasreittien ystävä ja Helvetinjärvellä vähän harmittaa, ettei sellaista päiväreissuksi sopivaa noin kymmenen kilometrin merkattua lenkkiä ole. Se “perinteinen” Helvetinjärven rengasreitti, Helvetistä itään, on pituudeltaan vain neljä kilometriä.

Toki jos ottaa kartan kauniiseen käteen ja vähän pohdiskelee saa varmasti oikein mainion rengasreitin suunniteltua, mutta meidän perjantain höntsälenkillä ei karttaa jaksettu liikoja tihrustella ja luotettiin merkattuun reitistöön, joka kulki Kankimäen parkkipaikalta Helvetinkolulle ja siitä Haukanhietaan ja takaisin.

Reitistö on selkeä, mutta korkeuseroja on sen verran, että sai kyllä hapot aikaan, hien pintaan ja puuskuttamaan. Varsinkin kun tässä kesällä ei ole liikoja tullut urheiltua ja kunto on alkanut rapistua.

Meille sattui sadepäivä ja vaikka vain alkutaipaleella piti pitää sadetakki päällä, olivat pitkospuut ja portaat sen verran sateesta liukkaat, ettei etenemisen vauhti päätä huimannut.

Reissussa parasta oli alkavan syksyn tuntu, vaikka elettiin vielä heinäkuun puolta.

Paikoitellen koivut olivat jo keltaisena ja muutenkin sade ja punertavat sävyt toivat toiveet siitä, että kyllä se elämä vielä voittaa ja pääsen helteen aiheuttamista univajareista vielä joskus irti.

Ylivoimainen suosikkituoksuni kaikista maailman tuoksuista on suopursu. Osittain varmaan hajumuistojen takia, sillä meidän Kuusamon mökin pihalla suopursu tuoksuu vahvana. Sanoinkin että tekis mieli vaan mennä makaamaan tonne suopursujen keskelle imppaamaan tätä tuoksua. Tai kiinnittää riippumatto suopursumaton ylle ja nukkua yön yli huumaava tuoksu nenää kutitellen. Toki surullista on, että nenä tottuu nopeasti ja kohta ei pursuista saisi enää mitään irti.

Helvetinjärvellä upeaa on jylhät kalliot ja vaihtelevat metsät, mutta sydämessä läikähtää edelleen kun pääsee suon reunaan. Suot ovat aina jotenkin mystisiä ja maagisia.

Ei se metsäkonemuija ihan täysin irtaannu savolaisesta, vaikka työpäivä loppuu.

Vedettiin yhden pidemmän istahduksen taktiikalla ja kestoa reissulle tuli 4h 40min, eli juuri sopiva työpäivän jälkeinen viikonlopunaloitusreippailu.

Pakko silti sanoa, että vaikka suht innokas kävelijä olenkin ja esimerkiksi syyslomalla tuli vedettyä yksin Iso-Syötteen kansallispuistossa 24 kilometriä käytännössä yhtä soittoa, painoi aamu neljän herätys ja kahdeksan tunnin työpäivä sen verran, että viimeiset kilometrit tuntuivat jaloissa jo aika tavalla. Eivät meinanneet silmätkään pysyä illalla ruokaa laittaessa (tai no, ruuanlaittoa vierestä seuraavana) auki ja sauna maistui illalla erityisen hyvältä.

Pirkanmaa on kyllä monipuolisuudessaan upea paikka asua. Lyhyen ajomatkan päässä on niin hienoja paikkoja, ettei täältä tarvitsisi poistua varmaan vuosikymmeneen vaikka kävisi joka viikko uudessa paikassa.

Helvetinjärvelle jäi vielä huimasti nähtävää ja ihmeteltävää ja koska työmaat sijaitsevat Ruovedellä ja aamuvuoron jälkeen ehtii hyvin ulkoilemassa piipahtaa, päätettiin, että käydään tutkailemassa alueen muitakin osia nyt kun tämä kansallispuiston niin sanottu klassikko-osuus on taas terävinä muistoina mielessä.

Metsäkeskustelu: leimakirveitä, valheita ja vastakkainasettelua

Metsäkeskustelun monet puolet

Metsäkeskustelussa tunnetaan monia erilaisia puolia ja ”ääripäitä”. Niitä on vähintään yhtä paljon kuin keskustelijoita, sillä juuri kukaan ei halua asemoitua mihinkään päähän ja kaikki haluavat olla rationaalisesti tällaisten jakojen ulkopuolella, samaan aikaan käyttäen itse ahkerasti leimakirvestä.

Yleisin jako lienee ympäristöjärjestöt vs. metsätalouslobbarit, jotka näyttäytyvät vastakkaisina voimina niin julkisessa keskustelussa kuin kabineteissa. Jotkut mieltävät tutkijat samaan joukkoon ympäristöjärjestöjen kanssa ja jotkut taas heidät jaon ulkopuolella.

Tutkijoita voidaan sulloa yhteen päähän kahdesta syystä: halutaan asemoida faktat omalle puolelle (tutkijat omalla puolella) tai halutaan irtautua faktoista (tutkijat toisella puolella). Irtautumisella faktoista tarkoitan sitä, että ei haluta hyväksyä niitä, vaan syytetään tutkijoita vääristävästä tai virheellisestä työstä. Usein tätä ei kuitenkaan perustella kaivamalla virheitä tutkimuksista ja raporteista, vaan vedotaan itselle epämiellyttäviin tuloksiin ja johtopäätöksiin, joiden on vain pakko olla periaatteesta väärin.

Lukukokemuksen selkeyttämistä varten tehdään lähtökohdat eli faktat selkeiksi: suurin osa uhanalaisista lajeista on metsälajeja, vanhoja metsiä on liian vähän, Etelä-Suomen suojeluverkosto on riittämätön turvaamaan monimuotoisuutta ja lahopuuta on talousmetsissä liian vähän. Nämä ongelmat liittyvät toisiinsa ja niihin kaikkiin liittyy merkittävällä tavalla metsätalous. Lähteinä näille faktoille voi käyttää eliölajien Punaista kirjaa (2019), luontotyyppien Punaista kirjaa (2018) ja Suomen 6. CBD-maaraporttia (2019). Jos olet eri mieltä näistä faktoista, jatka lukemista, sillä niistä puhutaan lisää.

 

Leimakirveet ja viholliskuvat

Ikävän yleistynyttä on keskustelu siitä, kuinka tutkijat hyötyisivät jonkinlaisesta vastakkainasettelusta rahoituksessa. Näin väittävät eivät varmasti tunne tutkimusalaa tai tutkijoita. Tutkijoilla on kyllä tapoja tienata rahaa kyseenalaisella tavalla, mutta ne yleisimmät tavat eivät ole imartelevia metsäteollisuuden kannalta eivätkä usein sisällä tieteellistä prosessia kokonaisuutena. Eri teollisuuden alat tilaavat jatkuvasti vertaisarvioimattomia raportteja erilaisilta tahoilta. Limuyhtiöt tilaa sokeriin liittyviä tutkimuksia ja raportteja. Exxon Mobilin rahoittamat tutkijat olivat ensimmäisten joukossa, jotka tajusivat ilmastonmuutoksen vakavan kehityksen. Ruotsin metsäteollisuus on tilannut kaksi vertaisarvioimatonta raporttia: yhden liittyen ilmastonmuutokseen ja yhden liittyen metsäluonnon monimuotoisuuteen. Molempia on kritisoitu sekä virheistä että kyseenalaisista lähtökohdista. Tällaisissa tapauksissa, etenkin vertaisarvioimattomien raporttien kohdalla, on järkevää ylläpitää skeptisyyttä. Kysymyksiä herättää aina se, että onko valittu näkökulma harhaanjohtava ja olisiko tuloksia julkaistu, jos ne olisivat olleet epämiellyttäviä. Exxonin kohdalla tuloksia ei julkaistu, koska ne olivat epämiellyttäviä kasvua tavoittelevalle öljy-yhtiölle.

Kun syytetään eri tahoja taloudellisista intresseistä, on hyvä tehdä myös itsereflektiota. Esimerkiksi metsäteollisuuden kohdalla koko toiminta perustuu rahaan, ja he itse rahoittavat heille tärkeää ja oleellista tutkimusta. En tiedä, kuinka yleistä tämä Suomessa on, mutta esimerkiksi Ruotsissa sitä tehdään ahkerasti.

Suomessa Metsäkeskus vastikään tilasi Taloustutkimukselta tutkimukseksi kutsumansa vertaisarvioimattoman ja julkaisemattoman raportin eri hakkuumäärien taloudellisista vaikutuksista, jonka ainoa tuotos oli diasarja. Uhkakuviksi valittiin selvityksessä EU ja nielurajoitteet. Tutkija Jakob Donner-Amnell kritisoi tätä selvitystä Twitterissä sekä 11.6. (linkki) että 2.7. (linkki). Hän kritisoi tilaustyötä epärealistiseksi, koska siinä ei huomioitu keskeisimpiä hakkuita rajoittavia tekijöitä eli puun hintaa ja globaalia kysyntää. Myös tulkinnat ja diasarja ainoana tuotoksena saivat osansa kritiikistä.

