Pihkassa.fi

Matkalla metsäammattilaiseksi

Kuinka tulkita metsälajien uhanalaisuusindeksiä?

Uhanalaisuusindeksi eli Red-List Index (RLI) on Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton (IUCN) kehittämä lajien uhanalaisuutta kuvaava indeksi, jonka tarkoitus on tiivistää lajiston uhanalaisuudessa eli sukupuuttoriskissä tapahtuvat muutokset yhteen indeksiin, jonka arvoja voidaan vertailla eri arviointikertojen välillä. Indeksi on kehitetty asiantuntijaorganisaatioiden ja tutkijoiden yhteistyössä. Kehitystyötä on tehty tiedeyhteisössä tieteellisten artikkelien muodossa.

Indeksi saa arvoja nollan ja yhden väliltä. Kun arvo on 0, kaikki lajit ovat kuolleet alueellisesti sukupuuttoon. Kun arvo on 1, kaikki lajit ovat elinvoimaisia. Lajien uhanalaisuus kiihtyy, mikäli indeksin arvo laskee, ja hidastuu, mikäli arvo kasvaa. Jos indeksin arvo ei muutu, lajiston sukupuuttoriski säilyy ennallaan eli jatkuu samaa tahtia. Jotkut tahot ovat tulkinneet uhanalaisuusindeksiä väärin väittäen uhanalaisuuden ”pysähtyvän” mikäli indeksin arvo ei laske heidän mielestään merkittävästi. Tulkinta on väärä, sillä uhanalaisuus tarkoittaa sukupuuttoriskiä, joka ei ”pysähdy”. Kaikki uhanalaisiksi arvioidut lajit ovat jatkuvan sukupuuttoriskin alaisia elleivät ne siirry elinvoimaisiksi.

Uhanalaisuusindeksi otettiin ensimmäistä kertaa käyttöön Suomessa vuonna 2019, jolloin se laskettiin myös takautuneesti vuoden 2010 arvioinnin aineistolle, jotta voitaisiin verrata vuoden 2010 ja 2019 indeksiä ja havaita muutoksen suuntaa ja voimakkuutta.

Tässä blogissa käydään läpi uhanalaisuusindeksiä ja siihen liittyviä väitteitä. Ennen sitä, on hyvä kerrata uhanalaisuusluokitus, johon indeksi perustuu.

 

Uhanalaisuusluokitus

Uhanalaisuusluokitus on Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton (IUCN) luoma luokitus, jonka tarkoitus on arvioida eri lajien sukupuuttoriskejä. Luokitus perustuu IUCN:n määrittämiin tieteellisiin arviointikriteereihin ja ohjeistuksiin, jotta tulos olisi mahdollisimman todenmukainen ja vertailukelpoinen.

Vuoden 2019 uhanalaisuusarvioinnissa käytettiin yhdeksää luokkaa:

  1. RE (hävinneet eli alueellinen sukupuutto)
  2. CR (äärimmäisen uhanalaiset)
  3. EN (erittäin uhanalaiset)
  4. VU (vaarantuneet)
  5. NT (silmälläpidettävät)
  6. LC (elinvoimaiset)
  7. DD (puutteellisesti tunnetut)
  8. NA (arviointiin soveltumattomat)
  9. NE (arvioimatta jätetyt)

Näistä luokista 1-6 huomioidaan indeksin kaavassa erilaisilla painotuksilla. Uhanalaisiksi lajeiksi lasketaan luokat 2-4 eli CR, EN ja VU. DD eli puutteellisesti tunnetut ovat lajeja, joita ei ole voitu sijoittaa mihinkään muista luokista, koska niistä tiedetään niin vähän. Niitä suositellaan kohdeltavan kuin uhanalaisia varovaisuusperiaatteen vuoksi. Haitalliset vieraslajit ovat esimerkkejä luokkien NA tai NE lajeista.

Äärimmäisen uhanalaiset lajit (CR) ovat sellaisia lajeja, joille on lajille sopivan kriteerin mukaisesti arvioitu erittäin korkea häviämisriski luonnossa. Erittäin uhanalaisille lajeille (EN) on arvioitu lajille sopivan kriteerin mukaisesti hyvin korkea häviämisriski. Vaarantuneille lajeille (VU) on arvioitu lajille sopivan kriteerin mukaisesti korkea häviämisriski.  Silmälläpidettävät lajit (NT) ovat lajeja, jotka eivät täytä vaarantuneiden lajien kriteerejä, mutta kriteerien täyttymisen arvioidaan olevan todennäköistä lähitulevaisuudessa. Näiden lajien suunta osoittaa siis uhanalaisuutta kohti.

Elinvoimaiset lajit (LC) ovat lajeja, jotka eivät yksinkertaisesti täytä muiden luokkien kriteerejä. Näiden lajien populaatiot voivat silti olla selittämättömässä laskussa, kuten on monilla riistanisäkkäillä. Myös elinvoimaisten lajien suojelu on tarpeen, jotta niistä ei tulisi myöhemmin uhanalaisia.

Voit lukea lisää uhanalaisuusluokituksesta täältä ja niiden kriteereistä täältä.

 

Metsälajien uhanalaisuusindeksi

Uhanalaisuusindeksi lasketaan eri eliöryhmien ja koko lajiston lisäksi myös eri elinympäristötyypeille. Metsälajien vuoden 2010 uhanalaisuusindeksin arvoksi laskettiin 0,904 ja vuoden 2019 arvoksi 0,902. Indeksin muutos oli siis -0,002. Muutos vaikuttaa numeerisesti pieneltä, mutta tuota arvoa vähänkin suurempi indeksin muutos voisi tarkoittaa jo yli sadan metsälajin sukupuuttoa eli häviämistä Suomesta. Indeksin mukaan metsälajien uhanalaisuusaste on kasvanut aikavälillä 2010-2019.

Metsälajien uhanalaisuusindeksit (2010, 2019) on laskettu Punaisessa kirjassa vain 3786 lajin mukaan. Indeksi siis sisältää vain 41 % arvioiduista lajeista, jotka muuten soveltuisivat indeksin laskemiseen (luokat RE, CR, EN, VU, NT ja LC). Indeksi ei siis sisällä myöskään kaikkia uhanalaisiksi arvioituja lajeja, koska niiden kehitystä ei ole onnistuttu seuraamaan tai varmentamaan. Indeksi toimii näin ollen suuntaa antavana indikaattorina metsälajien sukupuuttoriskin kehityksen suunnalle ja suhteelliselle voimakkuudelle, mutta ei kerro koko kuvaa metsälajien tilanteesta eikä näin ollen toimi tilastona metsälajien uhanalaisuudelle, toisin kuin esimerkiksi MTK:n johtaja Juha Marttila on väittänyt.

Indeksien yleinen ongelma on se, että ne peittävät informaatiota tiivistäessään sitä yhteen lukuun. Metsälajien kohdalla uhanalaisuusindeksi tiivistää 3786 lajin uhanalaisuusarvion yhteen numeroon, jolloin sen ulkopuolelle jää laji-identiteetit, uhanalaistumisen syyt, uhanalaisuuden muutoksen syyt ja sukupuuttojen määrä. Tässä indeksissä kaikki lajit ovat siis samanarvoisia. Indeksissä esimerkiksi männyn yllättävä (hypoteettinen) uhanalaistuminen tai sukupuutto voisi jäädä lehdoissa elävän perhosen myönteisen kehityksen alle piiloon. Kauhean suuria johtopäätöksiä ei siis pelkästä indeksistä voida vetää.

Uhanalaisuusindeksistä voit lukea lisää Punaisesta kirjasta 2019 (linkki) sekä IUCN:n Red List -sivustolta (linkki). Indeksiä on käsitelty myös monissa tutkimusartikkeleissa, joiden perusteella indeksiä on myös kehitetty eteenpäin. Nyt kun uhanalaisuusluokituksen ja uhanalaisuusindeksin perusteet on käsitelty, voidaan siirtyä soveltavaan osuuteen eli indeksiin liittyvien väitteiden käsittelyyn.

 

Väite 1: ”Metsälajien uhanalaisuus ei kasva”

Hannes Mäntyranta kirjoitti kolumnissaan (Maaseudun Tulevaisuus, 22.11.2021), että uhanalaisuusindeksin mukaan metsälajien uhanalaisuus ei ole kasvanut. Väite on epätosi, sillä vuoden 2019 uhanalaisuusarvioinnin aitojen luokkamuutosten mukaan 142 metsälajilla uhanalaisuus eli sukupuuttoriski on kasvanut ja 118 lajilla vähentynyt. Toisin sanoen 142 lajia on osoittanut kielteistä kehitystä ja 118 lajia myönteistä kehitystä. Kaikkien lajien kohdalla ei ole voitu arvioida kehityksen suuntaa.

Nettona 24:n lajin tilanne on siis heikentynyt eli metsälajiston keskimääräinen uhanalaisuusriski on kasvanut 24:n lajin verran. Tämä näkyy myös uhanalaisuusindeksin pienessä muutoksessa (-0,002) heikompaan päin. Lajeja ei ole kuitenkaan mielekästä laskea erotuksina, koska nämä lajit eivät korvaa toisiaan. Esimerkiksi noista 142 kielteistä kehitystä osoittaneista lajeista 55 on jäkäliä, kun taas myönteistä kehitystä osoittaneista 118 lajista suurin osa on lehtimetsien perhosia. Vanhojen metsien jäkälien häviämistä lehtimetsien perhoset eivät kykene kompensoimaan.

Eli uhanalaisuus on kasvanut Suomen metsäluonnossa lajien määrän, indeksin sekä taksonikohtaisten muutosten mukaan.

 

Väite 2: Metsälajien uhanalaisuusindeksin pieni muutos on merkityksetön, se pyöristyy nollaan.

Kun edellinen väite korjataan, seuraavaksi katseet kiinnittyvät usein muutoksen suuruuteen. Tämän argumentin mukaan indeksin muutos (-0,002) on niin pieni, ettei siitä tulisi välittää. Argumentti on hutera, koska muutos on aina suhteellista ja indeksit vaativat aina tulkintataitoa. Oleellisinta tuossa indeksin muutoksen lukuarvossa on sen etumerkki. Lukuarvo on tosiaan pieni, mutta kuten jo johdannossa totesin, se ei voi olla ihan kauhean paljoa suurempi ilman erittäin suuria seurauksia. Pienikin muutos on siis merkittävä.

Havainnollistan tätä mittakaavaa alla olevalla kuvasarjalla. Laskin itse kolme kuvitteellista skenaariota, joissa eri määrä uhanalaisia lajeja kuolee sukupuuttoon kymmenen vuoden aikana, jotta voimme havainnoida, kuinka tämä vaikuttaisi uhanalaisuusindeksiin. Kaikki alla olevat skenaariot ovat tietenkin ei-toivottuja ja ne kaikki ovat onneksi myös hyvin epärealistisia. Todellisuudessa sukupuutot tulevat tapahtumaan hitaammin ja todellisuudessa ilmastonmuutoksesta hyötyvät lajit peittäisivät indeksissä alleen näitä sukupuuttoja, toisin kuin näissä skenaarioissa, joissa ei ole laskettu mukaan mahdollista myönteistä kehitystä. Tarkoitukseni on siis vain osoittaa, kuinka paljon sukupuutot yksinään vaikuttaisivat indeksiin.

Vertailun vuoksi kuvassa on myös Punaisen kirjan 2019 havaittu indeksin muutos. Kuva sisältää myös pylväsdiagrammit, jotka kuvaavat lajien jakautumista eri arviointiluokkiin vuonna 2019 ja eri skenaarioiden mukaisesti vuonna 2029. Indeksikuvaajien Y-akselit noudattavat Punaisen kirjan 2019 skaalaa. Pylväsdiagrammien Y-akselit on katkaistu päättyen arvoon 800, jotta luokkamuutokset olisivat helpommin nähtävissä pienissä kuvissa.

Kuten kuvasta nähdään, jopa 118 lajin sukupuuttoa (skenaario A) ei havaittaisi indeksissä suurena muutoksena, jolloin näiden lajien sukupuutot voitaisiin lakaista maton alle vetoamalla pieneen lukuarvoon (-0,003). Todellisuudessa sukupuuttoon kuolleiden metsälajien määrä yli kaksinkertaistuisi vain kymmenessä vuodessa.

Globaalin sukupuuttonopeuden arvioidaan olevan 0,01 % / vuosi. Tämä tarkoittaa karkeasti, että 0,1 % lajeista kuolee globaaliin sukupuuttoon kymmenessä vuodessa. Yllä esitellyn skenaarion A metsälajien häviämisnopeus on 0,1 % / vuosi. Nämä tilanteet eivät ole kuitenkaan täysin vertailukelpoisia, koska globaali sukupuutto tarkoittaa eliölajien häviämistä kokonaan tältä planeetalta. Suomesta häviäminen tarkoittaisi vain haittoja meille suomalaisille, ja lajeilla on ainakin jonkinlainen mahdollisuus palata tänne, mikäli me joskus päätämme korjata meidän virheemme. Se vaatisi kuitenkin monia kymmeniä, ellei satoja vuosia sekä isoja ennallistamisprojekteja. Ennen niiden mahdollisuutta palata voi olla hyvin mahdollista, että ne häviävät myös muualta, kuten Venäjältä, jolloin ne kuolevat lopulta globaaliin sukupuuttoon.

Skenaarion B tilanne ei myöskään näytä numeerisesti katastrofaaliselta (-0,017), vaikka se tarkoittaisi 368 lajin sukupuuttoa. Tässä skenaariossa muun muassa hömötiainen kuolisi sukupuuttoon. Skenaarion B indeksin muutos vastaa kaikista elinympäristötyypeistä eniten vuonna 2019 havaittua suolajien uhanalaisuuden muutosta (-0,014). Yli puolet (58 %) suolajien uhanalaisista lajeista ovat uhanalaisia soiden ojituksen ja turpeenoton vuoksi.

Skenaariossa C muutos näyttää jo hyvin jyrkältä (-0,055), mutta silloin on jo ihan liian myöhäistä, sillä kaikki vuonna 2019 uhanalaisiksi arvioidut metsälajit (833 kpl) ovat kuolleet sukupuuttoon vain kymmenessä vuodessa. Sukupuuttoon kuolleiden metsälajien määrä siis yli kymmenkertaistuisi tässä skenaariossa. Todellisuudessa tällaisen skenaarion takana olevat voimat johtaisivat myös silmälläpidettävien ja elinvoimaisten lajien uhanalaistumiseen, jolloin indeksin muutos olisi vielä jyrkempi. Indeksin jyrkkyyttä voisi kuitenkin lieventää ilmastonmuutoksen myötä runsastuvat lehtimetsien lajit.

Jos kaikki vanhojen kangasmetsien uhanalaiset (CR, EN, VU) lajit kuolisivat sukupuuttoon, indeksin muutos olisi vain -0,013 eli lievempi kuin skenaariossa B. Todellisuudessa vanhojen kangasmetsien lajit voisivat kadota samalla kun lehtimetsien lajit yleistyvät eikä tätä sukupuuttoaaltoa tällöin huomattaisi indeksissä.  Monimuotoisuuden kannalta tilanne olisi erittäin heikko, sillä kokonaisten luontotyyppien lajistot häviäisivät.

Jos tuo skenaarion C jyrkkä joukkosukupuutto näyttää epämukavalta, voidaan kuvan Y-akselia manipuloida kattamaan indeksin koko vaihteluväli (0-1), jolloin saadaan katastrofaalinen joukkosukupuutto näyttämään vain pieneltä muutokselta (kuva alla). Tämä antanee riittävästi perspektiiviä indeksin arvojen ja muutosten tulkintaa varten.

Uhanalaisuusindeksiä tarkasteltaessa on siis tärkeä muistaa, että indeksi ei reagoi kauhean voimakkaasti runsaslajisten elinympäristöjen, kuten metsälajien tilanteen heikkenemiseen, vaikka niitä kuolisi isoja määriä sukupuuttoon Suomesta. Tästä syystä indeksin pienikin muutos voi tarkoittaa merkittävää metsäluonnon heikkenemistä eli korkeampaa keskimääräistä sukupuuttoriskiä. Indeksin luonteen vuoksi myönteinen kehitys voi peittää alleen huolestuttavaa kielteistä kehitystä eikä kerro tarkempia tietoja muutoksen taustalla. Näistä syistä on aina hyvä tarkastella luokkamuutoksia indeksin taustalla.

 

Väite 3: Luonnonhoidon avulla uhanalaisuuskehitys on saatu taitettua

Tämän väitteen pohjalla on väite 1 (metsälajien uhanalaisuus ei kasva), jota yritetään selittää luonnonhoidolla.

Väite on epätosi, koska uhanalaisuuskehitys ei ole pysähtynyt tai kääntynyt kasvuun. Joidenkin lajien sukupuuttoriski on kuitenkin vähentynyt, mikä on hyvä asia. Mutta selittyykö se luonnonhoidolla?