Onko uskottavaa, jos tällaiset toimijat syyttävät ja leimaavat työtään tekeviä tutkijoita, jotka tuottavat vertaisarvioitua tutkimusta? Itse en ole tutkija, vaan 21-vuotias biologian opiskelija, mutta olen silti saanut tällaisia syytöksiä. Yleensä syytöksissä näkyy myös ikääni kohdistuvaa vähättelyä, kun minua haukutaan aivopestyksi. Metsäkeskustelun raadollisuudesta kertoo se, kuinka metsistä välittävien nuorten kansalaisten kimppuun käydään epäillen kaikenlaisia taustaorganisaatioita, kun taustalla on vain aito kiinnostus ja huoli metsien tilasta. Samaan aikaan syytetään kansalaisjärjestöjä, kouluja ja jopa yliopistoja aivopesusta, kun metsäteollisuuden etujärjestöt järjestävät nuorille suunnattuja keskustelu- ja koulutustilaisuuksia. Nämä keskustelu- ja koulutustilaisuudet ovat minusta hyviä ja hyödyllisiä keskustelupaikkoja enkä kutsuisi niitä aivopesuksi, mutta ymmärrätte varmaan pointtini ristiriitaisesta toiminnasta.

 

Biologian opiskelijan näkökulma

Osallistun itse metsäkeskusteluun yksityishenkilönä, koska minulla ei ole mitään mandaattia edustaa mitään tahoa. Teen vapaaehtoistyötä itselleni tärkeiden asioiden eteen. Tällä hetkellä toimin sekä WWF Nuorissa että Turun luonnonsuojeluyhdistyksen hallituksessa ja teen kandiani Turun yliopistossa. Haaveilen tutkijan urasta, mutta en halua tulevaisuudessa tutkia metsiä. Biologiassa minua kiinnostaa kyllä kaikki mukaan lukien luonnonsuojelubiologia, mutta tutkimushaaveeni liittyvät esimerkiksi siileihin. WWF Nuorten vaikuttamistyö liittyy positiiviseen ruokaviestintään, eikä metsiin. Turun luonnonsuojeluyhdistys edistää monipuolisesti eri luontoasioita Turun alueella. Minulla ei ole mitään taloudellisia intressejä liittyen metsiin nyt tai tulevaisuudessa, ellei jokin käyttämistäni rahastoista niihin ole tietämättäni sijoittanut. Miksi sitten osallistun metsäkeskusteluun? Siihen on kolme syytä: luontokadon torjunta, tieteeseen pohjautuva päätöksenteko ja maisemalliset tunnearvot.

Biologian opiskelijana tiedän luonnon monimuotoisuuden ekologisen merkityksen, ja luonnosta nauttivana kansalaisena arvostan monimuotoisuuden tarjoamaa kulttuurillista lisäarvoa elämälle. Monimuotoisuuden taloudellinen hyöty taas muodostuu näistä kaikista tekijöistä. Monimuotoisuus ei ole uhka taloudelle vaan pikemminkin sen mahdollistava ja suojaava voima. Metsät ovat ensisijaisesti elinympäristöjä ja suomalainen metsätalous on johtanut näiden elinympäristöjen yksipuolistumiseen eli elinympäristöjen monimuotoisuuden heikkenemiseen, joka puolestaan liittyy lajistollisen monimuotoisuuden heikkenemiseen. Jo kliseiseksi, mutta yhä huolestuttavammaksi esimerkiksi on noussut hömötiainen, joka on suuntaamassa tänäkin vuonna Etelä-Suomessa uusiin pohjalukemiin. Tällaiset esimerkit purevat, koska hömötiainen on pörröinen ja söpö eläin, joka on kaikille peruskoulusta tuttu. Yhtä huolestuttavaa on erilaisten samanlaisista vaatimuksista riippuvaisten selkärangattomien, kasvien ja sienten uhanalaistuminen. Elinympäristöjen lajit luovat eliöyhteisöjä, jotka koostuvat erilaisista vuorovaikutussuhteista. Yhden lajin häviäminen vaikuttaa muihin lajeihin suoraan tai epäsuorasti. Monimuotoisuus myös suojelee itseään: mitä monimuotoisempi yhteisö, sitä todennäköisemmin voi löytyä joku laji korvaamaan poistuvaa lajia. Metsien monimuotoisuudesta hyötyvät metsästäjät sekä lintubongarit, mutta myös ihan jokainen.

Kuva 1. Yli 100-vuotiaat metsät ovat vähentyneet 1950-lukuun verrattuna 37%. Vanhojen metsien määrä on vähentynyt myös ennen vuotta 1950, joten vanhojen metsien lajien ahdinko on vain kasvanut. Kuva: Joni-Matti Kusmin. Kuvan lähteenä VMI-aineistot.

 

Toinen asia, jonka olen omassa reflektiossani tunnistanut tärkeäksi osaksi osallisuuttani, on mielenkiinto ja arvostus tutkimusta kohtaan. En uskalla kauheasti ottaa asiaan perehtymättömänä kantaa siihen, kuinka yhteiskuntaa tulisi hallita, mutta luonnehtisin itseäni ainakin jollain asteella teknokratian kannattajaksi.

Minulle tärkeää on tutkimustietoon pohjautuva päätöksenteko ja vaadin sitä usein ehkä hieman elitistiselläkin sävyllä. Teknokratiaa kannattavalle kylmäävää onkin se tieto, että Helsingin yliopiston tuoreen kyselyn mukaan 58 % metsänomistajista ei ollut koskaan kuullut lajien ja luontotyyppien uhanalaisuusarvioinneista eli Punaisista kirjoista ja vain 15 % oli tutustunut niihin, vaikka 71 % uskoo metsäluonnon tilan olevan hyvä ja 96 % sanoo omaavansa jonkinlaisen käsityksen metsäluonnon tilasta.

Helsingin yliopiston tutkija Tuomo Takala kuvailee tätä luontokatosokeudeksi: ei tunnisteta monimuotoisuuden hupenemista. Merkillistä näissä kyselytuloksissa on se, että metsänomistajat luulevat tietävänsä luonnon tilasta tarpeeksi perehtymättä aiheeseen, ja teknokraatille pöyristyttävää on se, että nämä henkilöt tekevät aiheeseen liittyviä päätöksiä, joilla on suuria vaikutuksia. Metsänomistajien vika se ei kuitenkaan ole, sillä he ovat saaneet omistuksen kautta valtaa, jota he eivät pysty realisoimaan ilman metsäammattilaisia, joihin heillä on kova luotto. Metsäneuvonnalla on aivan varmasti suuri vaikutus siihen, kuinka paljon metsänomistajat tietävät ja mitä näille metsille lopulta käy. Metsäteollisuudella on vahvat intressit ylläpitää nykyistä puuntuotantoa tai lisätä sitä, joten merkittäviä määriä rahoja käytetään ymmärrettävästi yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Eikä tämä ole mitään salaliittoilua, vaan bisnestä ja edunvalvontaa.

Metsäkeskustelussa raivostuttavinta ovat virheelliset ja harhaanjohtavat väitteet, jotka leimaavat tutkijoita ja asiantuntijoita. Ja niihin sorrutaan yhä yleisemmin ekologisen näkökulman yhteiskunnallisen painoarvon kasvaessa ja sosiaalisen hyväksynnän hiljaa huvetessa. Tästä ”parhaimmat” taidonnäytteet antavat Maaseudun Tulevaisuuden tietyt kolumnit, joissa ilman perusteluja käydään asiantuntijoiden ja tutkijoiden kimppuun, kun tulokset eivät miellytä. Esimerkiksi yhdessä kolumnissa ei voitu millään ymmärtää, kuinka lahopuusta riippuvaiset lajit voivat kärsiä, kun talousmetsien lahopuun määrä on kasvanut yhdestä kuutiometristä per hehtaari viiteen kuutiometriin per hehtaari. Ja muun muassa tästä syystä asiantuntijat eivät kirjoittajan mukaan olleet päteviä.

Vertailuksi voidaan todeta luonnontilaisissa metsissä olevan lahopuuta 60-120 m3/ha. On arvioitu, että talousmetsissä riittävä määrä lahopuuta olisi 20-40 m3/ha. Suojelumetsissäkään tuota tavoitetta ei ole saavutettu. Näitä kolumneja vain (ainakin toivottavasti) harva metsäpiirin väki uskaltaa kompata, mutta ne kuitenkin palvelevat metsäteollisuuden yhteistä tarkoitusta, jolloin niitä annetaan julkaista. Pikkuhiljaa ne kuitenkin normalisoituvat, kun epätoivo kasvaa niiden keskuudessa, jotka haluavat ylläpitää nykyisiä metsätalouden menetelmiä sekä intensiteettiä. Kolumneista paistaa usein läpi se, ettei tiedetä, mitä uhanalaisuus tarkoittaa ja miten sitä lasketaan. Päivi Sirkiä selitti erinomaisesti uhanalaisuuden arviointia artikkelissaan ”Miten uhanalaisuus lasketaan?” (Suomen Luonto, 11.9.2020).