Osittain, sillä luonnonhoito ei ole ollut turhaa, vaikka sen volyymi on toistaiseksi vielä heikkoa. Punaisen kirjan sivulla 134 kerrotaan, kuinka metsätaloudessa kehitettyjen ohjeistusten ja toimintatapojen vuoksi 30 lajin tilanne parantui joko silmälläpidettäväksi tai elinvoimaiseksi.

Alla oleva kuva kertoo havaitut aidot luokkamuutokset eli niiden lajien määrät, joiden tilanteen on arvioitu joko merkittävästi heikentyneen tai parantuneen. Kuten kuvasta näkee, myönteistä kehitystä on pääasiassa perhos- ja kovakuoriaislajeilla, mutta niillä on myös paljon heikentymistä. Jäkälillä on lähestulkoon ainoastaan kielteistä kehitystä, joka tarkoittaa sukupuuttoriskin kasvamista.

Mutta mistä tämä myönteinen kehitys johtuu? Selittyykö se luonnonhoidolla? Entä mistä kielteinen kehitys johtuu? Alla olevasta kuvasta voit lukea, mitä Punaisessa kirjassa sanotaan tästä.

Myönteistä kehitystä osoittaneet metsälajit ovat siis hyötyneet ilmastonmuutoksesta, kun taas metsälajien kielteisen kehityksen taustalla ovat olleet vanhojen metsien väheneminen (tai niiden vähäisen määrän ylläpitäminen) sekä hakkuut. Nämä tulokset eivät siis ole kovin imartelevia metsätalouden kannalta, vaikka luonnonhoidostakin on ollut apua.

Meitä voi myös tulevaisuudessa odottaa suurempi uhanalaisuuspommi, sillä meillä on satoja silmälläpidettäviä (ei-uhanalaisia) lajeja, joiden tulevaisuuden uhkatekijöiksi asiantuntijat ovat arvioineet lahopuun ja vanhojen metsien vähäisen määrän ja/tai metsien uudistamis- ja hoitotoimet. Metsälajeille on todennäköisesti kertynyt paljon sukupuuttovelkaa, joka on vasta realisoitumassa. Sukupuuttovelka tarkoittaa eliölajien viiveellistä reagointia elinympäristöjen ja resurssien määrän vähenemiseen. Viiveellinen reaktio johtuu elinympäristöjen pienestä pinta-alasta, niiden pirstaloituneisuudesta sekä eliölajien elinkaarten pituuksista.

 

Väite 4: Metsälajien tilanteeseen keskitytään suhteettoman paljon, muualla lajit voivat huonommin.

Väite on hyvin subjektiivinen. Väitettä voidaan lähestyä kahdesta näkökulmasta: kuinka paljon meillä on mahdollisuuksia vaikuttaa eri elinympäristöjen lajiston uhanalaisuuskehityksen ja kuinka paljon me jo pyrimme tekemään tilanteen parantamiseksi.

Joidenkin mielestä luonnonsuojelussa keskitytään ainoastaan metsiin, mutta kuinka paljon tämä näkemys selittyy henkilön omalla kuplalla? Jos henkilö tekee töitä metsissä tai omistaa metsää, hän todennäköisesti kiinnittää eniten huomiota metsiin liittyviin asioihin. Näin voi helposti kuvitella, että kaikki puhuvat vain metsistä.

Jos tarkastellaan eri elinympäristöjen uhanalaisuusindeksejä, kaikista nopeinta uhanalaisuuskehitys on tunturipaljakoilla ja toiseksi suurinta soilla. Joku voisi todeta ja varmaan toteaakin nyt, että miksei me sitten puhuta niistä. Vastaus on yksinkertainen: kyllähän me puhumme. Katsotaanpa näiden elinympäristöjen uhanalaisuuskehitystä edellä mainituista näkökulmista.

Tunturipaljakoiden lajiston merkittävimmiksi uhanalaisuuden syiksi on kirjattu:

  1. Satunnaistekijät
  2. Syy tuntematon
  3. Kuluminen (mm. porojen laidunnus)
  4. Ilmastonmuutos (suurin tulevaisuuden uhkatekijä)

Näiden neljän jälkeen yleisimpiä uhanalaisuuden syitä ovat keräily ja poiminta sekä kaivannaistoiminta. Tunturipaljakoiden lajien populaatiot ovat hyvin pieniä, minkä vuoksi ne ovat alttiita satunnaistekijöille. Ilmastonmuutos on suurin tulevaisuuden uhka näille lajeille. Voiko kukaan tosissaan väittää, että ilmastonmuutoksesta ei Suomessa puhuttaisi? Ilmastonmuutosta hillitsemällä voidaan pelastaa tunturipaljakoiden lajeja. Omasta mielestäni kulumisesta ei kyllä puhuta tarpeeksi, vaikka kyllä jatkuvasti porojen laidunnus herättää jonkinlaista keskustelua. Itse näen aiheen jokseenkin yhteiskunnallisena tabuna. Siitä olisi siis vielä potentiaalia puhua enemmän, jotta tunturipaljakoiden lajien tilannetta voitaisiin parantaa. Väite, että tunturipaljakoiden lajien sukupuuttoja ei pyrittäisi ehkäisemään on perusteeton. Mitä muuta me voisimme tehdä? Kaikista helpointa ja vaikuttavinta on puuttua ihmisten aiheuttamiin syihin, kuten ilmastonmuutokseen ja porotalouteen.

Soiden lajiston uhanalaisuus on hyvin tunnettua ja puhuttua. Tuntuu oudolta tässä todistella sitä, että soista puhutaan. Mutta muistutetaan vielä merkittävimmistä syistä suolajien uhanalaisuudelle:

  1. Ojitus ja turpeenotto (ylivoimainen uhanalaisuuden syy)

Muut syyt ovat aika tasavertaisia keskenään. Viiteen yleisimpään syyhyyn kuuluu jo mainitun lisäksi satunnaistekijät, metsien uudistamis- ja hoitotoimet, ilmastonmuutos ja avoimien alueiden sulkeutuminen. Löytyykö Suomesta ketään, joka voisi rehellisesti väittää, että turpeesta ja ojituksista ei puhuttaisi? Yksi syy, miksi metsätaloudesta puhutaan niin paljon, on myös nämä ojitusten seuraukset. Metsätalous on vaikuttanut sekä metsä- että suolajien uhanalaisuuteen. Suomessa ennallistetaan ja suojellaan soita. Soidensuojeluohjelma on aiheuttanut poliittista kiistaa. Soita suojelevat viranomaiset ja tutkijat ovat saaneet aikoinaan myös tappouhkauksia. Luonnonsuojeluliitto ylläpitää soita ennallistavaa Hiilipörssiä (hiiliporssi.fi). Soiden uhanalaisuuskehitykseen siis yritetään puuttua monin keinoin.

Mainittakoon, että myös vesistöjen uhanalaisuuskehitys on ollut nopeampaa kuin metsissä. Vesistöjen suurimpia uhkia ovat vesirakentaminen, kemialliset haittavaikutukset ja ojitus ja turpeenotto. Vesirakentaminen aiheuttaa jatkuvasti konflikteja ja niistäkin puhutaan jatkuvasti kemiallisista haittavaikutuksista puhumattakaan. Juha Kauppisen Heräämisiä -kirjassa käsitellään hyvin raskaita väsytystaisteluja, joita luontoaktivistit ovat käyneet voimalayhtiöiden kanssa.

Entäs perinneympäristöt? Tässä blogissa esiteltyjen väitteiden mukaan perinneympäristöistä ei tulisi kauheasti välittää, sillä niiden kohdalla indeksin muutos on vielä pienempi kuin metsien kohdalla. Mutta tietenkin niistäkin tulee välittää, onhan perinneympäristöjen ahdinko oikeasti hyvin suuri. Perinneympäristöjen uhanalaisuuden ylivoimaisena syynä on avoimien alueiden sulkeutuminen. Tämä johtuu maataloudessa, erityisesti eläintuotannossa tapahtuneista muutoksista. Maatalous on myös yksi puhutuimmista aiheista ja teollista eläintuotantoa haluaa moni purkaa ja siirtää takaisin pienempiin tilakokoihin ja perinteisempään eläintenpitoon. Karjan lisäksi perinneympäristöjä hoidetaan ihmisvoimin järjestämällä erilaisia talkoita. Tällaisia talkoita järjestää muun muassa WWF ja Luonnonsuojeluliiton paikallisjärjestöt. Itse olen osallistunut ketotalkoisiin Turussa.

Miksi metsätaloudesta puhutaan niin paljon? Metsiä on Suomessa paljon, mutta niiden monimuotoisuus heikkenee jatkuvasti, ja kaikki merkittävimmät syyt tämän taustalla ovat hyvin ihmislähtöisiä:

  1. Vanhojen metsien väheneminen
  2. Lahopuun väheneminen
  3. Metsien uudistamis- ja hoitotoimet
  4. Metsien puulajisuhteiden muutokset

Näitä kaikkia selittää pääasiassa historiallinen sekä moderni metsätalous, joka on johtanut metsissä tärkeiden piirteiden vähenemiseen. Jatkuva, nykymuotoinen metsätalous estää näiden piirteiden, kuten lahopuun määrän palautumista. Nämä piirteet ovat olleet tärkeitä metsäluonnon monimuotoisuudelle, mutta metsien yksipuolistuessa myös metsäluonto yksipuolistuu. Teknisemmin sanottuna metsien mikro- ja makrohabitaattien sekä eliöille tärkeiden resurssien määrä on vähentynyt, mikä on johtanut näiden lajien uhanalaistumiseen. Metsäluonnon uhanalaisuuskehitykseen olisi siis helppo puuttua vähentämällä ihmisen vaikutusta ja antamalla luonnon palautua. Suomessa on tehty pieniä edistysaskelia tässä, mutta ne eivät ole riittäneet, sillä metsäluonnon uhanalaisuus yhä kasvaa. Meidän tulee kasvattaa luonnonhoidon volyymiä, vähentää meidän toimien vaikutusta luontoon sekä suojella luontoa pysyvästi, jotta se voisi palautua ja ylläpitää monimuotoisuutta.

 

Lopuksi

Kirjoitin tämän blogin, koska metsäkeskustelussa näkyy paljon metsälajien uhanalaisuuskehityksen vähättelyä vedoten tähän indeksiin. Indeksi ei itsessään ole huono, sitä vain käytetään väärin, koska sitä ei ymmärretä. Tästä syystä päätin perehtyä vapaa-ajallani tähän indeksiin ja tein sen laskukaavan mukaisesti omia skenaarioita selvittääkseni, kuinka herkästi indeksi reagoisi muutoksista vakavimpiin eli sukupuuttoihin. Uskallan väittää, että kukaan indeksiä vähättelytarkoituksiin käyttänyt ei ole perehtynyt indeksiin yhtä suurella mielenkiinnolla kuin minä.

Johtopäätöksenä voidaan todeta, että metsälajien uhanalaisuusindeksissä ei voida odottaa tapahtuvan lukumäärällisesti suuria ja jyrkkiä muutoksia vain kymmenessä vuodessa, eivätkä pienet muutokset ole merkityksettömiä. Pienten muutosten taustalla voi olla hyvinkin vakavaa uhanalaisuuskehitystä, jota joidenkin lajien myönteiset kehitykset voivat peitellä.

Tätä blogia varten käytin lähteinä Punaista kirjaa 2019, uhanalaisuusindeksiä käsitteleviä tutkimusartikkeleita sekä julkista, Twitterissä ja lehtien mielipidepalstoilla käytyä metsäkeskustelua.

 

Pyry Toivonen

Kirjoittaja on populaatioekologiasta, suojelubiologiasta, maisemaekologiasta ja nisäkkäistä kiinnostunut ekologian ja evoluutiobiologian opiskelija Turun yliopistossa.

Vanhat metsät vähenevät nopeasti, eikä talousmetsien luonnonhoito voi korvata niitä

Suomessa ylpeillään monella metsiin ja metsätalouteen liittyvällä tutkimustuloksella. Luonnonvarakeskuksen valtakunnan metsien inventoinneissa (VMI) tuottamasta tiedosta poimitaan valikoiden tietyt tulokset: puuston tilavuus on kasvanut, lehti- ja lahopuun määrä on kasvussa ja järeitä puita on enemmän.

Samaan aikaan monet metsäalan mielipidevaikuttajat ja, ihmeellistä kyllä, myös jotkut metsätalouden tutkijat ihmettelevät ääneen, miten on mahdollista, että metsäluonto köyhtyy uhanalaisuusarviointien perusteella jatkuvasti. Talousmetsien luonnonhoidolla tahdotaan uskoa olevan niin suuri vaikutus, ettei uhanalaisuusarvioiden tuloksia puolestaan tahdota uskoa tai ottaa vakavasti.

Pahimmillaan maamme parhaiden lajistoasiantuntijoiden ja ekologien tuottamaa tietoa leimataan epäuskottavaksi. Tapana on myös tulkita tilastoja valoisammiksi, laskemalla ilmaston lämpenemisen vaikutukset kohti pohjoista leviävien eteläisten hyönteislajien kannankehitykseen metsätalouden myönteiseksi kehitykseksi. Tällöin havumetsävyöhykkeen metsälajien ahdinko peittyy.

Osa VMI:n tuloksista jätetään samalla tämän keskustelun ulkopuolelle, vaikka juuri ne tekisivät uhanalaisuusarviointien karut tulokset ymmärrettävämmiksi. Nuo tulokset ovat metsiemme ikärakenteen raju muutos, ennen kaikkea vanhojen metsien romahdusmainen katoaminen, joka jatkuu kaiken aikaa. 1950-luvun alusta näihin vuosiin 101–120-vuotiaiden metsien määrä on laskenut 22 %, 121–140-vuotiaiden 46 % ja yli 140-vuotiaiden 43 %. Pelkästään 2000-luvulla yli 100-vuotiaat metsät ovat vähentyneet koko maan tasolla lähes 20 % 1990-luvun loppuun verrattuna. Vanhat metsät ovat katoamassa muualta kuin suojelualueilta, ja se näkyy lajistossamme.

On helppo ymmärtää, että metsälajeistamme iso osa on sopeutunut juuri vanhoihin metsiin. Sellaisia lauhkean ja viileän ilmastovyöhykkeen metsät ovat pääosin olleet. Luonnonmetsiksi kutsutut metsät, siis sellaiset, jotka rakennepiirteiltään ja lajistoltaan muistuttavat merkittävästi luonnontilaisia metsiä, kuuluvat valtaosin näihin vanhimpiin ikäluokkiin.

Vuosien 1951–53 VMIssä yli 100-vuotiaiden metsien määräksi laskettiin yli 5 miljoonaa hehtaaria. Edellisessä VMIssä 2014–18 niiden määrä oli laskenut alle 3,2 miljoonaan hehtaariin. Suhteessa 50-luvun metsäalaan näiden metsien osuus on laskenut 29 prosentista 18 prosenttiin. Nykyisestä metsäpinta-alasta enää 15 % kuuluu vanhoihin ikäluokkiin.

Olemme siis alle 70 vuodessa siirtyneet tilanteesta, jossa selvästi yli neljännes maamme metsistä oli yli 100 vuotta vanhoja, tilanteeseen, jossa niitä on vähemmän kuin kuudesosa. Vanhojen metsien määrän romahtamisen lisäksi niiden kytkeytyneisyys toisiinsa on merkittävästi huonompi kuin 1950-luvulla. Vanhoista metsistä riippuvaiselle lajistolle kyseessä on mullistus, niiden elinmahdollisuudet täysin ympäri kääntävä tapahtuma, jolle saa hakea vertaista satojen vuosien takaa, kaskikauden alkuajoilta.

Läpi kaskeamisen ja tervanpolton aikakauden kuitenkin säilyi laajoja yhtenäisiä aarniometsien alueita, joilla sukupuuttovelka, eli elinympäristön pirstoutumisen ja vähenemisen viiveellä havaittavissa oleva haitallinen vaikutus, ei vaarantanut niiden säilymistä. Nyt on toisin. Lajit sinnittelevät pienissä saarekkeissa, joita hakkuut jatkuvasti entisestään hävittävät, supistavat ja lisäävät niiden eristyneisyyttä.

Paitsi sukupuuttovelka, myös elinympäristön häviämisen kynnysarvo on avain sen ymmärtämiseen, miksi joidenkin metsälajien romahdus nähdään kunnolla vasta nyt. Kun hävitetyn elinympäristön määrässä ylitetään tietty taso, sillä on tästä elinympäristöstä riippuvaisen lajin populaatiolle vakavia seurauksia. Näitä seurauksia ei voida usein välttää luonnonhoidolla, esimerkiksi jättämällä hävitetyn elinympäristön tilalle kasvatettavaan talousmetsään tekopökkelöitä tai istuttamalla sinne lehtipuita. Monien lajien kohdalla kynnysarvo on ylitetty 2000-luvulla, tai jo tätä aiemmin, ja se näkyy sukupuuttovelan vuoksi viiveellä. Vanhojen metsäelinympäristöjen hävitystahti on edelleen korkea etenkin Etelä-Suomessa (Etelä-Suomi = muut maakunnat kuin Lappi, Pohjois-Pohjanmaa ja Kainuu).