 

Kuva 2. Lahopuun määrä talousmetsissä ja suojelualueilla. Luonnontilaisissa metsissä lahopuun määräksi on arvioitu 60-120 m3/ha, jota ei ole tavoitettu nykyisissä suojelumetsissä. 20-40 m3/ha rajaa on esitetty talousmetsille riittäväksi määräksi uhanalaisten lajien elinvoimaisuuden turvaamiseksi. Lahopuuta tulisi lisätä sekä talousmetsissä että suojelumetsissä. Kuvassa ei ole uusinta tietoa, mutta luvut ovat muuttuneet vain hieman. Kuva: luonnontila.fi

 

Yksi toistuva virheellinen väite, jota kuulee kolumneissa ja twitterissä on ”indeksiargumentti”, tai siksi sitä kutsun. Siinä viitataan Punaisen kirjan sivulle 116, joka sisältää uhanalaisuusindeksit ja niiden muutokset. Yksinkertaisuudessaan indeksit kuvaavat lajien uhanalaisuutta ja niiden avulla voidaan seurata uhanalaisuuden kehitystä elinympäristöittäin. Metsälajien indeksien 2010-2019 muutos on pieni, joten indeksiargumentissa väitetään sen todistavan, että metsätalous ei uhkaisi lajeja ja nykyinen luonnonhoito on riittävää. Aika hurjat johtopäätökset yhdestä indeksistä.

Nämä johtopäätökset osoittautuvat kuitenkin vääriksi, jos selaa samaista Punaista kirjaa taaksepäin muutama sivua. Sivuilla 111-112 kerrotaankin, että kyseisellä ajanjaksolla myönteistä kehitystä ovat osoittaneet pääasiassa lehtimetsien perhoset (n=65) ja jotkin kovakuoriaiset (n=21). Molempien positiivista kehitystä mainitaan selittävän ilmastonmuutos, eikä talousmetsien luonnonhoito. Nämä lehtimetsien positiivista kehitystä osoittaneet lajit peittävät indeksissä alleen vanhoista metsistä ja lahopuusta riippuvaisten lajien negatiivisen kehityksen, johon metsätalous puolestaan vaikuttaa.

140 metsälajin tilanne on merkittävästi heikentynyt aikajaksolla 2010-2019. Suurin osa näistä negatiivisen kehityksen lajeista ovat perhosia (n=55), jäkäliä (n=51) ja kovakuoriaisia (n=17). Näiden lajien negatiivista kehitystä mainitaan selittävän vanhojen metsien vähäisyys, lahopuun puute ja metsien hakkuut. Eli metsätaloudesta kärsineet lajit kärsivät yhä edelleen. Kun positiivisen ja negatiivisen kehityksen lajit summataan yhteen indeksiin, tulos on se, että kokonaiskehitys on lievästi negatiivinen. Eli ilmastonmuutoksen aiheuttamat positiiviset muutokset lehtimetsissä peittää alleen pitkälti metsätaloudesta johtuvat negatiiviset muutokset havumetsissä. Uhanalaisuusindeksin tarkoitus ei ole kuvata metsätalouden vaikutusta uhanalaisuuteen, vaan yleisesti metsälajien uhanalaisuutta ja siksi indeksiargumentin johtopäätöksiä ei voida vetää suoraan indeksistä. Myös Luke tiedotti vuonna 2020, että talousmetsien luonnonhoidon tulokset heikkenivät 2010-luvulla eli samalla aikavälillä.

 

Kuva 3. Ote Punaisen kirjan 2019 sivulta 112. Positiivista kehitystä ovat osoittaneet lehtimetsien perhoset ja kovakuoriaiset, kun taas vanhojen metsien perhoset, kovakuoriaiset ja jäkälät ovat jatkaneet negatiivista kehitystä.

 

Kolmas syy on yksinkertainen ja varmasti monen mielestä samaistuttava: metsätalous tuottaa rumaa jälkeä eikä juuri kukaan halua avohakkuuta takapihalleen. Suomen Kuvalehden kyselyn mukaan 52 % suomalaisista suhtautuu kielteisesti avohakkuihin. Olen itse asunut lyhyestä elämästäni suurimman ajan Tampereella, joten olen tottunut Pirkanmaan metsäisiin maisemiin. Olen tottunut yksipuolisiin talousmetsiin, mutta myös hienoihin retkeily- ja luonnonsuojelualueisiin. Avohakkuisiin ei kuitenkaan koskaan totu. Turkuun muuttaessani tuli ikävä niitä Pirkanmaan talousmetsiä, sillä olin tottunut metsämaisemaan enkä peltoihin. Talousmetsät ovat maisemallisesti ihan kivoja niin kauan kunnes ne avohakataan. Mökkiämme vastapäätä oli ties kuinka vanhaa kivaa ja nostalgista sekametsää, kunnes se hakattiin alas ja istutettiin pelkkiä koivuja tilalle. Nyt paikalla on korkeintaan ranteenpaksuisia koivuja, joiden välitse näkee kilometrien päähän. Ennen kun katsoi mökkitontilta tielle, näki vastapäätä monipuolisempaa metsää, nyt näkee valkoista riukua silmänkantamattomiin.

Heikki Simola laski VMI-aineistosta, että puolet Suomen havupuista on enintään ranteenpaksuisia ja lehtipuista puolet peukalonpaksuisia tai ohuempia. Kaikilla ei ole varaa ostaa suojavyöhykkeitä mökkitontin ympärille, joten on ihan ymmärrettävää, että metsätalouden sosiaalinen kestävyys kärsii. Nyt kesäisten myrskyjen johdosta nähtiin myös, minkälaisia vahinkoja voimakkaat tuulet voivat metsille aiheuttaa. Avohakkuualat altistavat viereiset metsät ja tontit tuulivahingoille, joista voi koitua hyvinkin runsaita tappioita.

 

Kuva 4. Avohakkuu Kurjenrahkan kansallispuiston reunalta katsottuna.

 

Taloudelliset intressit, aivopesu tai riidanhaku eivät puolestaan selitä millään tapaa osallisuuttani metsäkeskustelussa. Uskon, että aika moni jätti tämän luvun lukematta, koska ei yksinkertaisesti halua kuulla tai ymmärtää näkökulmaani tai sen lukeminen aiheuttaa epämiellyttäviä tuntemuksia.

Epämiellyttävät tunteet ovat kuitenkin loistava mahdollisuus arvokkaaseen itsereflektioon, joka saattaa olla erityisesti meille miehille erityisen haastavaa.

 

Lääkkeet vastakkainasetteluun

Metsäkeskustelun vastakkainasetteluun on tarjottu varmasti vaikka mitä lääkkeitä ja usein halutaan vastuuttaa muita kuin itseään tai omaa tahoaan. Tämä blogi tuskin on siihen suuri poikkeus. Tärkeintä on kuitenkin ymmärtää, mistä vastakkainasettelu syntyy. Jos tutkimustulokset aiheuttavat vastakkainasettelua, johtuu se todennäköisesti omasta suhtautumisesta tutkimustuloksiin ja faktoihin. Tutkimustulosten vääristely puolestaan on suoraa valehtelua, jota voidaan käyttää luomaan vastakkainasettelua. Vastakkainasettelua luodaan pitkälti puheella. Se, kuinka puhut omassa piirissäsi metsänomistajista tai luonnonsuojelijoista luo vastakkainasettelua. Myös näistä kahdesta tahosta puhuminen jotenkin vastakkaisina on virheellistä ja luo olennaisesti vastakkainasettelua. Luonnonsuojelijat voivat olla metsänomistajia tai entisiä metsänomistajia, jos ovat luovuttaneet metsänsä suojeluun.

Vastakkainasettelua luovat tehokkaimmin lobbarit ja edunvalvojat, joilla on mahdollisuuksia laajempaan vaikutustyöhön. On myös hyvin oleellista tiedostaa, että siinä missä metsäteollisuusjärjestöt puolustavat metsäteollisuudessa työskentelevien elinkeinoa ja etua, eivät ympäristöjärjestöt ole luonnonsuojelijoiden edunvalvojia. Koska näiden kahden ryhmän tarkoitukset ja toimintatavat eroavat, näyttäytyvät ympäristöjärjestöt joidenkin mielestä kiukuttelevina ilonpilaajina, jotka uhkaavat muiden elinkeinoa.

Ympäristöjärjestöissä on varmasti paljon turhautuneita ihmisiä, jotka tekevät metsävaikuttamista samoista kolmesta syystä kuin minäkin. Vastakkainasettelua voidaan luoda helposti väittämällä heidän haluavan kieltää metsätalouden tai haukkumalla heidän ymmärrystään metsistä, mutta nämä haukut ja väitteet ovat usein hyvin kaukana totuudesta. Ympäristöjärjestöillä ja luonnonsuojelijoiden keskuudessa on yllättävänkin laaja kannatus jatkuvalle kasvatukselle, joka on yhtä lailla metsätaloutta eikä minkäänlaista suojelua.

Ympäristöjärjestöt tukevat myös FSC-sertifikaattia, joka mahdollistaisi metsätalouden jatkamisen kestävämpänä. FSC-sertifikaatti kattaa tällä hetkellä vain 8 % talousmetsistä, mutta esimerkiksi tämän blogin rahoittaja, UPM, on sertifioinut kaikki metsänsä sillä. Nämä ovat merkittäviä ymmärryksen ja yhteistyöhalukkuuden merkkejä, joita ei tunnuta tiedostavan metsäkeskustelussa. Jatkuvasta kasvatuksesta ovat metsänomistajatkin kiinnostuneet, mutta metsäneuvojat eivät ole halukkaita sitä suosittelemaan. Tämä ympäristöjärjestöjen yhteistyökyky näkyy myös muissa teemoissa: WWF tekee yhteistyötä kestävän kalastuksen edistämiseksi, mistä eettisiä kysymyksiä painottavat vegaanit eivät välttämättä ole innoissaan.