Huomion arvoista on, että kaikki yli 80-vuotta vanhat ikäluokat vähenevät voimakkaasti. Juuri tämä selittää yleistenkin metsälajien, kuten hömötiaisen ja muiden metsälintujen heikentyvää tilannetta. Ne eivät välttämättä kaipaa satoja vuosia vanhaa kelopuuta tai kosteaa pienilmastoa, vaan sellaisia yksinkertaisia asioita kuin isoja luppojen peittämiä puita hyönteisineen, pesimiseen sopivia koloja tai soidinpaikkoja. Monet metsälajit voivat sopeutua nuorempiin metsiin, mutta yhtä yleisiä niistä ei enää tule. Metsojen määrä väheni Suomessa puolella 50 vuoden aikana. Uhanalaiseksi sitä ei silti luokitella, kuten ei suurta osaa muistakaan vähenevistä metsälajeistamme.

Monet tutut lajit ovat vähentyneet voimakkaasti. Esimerkiksi kaikkien tuntema orava on käynyt kuin huomaamatta harvinaiseksi taajamien ulkopuolella. Yli puolet oravista on kadonnut vain 30 vuodessa (Selonen ym. 2010, Turkia ym 2018). Kehitystä on selitetty ilmastonmuutoksella, joka vaikuttaa kuusen käpysatoon, mutta lienee selvää, että metsien nuorentumisella on oravakatoon merkittävin vaikutus. Nuoret metsät tuottavat heikosti käpyjä. Ja koska runsas käpysato ei ole nuoressa metsässä mahdollinen, käpyjä käytävät lajit, kuten orava, vähenevät. Mikä osuus havupuiden siementuoton vähenemisellä on esimerkiksi metsien ravintoketjuissa avainasemassa olevan, siemeniä syövän, metsämyyrän kannanvaihtelun heikkenemiseen?

Uudemmassa tutkimuksessa (Turkia ym. 2020) oravakantojen havaittiin olevan vahvempia sellaisilla alueilla, joilla myös sen saalistajia, kanahaukkoja oli runsaasti. Silmälläpidettäväksi, siis melkein uhanalaiseksi, luokitellun kanahaukan tilanne on heikentynyt juuri metsätalouden ja vanhojen metsien vähenemisen myötä. Vanhojen luonnonmetsien suojelu ei ole vain uhanalaisten lajien, vaan metsäluontomme kokonaisvaltaista suojelua.

Metsäluonto on kaikkialla erilaista, eikä suomalaista luontoa voi suojella missään muualla. Vanhojen metsien lisäsuojelu on täysin välttämätöntä, jos haluamme säilyttää omaleimaisen metsäluontomme piirteet. Alamme olla luonnonmetsien hävityssavotassamme jo loppusuoralla, mutta merkittävä määrä luonnonmetsiä on vielä mahdollista siirtää suojaan. Etelä-Suomessa 85 % yli 120-vuotiaista metsistä on suojelematta (Korhonen ym. 2020). Näiden luonnonmetsien tai sellaisiksi nopeasti kehittyvien metsien suojelu on myös EU:n tavoite ja Suomen velvollisuus – aivan kuten muidenkin sivistysvaltioiden.

Keski-Suomen maakunnassa tapahtunut kehitys alleviivaa suojelun kiireellisyyttä. Selluteollisuuden ykkösmaakunnan vanhimmista, yli 140-vuotiaista metsistä hakattiin 56 % kahden VMIn välissä, siis vain noin viiden vuoden aikana. Mikäli tahti on jatkunut samana, ei Keski-Suomessa ole kahden vuoden päästä yli 140-vuotiaita metsiä kuin suojelualueilla. Tilastot tietenkin kaunistuvat sikäli, että voidaan kertoa ikäluokan metsien suojeluprosentin nousseen maakunnassa lähelle sataa.

Ongelma voitaisiin ratkaista helposti ja suhteellisen halvalla, jos päättäjiltämme löytyisi siihen tahtoa. Valtio voi halutessaan ostaa tai vaihtaa suojelualueiksi kaikki arvokkaat luonnonmetsät sekä tietenkin suojella omansa. Liikaa niitä ei jäljellä ole.

Suomeen tarvitaan pikaisesti luonnonmetsien suojeluohjelma. Valtion luonnonmetsien suojelusta on päätettävä jo tällä hallituskaudella. Kestämätön tilanne, jossa luonnonmetsiä hävitetään valtion mailla samaan aikaan kun luontokato pitäisi pysäyttää, on ratkaistava. Luonnonmetsien suojelu on paitsi välttämätöntä luontokadon hillitsemiseksi, myös nopein mahdollinen keino vähentää ilmakehään päätyviä hiilipäästöjä. Vanha metsä on suuri hiilivarasto ja hakkuun seurauksena lähes koko metsän hiilivarasto päätyy ilmakehään vain muutamissa vuosissa. Tätä päästöä ei tilalle istutettava taimikko hiilensidonnallaan korvaa edes vuosisadassa.

EU:n asettama 30 % suojeluvelvoite on sattumoisin lähes sama kuin vertailutasona käyttämämme 1950-luvun tilanne, jolloin yli 100-vuotiaita metsiä oli metsistämme vielä 29 %. Tuohon tilanteeseen ei tietenkään ole mahdollista palata nopeasti, koska vanhojen metsien kehittyminen vie pitkään. Tällä suojelutasolla voisimme kuitenkin olla melko varmoja, että metsissämme riittää tulevaisuudessa käpyjä oraville ja hämähäkkejä hömötiaisille.

Entä tarvitaanko talousmetsien luonnonhoitoa? Ehdottomasti tarvitaan, mutta mikään ei osoita siihen suuntaan, että luonnonhoidolla voitaisiin korvata metsien suojelua. Luonnonhoidon tason parantaminen on myös ollut tutkitusti todella takkuista, eikä 2000-luvulla ole juurikaan tapahtunut määrällistä edistystä (Siitonen ym. 2020). Tällä hetkellä luonnonhoidon positiiviset vaikutukset peittyvät vanhojen metsien häviämisen ja metsien nuorenemisen alle. Näin tulee jatkossa käymään niin pitkään kuin luonnonmetsien ja vanhojen talousmetsäikäluokkien hävityskehitys jatkuu nykyisenlaisena.

 

Joni-Matti Kusmin,

MMM, metsänhoitaja

Risto Sulkava,

FT, biologi

 

Kirjoittajat tekevät luontokartoituksia valtion omistamien luonnonmetsien suojelemiseksi Luonnonmetsä -työryhmässä, jonka toimintaa rahoitti Koneen Säätiö vuonna 2021 ja WWF 2020.

Kirjoituspalkkio lahjoitetaan Luonnonperintösäätiölle ikimetsän ostoon.

Lähteet:

Korhonen, K. ym. 2020. Metsien monimuotoisuudelle merkittävien rakennepiirteiden muutokset Suomessa vuosina 1980–2015. Metsätieteen aikakauskirja 2020.

Selonen, V. ym. 2010. Decline of flying and red squirrels in boreal forests revealed by long-term diet analyses of avian predators. Animal Conservation 13: 579–585, 2010.

Siitonen, J. ym. 2020. Talousmetsien luonnonhoidon kehitys vuosina 1995–2018 luonnonhoidon laadun arvioinnin sekä valtakunnan metsien inventoinnin tulosten perusteella. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 69/2020. Luonnonvarakeskus, Helsinki 2020.

Tilastopalvelu, Luonnonvarakeskus 2021.

Turkia, T. ym. 2020 Large-scale spatial synchrony in red squirrel populations driven by a bottom-up effect. Oecologia 192, 425–437, 2020.

Turkia, T. ym. 2018. Red squirrels decline in abundance in the boreal forests of Finland and NW Russia. Ecography 41: 1370–1379, 2018.

 

Artikkelikuvassa: Nauhoitetulla puulla vanhan metsän indikaattorilaji, siperiankääpä. Kuva Suomussalmen Karttimonjoelta, Luken tutkimusleimikolta.

Joroisilla varaudutaan tulevaisuuteen miljoonien tainten vuosivauhtia

Yhteistyössä UPM

Syyskuun alussa suunnattiin isäni kanssa aamuvarhaisella auton keula kolmen tunnin päähän kohti Pohjois-Savoa ja Joroisia.

Tällä hetkellä olen työskennellyt suuren osan ajastani metsäteollisuudessa vanhempien puiden parissa, muutaman päivän istutuksia ja raivaushommia lukuun ottamatta.

Metsäkoneella olen työskennellyt koulun työmailla ensiharvennuksella, pääasiassa olen tehnyt kesän ajan väljennyshakkuita ja yhden työmaan ajan olin myös pienellä päätehakkuulla. Kuitenkin ennen ensimmäisiä harvennuksia ja päätehakkuuta on tehty paljon työtä sen eteen, että alueelle mahdollisimman laadukas metsä on saatu pystyyn.

Kirjoittelin hetki takaperin maanmuokkauksesta ja seuraavan loogisen askeleen metsän taipaleella luulisi olevan istutus. Ennen istutusta kuitenkin on tehty valtava työ ennen kuin pienen pieni puuvauva luiskahtaa pottiputken läpi maahan. Kiitos UPM:n yhteistyön, pääsin tutustumaan Joroisten taimitarhan aivan älyttömän mielenkiintoiseen toimintaan!

Kuuntelin taimitarhan johtajan Anne Immosen juttuja monttu auki yli kolme tuntia kävellen pitkin taimitarhan kasvihuoneita ja vaikutuin siitä tiedon määrästä ja omistautumisesta, mitä laadukkaiden taimien tuottaminen ja tulevaisuuden väistämättömiin haasteisiin varautuminen vaatii.

 

UPM:llä on Suomen ainoa metsäyhtiön omistama taimitarha

Joroisten taimitarha on perustettu 1980. Eli samalla tontilla taimia on kasvatettu jo yli 40 vuotta! Taimitarha on siirtänyt tutkimuksesta ja kokemuksesta saadun tiedon suomalaisiin metsiin, jolloin kulloinkin saatavissa ollut paras tieto ja taito on siirtynyt parantamaan suomalaisten metsänomistajien metsien laatua – ja siinä samassa tulevaa tilipussia, kun laadukkaasta puuaineksesta saadaan enemmän arvokasta tukkipuuta.

Taimitarha on tehnyt tutkimusyhteistyötä ja projekteja muun muassa luonnonvarakeskuksen eli LUKE:n ja yliopistojen kanssa. Osa tutkimuksista täyttää tieteellisen tutkimuksen kriteerit ja osa on pienempiä tutkimuksia, joilla taimitarha on pyrkinyt ratkaisemaan oman toimintansa käytännön ongelmia.

Tutkimusten ja tarpeeksi kattavan näytön perusteella on muokattu esimerkiksi metsänuudistamisohjeita. UPM oli mukana, kun tutkittiin syksyllä istutettujen taimien ahavatuhoja, jolloin selvisi, että mikäli istutus menee liian myöhäiseksi lokakuulle, se altistaa taimet herkästi myöhemmin erilaisille tuhoille. Taimi kuivaa jäisessä maassa ja se saattaa näkyä keväällä vahingoittuneina taimina.

Myös käytännön näytön perusteella on päätetty, että taimet pakataan kasvun tai talveentumisen ollessa käynnissä aina avopakkauksiin. Sillä se ehkäistään taimien fysiikan sekoittumisen päivän valon päästessä laatikoihin.

Myös laadukkaasti toteutetulla laikkumätästyksellä on huomattu olevan vaikutuksia hyönteistuhojen välttämiseen.

Taimitarhalla kasvatetaan taimet UPM:n omiin metsiin, mutta alkunsa tarhalla saa myös suuri osa yksityisten metsien puista. Tarhalla ei ole varsinaista taimikauppaa ja ulosmyyntiä, mutta metsänomistaja saa hankittua UPM:n taimia esimerkiksi puukaupan yhteydessä puukaupan yhteyshenkilöltä.

Joroisten taimitarhassa kasvaa pääasiassa kuusta ja mäntyä, jonkin verran myös koivua ja tammea ja Suomen taimitarhan lisäksi Uruguayssa on kaksi eukalyptus-taimitarhaa.

Vuosittain UPM:n taimitarhoilla tuotetaan yhteensä yli 50 miljoonaa tainta. Jos ajatellaan, että esimerkiksi kuusta istutettaisi yhdelle hehtaarille 1800 kpl, kasvatetaan vain yhden hallin miljoonasta taimesta taimet yli 550 hehtaarille.

 

Siemenviljelmät ja puun jalostus

Itselleni yllätyksenä tuli, että pitkin Suomea on puiden siemenviljelmiä, jotka ovat käytännössä käpyviljelmiä. Niitä on perustettu ympäri Suomea lähinnä vanhoille pelloille. Hyväperimäisistä ja -käpyisistä puista vartetaan oksia, sama tyyli on tuttua omenapuista.

Kaikki Suomen siemenviljelmät on listattu karttoineen ruokaviraston sivuille. Sivuilta voi nähdä kartasta mistä päin Suomea tietyn viljelmän perimä on kerätty ja missä viljelmältä saatua siemenainesta voidaan käyttää. Kartalta näkyy, miten kyse ei ole todellakaan kapeasta perimästä, vaan viljelmien ja jalostustutkimuksen tarkoituksena on nimenomaan laaja, hyvin kestävä suomalainen perimä.

On huomattava, että taimien kehitys on hyvin pitkän aikajatkumon hommaa. Esimerkiksi mänty on 15-20 -vuotias ennen kuin siitä saadaan siementä. Sukupolvet ovat siis lähes yhtä pitkiä kuin ihmisillä ja nykyisin on menossa männyn 1.5 sukupolvi.

Ensimmäiset puiden siemenviljelmät on tehty 60-70 -luvuilla ja huippulaadukkaista yksilöistä on vartettu ja tehty ensimmäinen sukupolvi. 2000-luvun alun sukupolvi tekee ensimmäisiä siemeniä vasta nyt ja tutkijoilla on menossa sukupolvi 2.0, mutta se ei ole vielä valmis käytännön toteutukseen.

Koivu tekee siementä jo ensimmäisenä elinvuotenaan, joten Suomessa koivun jalostus on puulajeista kaikkein pisimmällä, on menossa jo koivun kolmas sukupolvi.

Valikoimalla parhaita yksilöitä saadaan muun muassa tautiherkät yksilöt karsiutumaan ja voidaan suosia hyväkasvuisia yksilöitä.

Puut eivät tee joka vuosi hyvin käpyjä ja hyvänä vuonna kävyistä kerätäänkin enemmän siemeniä, joita varastoidaan huonompia siemenvuosia varten pakkasvarastoissa, jotta laadukasta tarjontaa on jokaiselle kasvukaudelle.

Jotkut vuodet ovat myös alttiimpia hyönteistuhoille, esimerkiksi kaksi hyvää kuusenkukintavuotta peräjälkeen tekee sen, että kuusenkävyistä elävien hyönteisten määrä räjähtää, mikä aiheuttaa sen, että kävyistä suuri osa tuhoutuu, eikä seuraavan kesän sato ole kummoinen.

 

Taimen matka kävystä pottiputkeen

Hyvistä kävyistä karistetaan siemenet, ne puhdistetaan, lenninsiivet irrotetaan ja siemenet lajitellaan ja kuivataan. Siemenerät myös testataan, jotta tiedetään kuinka innolla ne lähtevät tulevaisuudessa itämään.

Siemenet kylvetään pieniin pottiputken levyisiin kuppeihin ”tarjottimille”. Jokaiseen kuppiin tulee kasvualustaa, joka on turpeen, peruslannoitteen ja kalkin sekoitetta. Taimitarhalla käytettävässä rahkasammalturpeessa on optimaalisesti ilma- ja vesitilaa eikä se tarvitse kiviperäistä huokoistavaa ainetta avuksi. Kalkilla ja lannoitteella kasvualustan happamuus ja kasvuolosuhteet tehdään suomalaisille metsäpuille sopivaksi. Puut tarvitsevat luontaisen kasvualustan ja kun kyselin turpeennoston ongelmallisuudesta, kävi ilmi, että muu kasvualusta voisi altistaa taas kasvitaudeille ja tämä tuo taas omat ongelmansa. On mentävä siis pienimmän pahan tietä, tässäkin.

Kasvualustaan painetaan pieni kuoppa ja siihen tiputetaan koneellisesti yksi siemen. Koneen on oltava melkoisessa tikissä, sillä tyhjäksi jäänyt kuppi on tyhjä ja tuottamaton erän loppuun saakka. Ja mikäli kuppiin lorahtaa kaksi siementä, joudutaan toinen taimi nyppäämään käsin pois siinä vaiheessa, kun ne ylös valoon pinnistävät. Miljoonien tainten kanssa toivoo, että käsin nyppiminen olisi mahdollisimman pieni osa työtä.