Luonnonsuojelualalla näkee paljon erittäin mielenkiintoisia ja tehokkaita yhteistyöprojekteja ja toimintatapoja, joista näkee selvästi halukkuuden kompromisseihin ja yhteistyöhön erilaisten yhteisöjen ja intressien yhdistämiseksi. Näissä tapauksissa yhteistyön tärkein lähtökohta on ongelmien tiedostaminen ja halu ratkaista niitä.

Olisipa minulla yhtä hyvät valmiudet kirjoittaa metsätalouden etujärjestöjen toimintavoista ja yhteistyöhalukkuudesta, mutta nämä järjestöt ovat suljetumpia ja keskittyneempiä ajamaan tiettyjen ryhmien intressejä ja vaikuttavat sosiaalisessa mediassa ja kabineteissa yksiäänisemmiltä. Sulkeutuneisuuden ja keskittyneisyyden vuoksi tavallisen kansalaisen on vaikeampi arvioida niiden yhteistyöhalukkuutta ja vilpittömyyttä. Tietoisen kansalaisen silmissä maine kärsii myös kovakouraisesta lobbauksesta ja virheellisistä väitteistä. Kun ajetaan tietyn ryhmän intressejä luonnon kustannuksella, niin ymmärrettävästi sosiaalisen kestävyyden tavoittelu on vaikeampaa. Metsätalouden puolella on kyllä otettu käyttöön luonnonhoitotoimenpiteitä, mutta nekin toteutuvat toistaiseksi heikosti ja niitä käytetään aina välillä hatarin perustein tyrmäämään lisäsuojelun tarvetta tai metsienkäytön ekologisen kestävyyden kehitystä. Metsäala perusti myös oman FSC-sertifikaattia löysemmän PEFC-sertifikaatin, jonka kriteeristötyöryhmästä ELY-keskukset ja Syke hiljattain irtautuivat, koska sertifikaatti ei kykene takaamaan lupaamaansa ekologista kestävyyttä. Kokonaiskestävyys vaatii toteutuakseen riittävän ekologisen kestävyyden tason.

Tämän tekstin tarkoitus ei ole olla mikään tolkunkatsaus tai pyrkimys asettua perinteisten jakolinjojen ja vastakkainasettelun ulkopuolelle. Keskitien tavoittelu olisi itsessään varsin ideologista ja tosiasioista irtautumista. Siksi sen tavoittelu ei olisi myöskään järkevä tapa vähentää vastakkainasettelua. Kompromisseja ja yhteistyötä voidaan tavoitella ilman, että pyritään jonkinlaiseen keskitien ajatteluun, jossa laimenisi esimerkiksi luontokadon kiireellisyys tai vakavuus. Lyhytnäköisen keskitien sijaan on tärkeää keskustella siitä, kuinka eri tahot ja intressit yhdistetään reilua ekologista siirtymää varten. Tällä hetkellä somessa kinastellaan kuitenkin siitä, pitääkö mitään edes tehdä.

Minusta paras lääke vastakkainasetteluun ja samalla tärkeä avain yhteistyöhön on rehellinen keskustelu ratkaistavien ongelmien laajuudesta ja tärkeydestä. Kun on yhteinen lähtökohta, ymmärtää myös miksi ympäristöjärjestöt ja -viranomaiset eivät halua tyytyä ekologisen kestävyyden kannalta riittämättömiin toimiin, vaikka se päälle päin näyttäytyisi yhteistyökyvyttömyydeltä.

Kukin meistä voi myös omalta osaltaan vähentää vastakkainasettelua tarkastamalla mandaattinsa. Jos metsäteollisuus on huolestunut siitä, kuinka syyllistävä metsäkeskustelu on metsänomistajia kohtaan, niin on hyvä reflektoida minkälaista kuvaa metsänomistajien mielipiteistä ja arvoista itse antaa omalla toiminnallaan. Luoko itse vahingossa olkiukkoa, jota sitten syyllistetään? Metsänomistajien kyselystä selviää myös, että he pitävät sekä äärimmäisiä luonnonsuojelullisia että puuntuotannollisia näkemyksiä ongelmana. Enemmistö heistä ei pidä vallitsevaa metsän käyttöä haastavia näkemyksiä ongelmana. Itse päätin poistaa Twitterissä kuvauksestani tiedot järjestöistä, joissa teen vapaaehtoistyötä, sillä ne eivät vaikuta osallisuuteeni tai argumentteihini millään tapaan. Samaan tapaan metsäalalla töissä olevana esittäytyminen voi johtaa virheelliseen mandaattiin tai intressien kyseenalaistamiseen.

Mutta aivan tärkeintä vastakkainasettelun kitkemisen onnistumisessa on se, että ihmiset haluavat sitä kitkeä. On kuitenkin paljon ihmisiä, jotka haluavat ajaa vain omaa etuaan tai asiaansa, ja vastakkainasettelu on siihen tarkoitukseen erittäin tehokas retorinen keino.

 

Lukusuosituksia:

Sirkiä, Päivi (11.9.2020). Miten uhanalaisuus lasketaan? Suomen Luonto.

Takala, Tuomo (22.6.2021). Kolme tapaa kieltää lajikato. Maj ja Tor Nesslingin säätiö.

Hyvärinen, Esko; Juslén, Aino; Kemppainen, Eija; Uddström, Annika; Liukko, Ulla-Maija (2019). Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2019. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus.

Toivonen, Pyry (14.5.2021). Suomessa ei ole yli puolia Euroopan suojelumetsistä. Pihkassa.fi.

 

Pyry Toivonen

Kirjoittaja on populaatiobiologiasta, luonnonsuojelubiologiasta, maisemaekologiasta ja nisäkkäistä kiinnostunut ekologian ja evoluutiobiologian opiskelija Turun yliopistosta.

 

Kirjoituspalkkio lahjoitettiin Luonnonperintösäätiölle ikimetsän ostoon.

Puu on arvokas niin pystyssä kuin kaatuneenakin – talousmetsien luonnonhoito

YHTEISTYÖSSÄ UPM

Luonnonhoito kaikuu lähes jokaisen korvissa positiivisena konnotaationa, kun taas talousmetsä saa monen luonnonystävän niskakarvat pystyyn.

Mutta mitä on näiden yhdistelmä, talousmetsien luonnonhoito?

Metsäkoneenkuljettajaksi hakeutuu ihmisiä monin eri motivaatioin. Joku tykkää raskaasta kalustosta, joku haluaa toimia metsäteollisuudessa, osa haluaa työskennellä yksin. Ei liene yllättävää, että itselleni luonnonhoito on ehdottomasti yksi tärkeimpiä huomioon otettavia asioita metsäkoneen – etenkin moton – puikoissa ja aihe kiinnostaa monelta kantilta.

Jos et jaksa lukea tätä pidemmälle, voin tiivistää, että talouskäytössä olevissa metsissä hakkuiden yhteydessä tehtävät luonnonhoidolliset toimenpiteet eli toimet, joilla ylläpidetään ja turvataan metsien luontoarvoja ovat talousmetsien luonnonhoitoa.

Jos jaksat lukea pidemmälle, kerron muun muassa mitä toimenpiteitä metsissämme tehdään ja millä keinoin mielestäni talousmetsien luonnonhoitoa voisi entisestään parantaa. Myöhemmin kerron miten asiaa ja toteutusta koulussa ja työelämässä opetetaan.

Jos luonnonhoito on metsänomistajalle tärkeää, hän voi suojella metsänsä kokonaan metsätalouden ulkopuolelle tai tehdä talouskäyttöön otetussa metsässä tekoja, jotka edesauttavat metsän lajiston monimuotoisuutta.

Kirjoitan myöhemmin suojeluohjelmista erikseen, tässä postauksessa käsitellään vain hakkuiden yhteydessä tehtäviä asioita.

 

Miksi luonnonhoitoa tarvitaan?

Metsiemme monimuotoisuus ja lajirunsaus on kärsinyt viimeisten vuosikymmenten aikana puun tehotuotannon seurauksena. Esimerkiksi lahopuun määrän vähentyessä sitä tarvitsevat eliölajit ovat menettäneet elinympäristöjään. Suomen metsälajeista noin neljännes eli jopa 4000-5000 lajia on riippuvaisia lahopuusta, joten mistään aivan pienestä yksityiskohdasta ei ole kysymys. Lisää Suomen lajiston uhanalaisuudesta voi lukea Punaisesta kirjasta.

Turvaamalla erityisesti uhanalaisten lajien elinympäristöjä parannetaan uhanalaisten lajien selviytymismahdollisuuksia. Uhanalaisia lajeja elää erityisesti vanhoissa metsissä, lehdoissa, korvissa ja harjuilla.

Nousu sotien jälkeisestä ajasta vaati järjestelmällistä metsien tehotuotantoa, jonka jälkiä korjataan edelleen. Vaikka toimin metsätalouden piirissä päivittäin, en halua yrittää piilottaa ja vähätellä metsäteollisuuden osuutta esimerkiksi uhanalaisten lajien määrän kasvuun, se on historiamme ikävä fakta. Mutta fakta on myös se, että ilman metsäteollisuutta Suomi ei olisi siinä pisteessä missä nyt olemme. Ja tulevaisuudessakin puuraaka-aine on tärkeässä osassa, kun korvataan fossiilisia materiaaleja ja luodaan uusia, kestävämpiä ratkaisuja kulutukseen.

Suomen nousu hyvinvointivaltioksi on peräisin systemaattisesta, ohjatusta ja järjestelmällisestä metsien käytöstä. Aikanaan ylivoimaisesti suurin osa viennistämme oli metsästä lähtöisin, nykyäänkin viidennes. Suomi nostettiin siis jaloilleen metsiemme puita käyttäen ja niiden puuntuotantoa sääntelemällä rankasti tehostaen.

Menestys ja jaloilleen nousu vaati uhrauksia ja näitä jälkiä nyt paikkaillaan. Ei kukaan varmasti alkuvaiheessa tiennyt, mihin järjestelmällinen ja turhan ”siisti” metsätalous vie, joten mielestäni on turha rypeä liiaksi menneisyydessä. Historiasta ja sen virheistä on äärettömän tärkeä oppia, mutta nyt on tärkeintä laittaa kaikki voimavarat siihen, että sekä hyvinvointivaltiomme, että luonnon monimuotoisuus yltävät kestävälle pohjalle.

Juttelin UPM Metsän ympäristöasiantuntija Johanna Haapalan kanssa aiheesta ja hän sanoi erittäin osuvasti, että talousmetsien luonnonhoito on haavojen paikkaamista. Ajatuksenaan kuvata sitä, että luonnonhoidon toimenpiteillä korjataan historian syntejä ja varmistetaan, että metsien luontoarvoja turvataan paremmin.

Olen kansallispuistojen ja luonnonsuojelualueiden suuri fani ja mielestäni suojelualueiden määrää ja taajuutta pitäisi ehdottomasti lisätä nykyisestä. Varsinkin eteläisen Suomen suojelualueiden kolmen prosentin osuus on naurettavan pieni ja suuri osa uhanalaisista lajeista elää nimenomaan eteläisen Suomen rehevissä metsissä.

Toisella kädellä pitää ymmärtää, että elämme edelleen vahvasti puusta ja metsämme ovat pitkälti talouskäytössä. Niillä alueilla, joilla ei ole suojelustatusta olisi äärimmäisen tärkeää tehdä mahdollisimman laajasti luonnonhoidollisia toimenpiteitä ja turvata niitä elinympäristöjä, joissa uhanalaiset lajimme elävät.

Talousmetsien luonnonhoito on monin tavoin tärkeää. Sillä turvataan niin monimuotoisuus, mutta myös metsäalan ja näin myös ihmiskunnan tulevaisuus. Ilman asianmukaista luonnonhoitoa eliöstöä – ja näin väistämättä myös ihmiskuntaa – kohtaa tulevaisuudessa nopea loppu. Luonto pärjää paremmin ilman ihmistä, ihminen ei hetkeäkään ilman luontoa.

Talousmetsien luonnonhoitoon on herätty vasta ihan viimeisimpinä vuosikymmeninä ja esimerkiksi lahopuun määrää on seurattu vasta parin vuosikymmenen ajan. Vaikka metsän aikajänne on omaamme huomattavasti hitaampi, tuloksia näkyy jo. Säästöpuiden määrää on lisätty ja säästöpuiden eli näin ollen tulevaisuuden lahopuun määrä on lisääntynyt. Yhtenä syynä lisääntyneeseen säästöpuun määrään on PEFC-sertifiointi, mikä toi säästöpuiden jättämisen osaksi metsätalouden jokapäiväistä arkea.

 

Ala vaatii osaamista

Kevät oli yhtä talousmetsien luonnonhoidon tehokurssia, kun viimeisimpänä kurssina, luonnon puhjetessa vehreyteensä, käytiin koulussa luonnonhoidon osaaminen -kurssikokonaisuutta, joka huipentui metsäkeskuksen järjestämään luonnonhoidon tenttiin.

Aloitin myös kesäkuun alussa työharjoittelussa ja koska toimin UPM:n metsissä, vaati harjoittelupaikka tekemään UPM:n opetusympäristö Aarnikotkassa luonnonhoitoon liittyviä nettikursseja.

Yritykset vaativat metsäkoneenkuljettajilta luonnonhoitokortin tai muun todistuksen siitä, että kuski osaa leimikolla toimia metsälain ja sertifikaattien mukaisesti ja ilman todistusta osaamisesta ei leimikoille ole asiaa.

Puhun paljon UPM:ää esimerkkinä käyttäen, sillä työskentelen päivittäin UPM:n työmailla ja näen siellä metsätyön konkretian. Eri tahot voivat toimia hiukan eri tavoilla ja painottaa eri keinoja, mutta Suomessa lähes kaikki metsätyö pohjaa metsänhoidon suosituksiin, joten uskallan tässä tekstissä hieman yleistää.

 

Lakitaso

Nyt keväällä käydyssä luonnonhoidon osaaminen -kurssissa pääosassa oli nimenomaan metsälakikohteiden tunnistaminen maastossa.

Luonnonhoito ei ole vapaaehtoista, vaikka jättäisi metsänsä esimerkiksi sertifiointien ulkopuolelle. Suomessa on ympäristöä koskevia lakeja, jotka koskevat jokaista metsänomistajaa. Näitä ovat muun muassa metsälaki, luonnonsuojelulaki, vesilaki ja hyönteistuholaki. Edellä mainitut lait ovat luonnonhoidon ainoa pakollinen taso, ja ne määrittävät minimivaatimukset sille, miten metsänhoidossa toimitaan.

Lakien tarkoituksena on turvata tärkeitä elinympäristöjä ja saattaa esimerkiksi kaadetun metsän tilalle uusi metsä. On esimerkiksi metsänomistajan vastuulla, että uudistushakkuun jälkeen ala lähtee taimettumaan. Metsän uudistus ei vaadi metsänomistajalta istutusta tai kylvöä ja metsän saa uudistaa myös tyylillä herran haltuun, mutta alueella tulee käydä ja vahtia, että riittävästi taimia on lähtenyt syntymään, jottei päädy rikolliseksi.

Metsäkonehommassa laki tulee vastaan, kun toimitaan erityisen arvokkaiden luontokohteiden lähellä. Metsälakikohteet ovat yleensä pienalaisia, kuten lehto- tai korpilaikkuja ja pienvesistöjä, kuten pieniä lampia ja luonnontilaisia tai sen kaltaisia puroja tai noroja, jyrkänteitä, rotkoja ja kuruja ja hietikkoja, kallioita, louhikkoja ja kivikkoja.

Se, että jokin paikka on määritelty lakikohteeksi ei itsessään tarkoita, etteikö kohteessa saisi tehdä metsänhoidollisia toimenpiteitä, vaan sitä, etteivät olosuhteet saa paikassa muuttua. Eli varovainen poimintahakkuu on mahdollista, mikäli tarvetta on. Suositus kuitenkin on, että kohde jätetään kokonaan toimenpiteiden ulkopuolelle.

 

Tapion metsänhoidon suositukset

Tapion metsänhoidon suositukset ovat maa- ja metsätalousministeriön tarjoama palvelu metsänhoidon käytännön toteutuksesta ja sen vaihtoehdoista, ja se on osa kansallisen metsästrategian toteutusta.

Tapion metsänhoidon suositukset on metsänomistajien ja metsäammattilaisten keinovalikoiman työkalupakki, jota hyödyntämällä metsänomistaja voi painottaa itselleen tärkeitä asioita, kuten luonnon monimuotoisuutta, ilmastonmuutoksen hillintää, virkistysasioita tai hoitaa metsiään puhtaasti taloudellisista lähtökohdista, tietysti lakitaso huomioiden.

Tapion metsänhoidon suosituksiin on koottu kaikki se tieto ja taito, mitä suomalaisesta metsänhoidosta tiedetään. Suositukset eroavat metsälaista ja sertifikaateista siten, että edellä mainitut määrittelevät metsänhoidolle raamit, mutta suositukset kertovat miten metsänomistaja konkreettisesti tavoitteisiinsa pääsee.

Metsänhoidon suositukset eivät ole sitovia, mutta niitä käytetään laajalti suomalaisissa metsissä, koska ne perustuvat siihen tietotaitoon, mitä metsänhoidosta on vuosikymmenten aikana opittu esimerkiksi harvennustiheyksistä tietyissä kasvupaikoissa tietyssä osassa Suomea.

 

Metsäsertifioinnit

Metsäsertifioinnit ovat vapaaehtoisia järjestelmiä, joihin metsänomistaja voi halutessaan liittyä. Metsäsertifiointeja on Suomessa kaksi erilaista; laajasti käytössä oleva PEFC ja tiukempi FSC.

Esimerkiksi UPM:n omat metsät on tuplasertifioitu sekä PEFC:llä ja FSC:llä, mutta Suomen talousmetsistä ylivoimaisesti suurin osa, 90 prosenttia, on PEFC-sertifikaatin alla. FSC-sertifioituja metsiä on 8 prosenttia. Konkreettisin luvuin FSC-sertifioituja metsiä on kaksi miljoonaa hehtaaria ja PEFC-sertifioituja metsiä 18 miljoonaa hehtaaria. UPM:n omat metsät sekä UPM:n FSC-ryhmäsertifikaattiin kuuluvat yksityismetsät muodostavat yhteensä noin miljoona hehtaaria, mikä on koko FSC-potista melkoisen suuri osuus.