Lopuksi siemenen päälle kuppiin tulee ohut kerros puupurua, joka ehkäisee muun muassa herkästi kasvualustaan ilmestyvän maksasammaleen kasvua.

Tarjottimet siirretään kasvihuoneisiin, jossa siemenet itävät lämpimässä ja kosteassa 5-8 vuorokautta. Kun taimet ovat 10-12 viikon ikäisiä, ne siirretään kasvihuoneesta ulos.

Idätysvaiheessa taimia ei lannoiteta lainkaan, mutta jokaiselle myöhemmälle kasvuvaiheelle on omat lannoitesekoituksensa sen mukaan mitä kasvava taimi tarvitsee kasvaakseen elinvoimaiseksi. Lannoituksessa ei käytetä kakkaa tautien takia, joten lannoitteet ovat synteettisiä ja ne sisältävät pää- ja hivenravinteita, esimerkiksi pääravinteista typpeä, fosforia, kaliumia ja hivenravinteista booria.

Lannoitteet valitaan vuodenaikojen mukaan, sillä kasvi tarvitsee eri kasvukauden aikana ravinteita eri painotuksilla eri toimintoihin. Taimi tarvitsee esimerkiksi syksyisin ravinteita silmujen eli neulasaihioiden muodostamiseen. Kasvuun tarvittavaa typpeä ei syksyllä tarvita. Mikäli typpeä annettaisiin syksyllä liikaa, saattaisi se häiritä taimen luontaista rytmiä ja talveentuminen voi kasvun takia myöhästyä ja taimet olisivat alttiita hallatuhoille.

Suuttimista tulee vettä ja lannoitteita.

Taimet kastellaan alkuvaiheessa kraanavedellä, mutta ulos siirtyessään kasteluun käytetään läheisen joen vettä.

Halleissakaan kasvuolosuhteet eivät ole steriilit, hallien ovet ovat auki ja näin lintujen käpöttelevän taimien seassa etsien hyönteisiä. Voisi sanoa lintujen olevan taimitarhalla tärkeissäkin töissä estämässä hyönteisten liiallista invaasiota.

Taimien sekaan kasvaa tarhallakin täysin normaalisti rikkaruohoja, aivan kuten kotipuutarhoissakin ja taimien seasta rikkaruohoja kitketään useampaan otteeseen kesän aikana. Olisi ollut huomattavasti kuumottavampaa, mikäli olisin nähnyt Joroisilla täysin steriilit tuotantotilat. Väistämättä olisi vilissyt antibioottiresistentit sairaalabakteeriepidemiat mielessä.

Rikkaruohojen kitkeminen on UPM:n tarhalla käsityötä ja hoituu makoillen ”ferrarista” käsin. Kuva: Anne Immonen

Vaikka metsä saa alkunsa melkoisen keinotekoisesti, ei avointen ovien ja kasteluveden myötä taimelle ole mikään kummoinen shokki, kun se myöhemmin ”vapautetaan luontoon”, jossa on metsäelinympäristöille normaaleja bakteereja ja eliöitä.

 

Taimia on helppo huiputtaa

Taimet reagoivat päivän pitenemiseen ja lyhenemiseen ja niitä voi ohjailla esimerkiksi kastelemalla, peitteillä ja valoilla. Toimenpiteet valitaan sen mukaan, mikä lämpötila tarhalla on tai miltä esimerkiksi seuraavan yön hallatilanne näyttää ja minne päin Suomea taimet ovat myöhemmin lähdössä.

Taimet esimerkiksi suojataan hallaa vastaan kastelemalla, sillä mikäli taimi jäätyy, se selviää pakkasöistä, mutta mikäli kastelua ei tehdä, voi koko taimierä paleltua pilalle. Ei kyllä mene mitenkään pienen mieleni jakeluun se, että jäätymistä ehkäistään jäädyttämällä taimi, mutta tutkimattomat ovat kasvien tiet. Tai no, erinomaisesti tutkitut, kun Joroisten tarhasta on kyse.

Hallaa varten taimitarhalla on hallavahteja, ja kylmien öiden tullessa sadettimet ovat päällä niin kauan, kunnes halla on ohi.

Taimia myös herätellään keinovaloin, ja karaistaan talvea vasten lyhytpäiväkäsittelyllä, eli taimet aidosti oikeasti nukutetaan peittelemällä kuin pienet lapset ja näin huiputetaan pikkuruisia taimia ajattelemaan, että on tietty kellon- ja vuodenaika.

Mikäli tällaisia pieniä valkoisia valheita ei taimille suolleta, eivät poloiset pärjää rankassa maailmassa, vaan liian pohjoiseen tai etelään päätyessään voivat reagoida ympäristöön väärin ja alkaa talvehtia tai heräillä vääriin aikoihin, jolloin on vaarana, että taimi kuolee tai vaurioituu peruuttamattomasti ja koko monen vuoden urakka on tehty turhaan. Taimille on määritelty tietty käyttöalue, jota on syytä noudattaa. Taimi on melkoisen nirso ja herkkä tuittupää.

Tärkeää on käyttää kasvupaikalle sopivaa taimiainesta. Huolella valitulla puulajilla ja taimiaineksella varmistetaan hyvä metsän kasvu ja taimen kestävyys.

Talven taimet viettävät ulkona keinolumen alla ja pakkasvarastoissa ja kun kevät koittaa, suuntaavat taimet pakkaamoon.

Pakkaamossa on paljon koneita ja laitteita ja robottilinja pakkaa taimet, mutta kitkentä on käsityötä.

Taimella on kaksi ”ulosmyynti-ikää”. On yksivuotisia taimia, ja on puolitoistavuotiaita taimia. 1-vuotias taimi on kasvanut kasvihuoneessa huhtikuusta syyskuulle ja 1,5-vuotias on kasvanut kasvihuoneessa suurin piirtein juhannuksesta kuluvan kasvukauden loppuun ja seuraavan kasvukauden ulkokentillä elokuulle. Eli teoriassa kasvuajan pituus on molemmilla aika samanmoinen, noin viisi kuukautta.

Kun taimi on valmiina matkaan, se pakataan pakkaamossa. Jokainen taimierä saa mukaansa kasvipassin, josta käy selville taimen tiedot aina puulajista kasvatuspaikkaan, mutta myös siihen, mistä taimen siemen alun perin on kerätty. Eli käytännössä on mahdollista selvittää jälkikäteen mistä päin Suomea tietyn metsän siemenet ovat alun perin peräisin.

Kasvipassissa on kaikki taimen tiedot lajikkeesta kasvupaikkaan, ikään, alkuperään ja parasta ennen -päivään.

UPM:llä on 150 taimiterminaalia pitkin Suomea, johon taimia viedään. Välivarastoissa taimia kastellaan ja ne ovat suojassa esimerkiksi myyriltä ja kauriilta.

Myös taimilla, aivan kuten elintarvikkeillakin, on parasta ennen -päiväys, joka on kolme viikkoa lähetyksestä. Tässä ajassa taimi pitäisi saada istutettua.

 

Vuosien työ voi mennä yhdessä yössä alas

Anne kertoi hengästyttäviä esimerkkejä siitä, miten joskus taimierää oli kasvatettu siemenestä saakka ja vain yhdessä yössä taimet olivat tuhoutuneet, joko valo-olosuhteiden takia tai juurista oli löydetty esimerkiksi hyönteisen toukkia. Toukat olivat iskeneet vain tiettyyn osaan taimista ja salapoliisityön seurauksena selvisi, että hyönteiset onnistuivat iskemään tiettyyn aikaan heränneisiin taimiin. Eri siementen alkuperillä on eri rytmi, jolloin pieninkin aikaikkuna voi aiheuttaa ihmeellisiä asioita.

Myös puput olivat intoutuneet joskus syömään kasvihuoneiden lattialta piuhoja ja halleista löytyykin nykyään pupuaidat pienten pörheiden tunkeilijoiden varalta.

Usein Annen juttuja kuunnellessa mielessä häivähtikin perhosvaikutus, kun pieninkin muutos tai lintsaus rutiineissa voi vaikuttaa koko erään myöhemmin tuhoisasti. Usein tapahtumat näkyvät vasta hetken päästä, kun on jo liian myöhäistä reagoida. Taimitarhojen työ onkin kuuleman mukaan pitkälti riskien analysointia ja ennaltaehkäisyä.