Sertifikaattijärjestelmän tavoitteena on edistää ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävää metsätaloutta ympäri planeetan. Esimerkiksi monessa kodista löytyvässä kartonkipakkauksessa on FSC-sertifikaatista kertova logo. Kartongin pitäisi siis ainakin teoriassa olla peräisin vastuullisesti hoidetusta metsästä.

Helsingin Sanomien artikkelin jälkeen metsäsertifioinnista ja nimenomaan PEFC-sertifioinnista on ollut paljon keskustelua. Viimeistään tässä vaiheessa huomasin selkeästi ihmisten hingun kommentoida asioita, joista eivät tiedä juuri mitään.

Keskustelun alettua, nostin rehellisesti kädet pystyyn ja pidättäydyin kommentoimasta asiaa, vaikka luonnonhoitoa lähiaikoina opiskelleena ja sertifiointiasioita myös motokuskin näkövinkkelistä tarkastelleena tiesin asiasta luultavasti keskivertokommentoijaa enemmän.

Olin kuitenkin opinnoissa ja käytännössä vain raapaissut pintaa, ja kun oppii vähän, tajuaa, ettei ole mitään kompetenssia alkaa puolustella tai arvostella monimutkaista ja monitahoista sertifiointijärjestelmää. Yhden artikkelin lukemalla tai edes koulussa sertifikaattiasioita tankkaamalla ei vain ole tarpeeksi tietoa asiasta, tai jos onkin, se on usein yksipuolista.

Se kuitenkin on muistettava, että FSC ja PEFC eivät ole suojeluohjelmia. Sertifikaatit ovat kestävän metsätalouden työkaluja, jotka perustuvat markkinoiden kysyntään. Ilman metsänomistajien halua sertifioida metsät, ei mitään sertifikaattia olisi olemassa.

Mielestäni on tärkeää ymmärtää, että sertifikaatti takaa vain tietyn tason eikä pidäkään olettaa, että sertifioidussa metsässä on tehty kaikki mahdolliset luonnonhoidolliset toimenpiteet. Sertifioidussa metsässä on kuitenkin toivottavasti tehty kaikki sertifikaatin velvoittamat toimenpiteet. Sertifikaatteja ei ole luonut metsäteollisuus, vaan ne on laadittu laajassa sidosryhmäyhteistyössä ja sertifikaatin noudattamista valvoo itsenäinen kolmas osapuoli.

Kuitenkin se, että Suomen talousmetsät ovat niin pitkälti PEFC-sertifioituja tekee sen, että mikäli PEFC-standardeihin tulee muutoksia, näkyy se laajasti koko Suomessa. Eli PEFC:n kehittämisellä voisi parantaa valtavaa osaa Suomen metsistä.

Koska sertifiointi on niin laajaa, on se suhteellisen nopea vaikutuskeino, mikäli asioita halutaan metsissä parantaa. Henkilökohtaisesti näen siis sertifioinneissa paljon hyviä puolia ja toivon, että tulevaisuudessa sertifikaatti on aidosti tae tietyn tason ylittävästä luonnonhoidosta.

LUKEn selvityksen mukaan Suomessa PEFC-sertifioiduissa metsissä hoidetaan metsiä myös sertifikaatin minimitasoa paremmin. PEFC vaatii esimerkiksi jättämään kymmenen säästöpuuta hehtaarille, selvityksen mukaan leimikoilla jätettiin keskimäärin niitä yhdeksäntoista; lähes tuplasti vaadittua enemmän.

 

PEFC ja FSC erot

FSC:ssä viisi prosenttia metsämaasta on suojeltava kokonaan ja osaa alueista on hoidettava kevyemmin, esimerkiksi jatkuvan kasvatuksen keinoin, jolloin alue on jatkuvasti peitteinen eikä päätehakkuita tehdä.

PEFC huomioi myös alueidensa tärkeät elinympäristöt, mutta suojelu tehdään kohteiden mukaan, ei tietyn kiinteän prosenttialan.

Kumpikin sertifikaatti velvoittaa jättämään kymmenen säästöpuuta hehtaarille, mutta FSC-leimikolla niiden on oltava PEFC-sertifiointia järeämmät, rinnan korkeudelta 20 cm PEFC:n 10 cm verrattuna. Myös vesistöjen suojakaistaleissa on eroja vesistöstä riippuen, mutta pääsääntöisesti FSC velvoittaa jättämään PEFC:tä leveämmän kaistaleen.

Metsänomistaja voi sertifioida metsänsä myös tuplasertifikaatilla, jolloin voimassa on sekä PEFC, että FSC.

Mikäli sertifikaattiin päättää liittyä, täytyy muistaa, ettei voi ronkkia rusinoita pullasta vaan metsänomistajan on noudatettava kaikkia sertifioinnin vaatimia asioita. Näitä ovat muun muassa tulevaisuuden lahopuuta tuottavat säästöpuuryhmät ja vesistöjen suojakaistat.

 

Säästöpuut

Moni luulee virheellisesti, että säästöpuut ja säästöpuuryhmät ovat hakkuuaukeille jätettäviä ”maisemapuita”. Säästöpuilla on kuitenkin ihmisen esteettisen silmän viihdyttämistä huomattavasti tärkeämpi tehtävä. Niiden tehtävä on toimia tulevina lahopuina, eli jos säästöpuu heti hakkuuta seuraavassa myrskyssä kaatuu ja metsänomistaja käy siitä itselleen polttopuita tekemässä, voi olla vaarana, että säästöpuita vaativa sertifikaatti metsänomistajalta lähtee. Jos sertifikaattitarkastuksessa havaitaan virhe, on se korjattava määräajassa ja jos virheen tekee toistuvasti, on sanktiona sertifikaatin menetys. Myös mikäli auditoinnissa löytyy useampi virhe, saattaa se merkitä sertifikaatin menetystä.

Säästöpuu on siis olemassa monimuotoisuutta, ei ihmistä varten ja tekee työnsä nimenomaan kuollessaan. Säästöpuut toimivat elinympäristönä lajeille silloinkin, kun metsää on ympäriltä hakattu.

Säästöpuiden tehtävä on tuoda metsiin eri-ikäisyyttä, mikä on monimuotoisuuden kannalta välttämätöntä. Metsähistoriamme aikana on ollut kausia, jolloin metsistä putsattiin liiaksi ”turhat puut”, mutta nykyisin tiedon lisääntyessä esimerkiksi metsäyhtiöt ovat sitoutuneet lahopuun määrän lisäämiseen ja lahopuun määrä metsissä onkin kasvussa.

 

Tekopökkelö

Moni on varmasti törmännyt metsissä kulkiessaan tai autoillessaan tien vierusten aukoilla omituisiin 2-4 metrin korkuisiin katkaistuihin puihin, kuin ylipitkiin kantoihin.

Tekopökkelöitä tehdään metsänomistajan niin halutessa, mutta mielestäni tärkeää olisi sisällyttää tekopökkelöiden teko automaationa jokaisen hakkuun yhteyteen aina ensiharvennuksesta päätehakkuuseen. Mikäli metsänomistaja haluaa erikseen kieltää tekopökkelöiden teon, voisi hän niin tehdä, mutta tekopökkelöiden tekeminen nuoriin metsiin olisi nopea ja edullinen tapa lisätä lahopuun määrää ja edistää metsien monimuotoisuutta. Tekopökkelön etuna on se, että sillä saadaan lisättyä nopeasti pystylahopuuta, koska puu alkaa lahota muutamassa vuodessa katkaisun jälkeen.

Lahoavasta pystypuusta linnut saavat itselleen helposti kolopuun. Kuin linnunpönttö, mutta kustannustehokkaampi!

Tekopökkelöissä suositaan lehtipuita. Leimikon ainoaa lehtipuuta ei kannata kuitenkaan tekopökkelöksi katkaista, silloin valitaan ennemmin havupuu. Esimerkiksi haapa tai hieskoivu on erinomainen tekopökkelö.

Tekopökkelöt voi ja kannattaakin sijoittaa säästöpuuryhmään, jolloin sen mahdollinen esteettistä silmää haittaava ”rumuus” helposti katoaa.

Tutkimusten mukaan 70-80 prosenttia metsänomistajista haluaa tekopökkelöitä tiloilleen jättää, mikäli mielipidettä asiaan kysytään. Se, että tekopökkelö on hetken ajan ruma, ei mielestäni ole mikään peruste jättää tekopökkelöä tekemättä. Metsä kun ei ole vain ihmisen riemuksi, sillä on huomattavasti tärkeämpiäkin tehtäviä. Itse katson työmaiden tekopökkelöitä suurella riemulla ja mielelläni niitä teen hakkuiden yhteydessä leimikoille itsekin.

Joissain paikoissa tekopökkelöiden tekoon jo kannustetaan ja tavan soisin lisääntyvän.

Kustannus tekopökkelöstä jää metsänomistajalle. Kustannus ei kuitenkaan ehkä metsänomistan taloutta kaada, sillä joidenkin laskujen mukaan kustannus lasketaan kymmenissä senteissä, maksimissaan euroissa per hehtaari, ei kympeissä tai todellakaan satasissa. Mielestäni erittäin halpa hinta monimuotoisuustyöstä ja siksi mahdollisuutta tekopökkelöiden jättämiseen pitäisi kysyä jokaisen puukaupan yhteydessä, myyjään tai ostajaan katsomatta.

Metsäsertifioinnit nykyisellään eivät vaadi tekopökkelöiden jättämistä, mutta ovat mielestäni ehdottomasti yksi luonnonhoidon lempparityökaluistani sen ollessa helppoa, nopeaa ja halpaa.

 

Riistatiheikkö

Riistatiheikkö on taimikonhoidon yhteydessä tai hakkuissa jätettävä alue, jolta ei alikasvosta ja pensaikkoa raivata pois, vaikka ennakkoraivaus muuten leimikolla suoritettaisiinkin. Tiheikköön kannattaa jättää erilaisia puita, mutta kuusi antaa tuuheudessaan parasta suojaa.

Tiheikkö voi kattaa vain muutaman puun tai olla kooltaan esimerkiksi 10 x 10 metriä ja näitä tiheikköjä mahtuu hehtaarille helposti useampikin.

Riistatiheiköt toimivat suojana esimerkiksi kanalinnuille ja tiheiköt voi jättää hyvin esimerkiksi säästöpuuryhmän yhteyteen. Säästöpuuryhmä, riistatiheikkö ja tekopökkelöt on siis mahdollista jättää näppärästi samalle alueelle!

 

Metsänomistajalla on valta päättää omista metsistään

Metsälaki on luonnonhoidon minimivaatimus ja sertifioinnit velvoittavat tiettyyn tasoon, mutta mikään ei estä metsänomistajaa tekemästä kaikkea mahdollista monimuotoisuuden eteen omissa metsissään. Ennen metsien käyttöä koskeva laki oli tiukka ja metsänomistajalla vähemmän vaikutusvaltaa omien metsiensä käyttöön, nykyinen puumassan määrä ja lakimuutokset sallivat jo niin sanotusti kokeilevammankin metsänhoidon.

Esimerkiksi UPM:n omissa metsissä on päätetty nostaa tutkimuksista saadun tiedon myötä lehtipuuosuutta kymmenestä prosentista kahteenkymmeneen prosenttiin. Lehtipuuosuuden kasvattaminen parantaa metsien kasvua eli näin ollen myös tuottoa, mutta mikä tärkeintä, se monipuolistaa alueen lajistoa ja vahvistaa metsää tulevaisuuden haasteisiin, kuten ilmastonmuutokseen. Eli tekemällä luonnonhoidollisia toimenpiteitä parannetaan myös taloudellista tulevaisuutta sekä varaudutaan muuttuvaan maailmaan.

Esimerkiksi viime viikolla olin hakkuulla yhdessä UPM:n männikössä, jossa lehtipuuta oli hyvin vähän, joten en hakannut kuviolla käytännössä yhtäkään koivua vaan jätin kaikki pystyyn.

Jo metsänhoitosuunnitelmaa tehtäessä kannattaa omat toiveet esittää rohkeasti. Jos haluaa itsekin lisätä lehtipuun osuutta, se kannattaa esimerkiksi taimikonhoitoa suorittavalle metsurille jo rohkeasti sanoa. Metsänhoitosuunnitelma voidaan tehdä luonnonhoidollisesta näkökulmasta tai vaikkapa riistaeläinten hyvinvointia ajatellen. Suunnitelman voi tehdä, kun metsä on jo varttunut, mutta mikäli tilaisuus on, kannattaa suunnitelmia tehdä jo taimikkovaiheessa, jolloin esimerkiksi tulevaa säästöpuuryhmää voi alkaa hahmotella ja jättää taimikko tietyiltä aloilta hoitamatta esimerkiksi riistaeläinten suojaa silmällä pitäen.

Jos luonnonhoito ja sen keinot eivät ole tuttuja, ei hätää. Metsänomistajan itsensä ei tarvitse olla luonnonhoidon asiantuntija vaan osaavat metsäammattilaiset kyllä neuvovat ja suosittelevat mitä luonnonhoitotoimenpiteitä metsässä kannattaa tehdä.

Jos luonnonhoito on itselle tärkeää ja vaikka motokuskin näytöllä lukee, että leimikko hakataan PEFC-standardien mukaan, metsänomistaja voi esittää myös suoraan kuskille toiveita, vaikkei metsänhoitosuunnitelmassa asioista olisikaan erikseen päätetty.

Sertifikaatin tasoa ei saa alittaa, mutta sen saa ylittää. Jotta toiveet menevät varmasti läpi, ensisijaisesti toiveet kannattaa ja on suositeltavaa esittää jo metsä- ja leimikonsuunnitteluvaiheessa ja puukauppaa tehdessä. Pienet asiat hoituvat motokuskin kanssa suoraan, mutta motokuskikaan ei saa ohittaa ja tehdä aivan kaikkea mitä sopimuksessa ei ole erikseen mainittu. Eli hyvä pelata varmanpäälle ja olla toiveiden kanssa aikaisin liikenteessä!

Kuskille saa soittaa, että hei jätetään sertifikaatin minimimäärää enemmän säästöpuuta, jätetään riistalle rutkasti tiheikköjä ja alikasvosta, saa sanoa, että voitko kiertää tuon lämpäreen, jossa kasvaa hyvin mustikkaa ja hei, jätetäänkin maiseman takia tuolle kalliolle vähän enemmän puuta.

Metsä on metsänomistajan omaisuutta ja vaikka se olisikin otettu talouskäyttöön ja sertifioitu tietyllä sertifikaatilla, jossa on tietty tapa toimia, motokuski kuuntelee kyllä metsänomistajan toiveita herkällä korvalla.

 

Motokuskin vastuu

Hakkuukoneenkuljettajalla on loppupeleissä talousmetsien luonnonhoidon suurin vastuu. Kuljettaja on avainroolissa luonnonhoidon käytännön toteutuksessa ja on aivan sama kuinka hienot suunnitelmat ja ohjeistukset on teoriassa laadittu, hakkuukoneenkuljettaja on se, joka viimekädessä vastaa siitä, miten leimikolla toimitaan.

En voi liikaa alleviivata motokuskin osuutta. Esimerkiksi UPM kouluttaa metsäkoneenkuljettajia, jotka toimivat yhtiön työmailla ja osaaminen on todistettava säännöllisesti. Päätökset luonnonhoidosta tapahtuvat viime kädessä moton kopissa ja on tärkeää, että kuskin pallilla istuu ihminen, joka osaa ja jota kiinnostaa.

Hakkuukoneenkuljettajan toimenkuvaan kuuluu aivan älyttömästi asioita, jotka pitää ottaa työssä huomioon. Ei riitä, että osaa käsitellä reilun parinkymmenen tuhannen kilon metsäkonetta, se mikä merkitsee, on se miten hakkaamattoman metsän hahmottaa. Minne tehdä urat, mitkä puut valita ja erityisesti: mitkä osat jättää hakkaamatta.

Motokuskille lyödään usein luonnonvihaajan leima otsaan, vaikka tosiasiassa motokuski on se, joka talousmetsissä tekee luonnonhoidon töitä. Totta kai haluamme metsiimme kuskeja, joilla on tietoa, taitoa ja motivaatiota päivittää osaamistaan nykypäivän standardien mukana.

Metsää omistamattomat tai ne, jotka eivät metsissä työskentele eivät aina välttämättä ymmärrä mitä kaikkea pitää ottaa metsien käsittelyssä huomioon, ja metsänomistajat ja asiaan perehtyvät taas yllättyvät miten monipuolisesti hakkuutyömaan suunnittelussa asioita on otettava huomioon ja mitä itse työ pitää sisällään.

En olisi voinut ennen metsäkoulua kuvitellakaan kaikkia niitä asioita ja päätöksiä, joita koneen puikoissa tulee vastaan.

 

Kuskin arki

Joillain toimijoilla säästöpuuryhmät ja suojakaistaleet on merkitty valmiiksi leimikolle ja karttoihin, joillain alueilla niiden suunnittelu ja jättäminen on täysin motokuskin vastuulla.

Asioita, joita hakkuukoneenkuljettaja joutuu tekemään, on muun muassa ajourien paikat ja suunnat. Mikäli maassa on paljon lahopuuta, tulee tällaiset kohdat väistää. Tällaisille kohdille on hyvä tehdä esimerkiksi säästöpuuryhmä tai riistatiheikkö. Myös yksittäisten lahopuiden yli ajamista on vältettävä, mikäli mahdollista. Jos väistäminen ei ole mahdollista, mutta puu on varovaisesti siirrettävissä, tulee se tehdä. Yli ei saa ajaa.

Kuva avohakkuulta kesäkuulta. Hakkuukonekuski väistänyt kahta isoa lahopuuta.

Metsän monimuotoisuuden kannalta on tärkeää, että alueella on sekapuustoa ja eri-ikäistä elävää ja kuollutta puustoa. Juuri kuolleessa puussa elää eri eliöstö kuin viisikymmentä vuotta sitten kuolleessa puussa. Mitä enemmän eri lajeille sopivia elinympäristöjä, sitä enemmän lajeja. Mitä monimuotoisempi metsä, sen paremmin se kestää esimerkiksi hyönteistuhoja.

Hakkuukonekuskin tulisi suosia säästöpuina lehtipuita, jotka ovat monipuolisemmin eri eliöiden hyödynnettävissä. Esimerkiksi isot haavat ovat erinomaisia säästöpuita.

Meille koulussa opetettiin, että koulun työmaalla, mikäli kyseessä ei ole kuusi, mänty tai koivu, se jätetään pystyyn, mikäli se ei ole ajouralla. Ja isot haavat väistetään. Raidat, lepät, lehmukset, pihlajat ja muut monimuotoisuuden kannalta tärkeät, mutta taloudellisesti arvottomat puut siis jätetään aina pystyyn. Win win, niin metsänomistajalle kuin luonnollekin.

Riistatiheikköjä kannattaa jättää esimerkiksi kosteiden painaumien ympäristöön, jossa koneella muutenkin olisi kenkkua mennä. Samoin kivikkoiset ja jyrkänteiset alueet ovat yleensä niitä, joissa metsäkoneenkuljettajan on vaikea liikkua, mutta jossa on esimerkiksi sellaiset olosuhteet, joissa on ympäröivää aluetta monimuotoisemmat elinympäristöt. Niiden yhteyteen on hyvä jättää säästöpuuryhmiä ja riistatiheikköjä.

Ojien ylitykseen tulee rakentaa kuitupuusta väliaikaisia siltoja, jotteivat penkat sorru ja ravinteet pääse valumaan vesistöihin. Muutenkin maata pyritään mahdollisuuksien mukaan suojelemaan painaumilta ja tähän auttaa esimerkiksi se, että hakkuutähteet puidaan ajourille suojaksi. Ajourien suuntien suunnittelu on myös tärkeää, jotta vältetään ravinteiden valuminen ojiin ja sitä kautta vesistöihin.

Näiden suojelukeinojen lisäksi hakkuut on tehtävä kelien ja olosuhteiden mukaan. Leimikot on jaoteltu joko kesä-, talvi-, tai kelirikkoleimikoihin, mutta mikäli hakkuukonekuski huomaa, etteivät nykyiset olosuhteet sovellu kyseiselle leimikolle, pitää työmaa ymmärtää lopettaa ja jatkaa kun kelit paranevat.

Itse noudatan ja suosittelen muillekin noudattamaan tätä helppoa ohjetta: jos tilanteessa on jotain epänormaalia tai olet epävarma, näet jotain, josta ei ollut hakkuuohjeissa tietoa niin nosta luuri ja soita esimiehelle tai korjuusta vastaavalle tyypille ja kysy miten toimia. Kysyvä ei tieltä eksy ja on kaikin tavoin paljon mukavampaa väistää esimerkiksi pesivää petolintua tai liito-oravaa kuin löytää itsensä iltapäivälehtien lööpeistä ympäristörikollisena, kun emmää tajunnu kysyä.

 

Mielestäni mahdollisia keinoja, joilla parantaa talousmetsien luonnonhoitoa

Nyt jo on kantoja (muun muassa Metsäkeskus), joihin on merkattu lakikohteita. Kaikkia lakikohteita ei ole vielä löydetty, saati näihin kantoihin merkattu. Mielestäni huima harppaus olisi se, että olisi vain yksi ja ainoa luontokohdekanta, jonne havaintojaan voisi merkitä niin metsänomistaja, metsäkeskus, metsäyhtiöt, metsäkoneenkuljettajat, luonnonsuojeluaktiivit kuin tavalliset koiranlenkittäjätkin. Ei tarvitse olla lakikohde, kaikki havainnot voisi kantaan merkitä.

Merkintä ei suoraan estäisi toimintaa alueella, mutta leimikonsuunnittelijalla olisi enemmän informaatiota alueella olevista laki- ja luontokohteista, kasvistosta ja eläimistä ja näin suunnittelua voidaan tehdä niin, että saatavilla on mahdollisimman paljon informaatiota ilman kommunikaatiokatkoja.

Mielestäni pahinta nimittäin olisi se, että jokin erityisen tärkeä elinympäristö olisi jollain luonnossa liikkujalla tiedossa, mutta tieto ei jostain syystä kulje hakkuukoneenkuljettajalle saakka ja elinolosuhteet kohteessa muuttuvat.

Vaikka hakkuukoneen kopissa olisi kuinka tarkka, on varsinkin talvisin tai pimeällä aivan mahdotonta erottaa maastosta sellaisia kohteita, joita ei ole nauhoitettu tai karttaan merkitty.

Ja voin henkilökohtaisesti vannoa, että jos jyräisin jonkun erityisen arvokkaan luontokohteen yli niin olisin varmasti se, jota asia eniten harmittaa ja joka itseään syyttelisi hamaan tappiin. Virheitä, vahinkoja ja onnettomuuksia aina sattuu, vaikka olisi kuinka tarkka, mutta helposti esimerkiksi yhteisellä tietokannalla ehkäistävissä oleva, mutta tehty virhe on typerä virhe.

Suomen metsäkeskus tekee luonnonhoidon laatuarviointia. Vuonna 2020 arvioitiin 1400 hehtaaria ja 350 leimikkoa. Näistä 80 oli leimikoita, joilla oli merkittäviä luontoarvoja. Tässä otannassa laatu oli erinomaista 88 prosentilla, välttävää 10 prosentilla ja heikkoa 2 prosentilla arvioiduista kohteista. Metsälakikohteista 96 prosenttia oli säilynyt ennallaan tai lähes ennallaan, mutta hakkuut olivat aiheuttaneet muutoksia 8 prosentilla.

Mielestäni tärkeää olisi kiinnittää erityistä huomiota niihin kohteisiin, joissa jokin meni pieleen. Mikä meni pieleen, mitä voimme oppia? Mitä pitää parantaa, ettei näin enää kävisi?

Metsälakikohteiden säästämisessä tarkoitus on nimenomaan se, etteivät olosuhteet kohteella muutu, joten 8 prosenttia on 8 prosenttia liikaa.

Yksi tärkeä keino luonnonhoidon suhteen on metsäkoneenkuljettajien asennekasvatus. Vaikka itse olen vielä täysi keltanokka metsäalalla eikä ole kokemusta historiasta, kuulemma alalla on nähtävissä selkeää asennemuutosta. Enää lahopuun määrä ei ole huonosti hoidetun metsän merkki, vaan lahopuu on asia, jota tulee varjella ja tehdä lisää.

Luonnonhoito on sukupolviasia, ja jos vielä metsäalalla onkin ihmisiä, joille se on ajatuksena vierasta tai turhaa, metsäkouluissamme kasvaa uusi kuljettajien sukupolvi, joka näkee luonnonhoidon tärkeänä ja rutiininomaisena, normaalina työhön kuuluvana asiana eikä turhana hömpötyksenä.

 

Lopuksi

Tärkeintä on ymmärtää, ettei vielä ole saavutettu mitään talousmetsien luonnonhoidon lakipistettä, vaan kehitettävää on jokaiselle tulevaisuuden päivälle. Tiede ja tutkimus kehittyy ja sertifikaatteja, suosituksia ja jopa lakeja pitää muuttuvan maailman mukana päivittää ja keinoja ja tekoja lisätä sitä mukaa kun hyödyt käyvät ilmi.

Luonnonhoitoa kehitetään jatkuvasti eteenpäin metsäalan, tutkijoiden ja luontojärjestöjen kesken. Esimerkiksi voisi nostaa UPM:n ja biologi Risto Sulkavan kuukkelihankkeen Heinävedellä. Kaikki tällainen yhteistyö eri tahojen välillä on sitä, mitä tarvittaisiin metsäalalla nykyistä enemmänkin.

Täytyy myös muistaa, että Suomessa toimii valtavasti metsäalan ammattilaisia, joille talousmetsien luonnonhoito on osa jokapäiväistä elämää, rutiini ja kiinteä osa työnkuvaa. Luonnonhoito ei ole jotain minkä voi ohittaa tai jotain mitä tehdään kiireessä perjantaisin ennen vapaille lähtöä, jos muistetaan.

Suomessa on myös valtava määrä metsänomistajia, joille monimuotoisuus on itseisarvo, ja jotka hoitavat metsiään kaikkien sertifikaattien, lakien ja suositusten mukaisesti. Ei siksi, että on pakko, vaan siksi, koska he kokevat asian itselleen ja ympäristölle tärkeäksi. Suomalaiset metsänomistajat jättävät esimerkiksi tekopökkelöitä metsiin satoja tuhansia kappaletta vuosittain, omasta pussistaan.

Tulee muistaa, että vaikka Suomessa puuta kasvatetaan menestyksekkäästi hyvinvoinnin tueksi, monimuotoisuus on itseisarvo, joka tulee turvata talouden yli. Ilman monimuotoista metsää, meillä ei ole metsäteollisuutta. Ilman monimuotoista metsää meillä ei ole töitä, ei hyvinvointia tai elinkelpoista planeettaa.

Laura

Metsäalan perustutkintoa suorittava tuleva metsäkoneenkuljettaja, joka viihtyy metsässä myös vapaa-ajalla. Retkeilyä, metsäkoneita ja ajatuksia metsistä ja niiden käytöstä. Tervetuloa mukaan matkalle!

laura@pihkassa.fi

Matkalla mukana

Painavaa asiaa
kannoilta tehtaalle

Sivupalkki tähän.