Melkoista salapoliisityötä vaati sekin kerta, kuin vain osa ulkotarhan taimista paleltui. Selvittelyn jälkeen hoksattiin niiden taimien paleltuneen, joihin läheisen katulampun valo öisin osui. Valo oli sotkenut taimien rytmin, eivätkä reppanat olleet osanneet valmistautua pimeässä aikaansa viettäneiden tovereidensa tavoin tuleviin kylmiin öihin.

Taimia lähtee tarhalta toukokuusta syyskuuhun.

Ilmastokestävämpiä metsiä rakentamassa

Vaikka äkkiseltään ajattelin, että mitähän jumalaa Joroisilla oikein leikitään ja ohjaillaan tarpeettomasti luontoa, kävi hyvin nopeasti selväksi, että kiihtyvän ilmastonmuutoksen takia Suomessakin on pakko varautua lämpenevään ilmastoon ja sen myötä lisääntyviin tauteihin ja tuhoihin.

Ilmasto muuttuu nopeammin kuin luonto ja eläimet siihen pystyvät mukautumaan ja vaikka tavallaan tuntui hyvin post-apokalyptiselta nähdä tuleva metsä tarhoissa ja pakkaamoissa tehdasmaisissa olosuhteissa ja olo oli välillä kuin scifi-elokuvasta miljoonan taimen keskellä vihreässä hallissa, tuli tunne, että näen ympärilläni tulevaisuuden kriisien läpi rämpivät metsät. Niiden kriisien, jotka ihminen toiminnallaan on aiheuttanut.

Olen aidosti huolissani esimerkiksi kuusikoiden tulevaisuudesta.

 

Tulevaisuuden haasteita

Lämpenevän ilmaston myötä esimerkiksi etelämmässä Euroopassa on kärsitty valtavista kirjanpainajatuhoisa kuusikoissa ja kokonaisia metsiä on jouduttu hakkaamaan tuhojen estämiseksi. Tulevaisuudessa Suomessa lämpimien kesien takia kirjanpainaja saattaa ehtiä enenevissä määrin tehdä yhden sijaan kaksi sukupolvea kesässä, jolloin on odotettavissa laajoja hyönteistuhoja näillekin leveyspiireille.

Suomessa metsänviljelyn tavoitteena ei ole tehdä kloonattua, steriiliä puupeltoa. Istutetussakin metsässä on paljon luontaisesti syntyneitä taimia paikallisesta perimästä. Jalostetun siemen- ja taimiaineksen käyttö lisää kyllä huomattavasti metsän kasvua (ja näin myös hiilensidontaa), mutta parasta kasvua ei taimille edes yritetä hakea, riskikerroin kasvaa Immosen mukaan liikaa. Painotus metsänviljelyssä on nimenomaan terveydessä, kestävyydessä ja ilmastonmuutoksesta selviytymisessä.

Ilmastonmuutoksen myötä ääriolosuhteet tulevat lisääntymään, hellejaksot ovat pidempiä, pakkaset kovempia, myrskyt rajumpia. Tämä vaatii puilta ihan erilaista kestävyyttä kuin tähän asti.

Anne kuitenkin luottaa puihin tulevaisuudessakin, sillä puut ovat nähneet vuosimiljoonien aikana erilaisia kausia. Puilla on mahdoton sopeutumiskyky ja suomalainen puu voi kestää jopa 70 asteen pakkasia.

Kuitenkin tulevaisuuden haasteista kysellessä yksi asia nousee esiin ja se on kasvitaudit. Entisestään lämpenevien syksyjen myötä kasvitautien itiötuotanto saattaa jatkua pidemmälle kuin nykyiseen lokakuuhun. Myös kasvituonti huolettaa samoista syistä. Kasviterveyteen tulisi kiinnittää entistä enemmän huomiota ja kasvituontia rajoittaa.

Esimerkiksi jos jokin kasvitauti tuhoaisi varpukasvit, meiltä lähtisi mustikat, puolukat ja juolukat. Ne taudit, mitkä eivät ennen kestäneet Suomen ilmaston paukkupakkasia, voivat tulevaisuuden lämmössä selvitä ja näin kasvitautiepidemiat tulevat tänne pohjolaan ilmastonmuutoksen ikävänä kylkiäisenä.

 

Perimä avainasemassa

Kiinnitin huomiota, miten paljon Anne painotti perimän tärkeyttä. Taimitarhojen taimien alkuperä on laajalta alueelta ja siemeniä kerätty lähes koko Suomesta. Taimet kestävät näin paremmin muuttuvia sääolosuhteita ja erityyppisiä tuhoja, kuten edellä mainittuja kasvitauteja. Laajasta perimästä löytyvät toivottavasti ne tulevaisuuden muuttuvien olosuhteiden selviytyjät.

Maailmalta on nähtävissä kapean perimän aiheuttamia ongelmia, kun esimerkiksi banaani on hyvin altis kasvitaudeille ja uhkaa kuolla sukupuuttoon laajalle levinneen panamantaudin takia.

Suomalaisen perimän tärkeys nousi pintaan kun kysyin, miksei etelämpää tuoda esimerkiksi tammen taimia Suomessa istutettaviksi. Suomessa kasvaa kyllä kotimaisen perimän tammea, mutta sitä on vähän ja se on pienialaista. Pääasiassa koska vanhat jalopuumetsät raivattiin hyvän maaperänsä takia aikoinaan pelloiksi.

Suomalaiset tammet kestivät elossa entiset kovat ajat ja näin ollen se on takuu suomalaisen perimän sitkeydestä. Tuontiperimän lisääminen soppaan lisäisi riskejä ja niitä ei haluta ottaa.

Suomessa tammen ainoa siemenviljelmä on kooste pienistä metsiköistä Etelä-Suomen alueelta. Viljelmä sijaitsee Rasilassa. Suomalainen tammi ei ole kovin yleinen, puistoissa näkee esimerkiksi tuontitammea, joista ei materiaalia tammen siemenviljelmään kerätä. Turun Ruissalossa kasvaa alkuperäistä suomalaista tammiperimää.

 

Monimuotoisuutta metsiin

Joroisilla kasvaa tammen ja tervalepän alkuja ja hippisydämeni vähän läikähti kun Annen pulputuksesta paistoi läpi monimuotoisuuden vaaliminen ja se, että esimerkiksi tammen kasvatuksessa mennään tällä hetkellä puhtaasti ideologia edellä, bisneksestä ei voida puhua.

Sekametsät ovat monimuotoisuudeltaan rikkaampia ja kestävät niin sää- kuin hyönteistuhojakin yksilajista metsää paremmin ja Annen haaveena onkin, että kun metsänomistaja uudistaa metsänsä, ostaisi hän esimerkiksi pari sataa tammen tai tervelepän tainta pääpuulajin kylkeen monimuotoisuutta silmällä pitäen. Tervalepiköstä saa tulevaisuudessa esimerkiksi mainion säästöpuuryhmän. Ja olisihan vaikkapa tammilehdon istuttaminen omaan metsään aika hienoa!

Immosen mukaan valtiota tarvitaan kuitenkin tukemaan lehtipuiden kasvatusta, koska nykyisellään metsänomistajat eivät ole kovin innokkaita lehtipuun kasvattajia sorkkaeläintuhoriskin takia. Toivottavasti tähän saadaan muutos ja sekametsän suosiminen ja monimuotoisuuden vaaliminen kasvattaa suosiotaan metsänomistajienkin keskuudessa.

Luin joskus artikkelin, jonka mukaan sadan vuoden päästä havupuuvyöhyke on voinut karata kauaskin nykyisestä, joten kasvavaan lehtipuumäärään tulisi varautua jo nyt. UPM onkin nostanut omien metsiensä lehtipuutavoitetta kymmenestä kahteenkymmeneen prosenttiin.

Näemmekö tulevaisuudessa UPM:n omissa metsissä enemmän istutettua tammea tai terveleppää?

 

Mykorritsa – puiden näkymätön kumppani

Itselleni varmaan suurimpana yllätyksenä tuli se, että metsäpuiden juuristossa elää puiden kanssa symbioosissa mykorritsaa, eli sienijuurta, joka on käytännössä puiden ja metsän välttämätön kumppani.

Puut saavat mykorritsan kautta maaperästä paremmin ravinteita ja mykorritsa suojaa puuta kuivuudelta. Mykorritsa saa vastineeksi puilta hiilihydraatteja, joita se ei pysty itse tuottamaan.

Mykorritsa on sienirihmastoa, jota on juurten päällä ja kärjissä ja se käytännössä moninkertaistaa puun juuriston maksimoiden puun ravinnonsaannin.

Vierailulla selvisi, että esimerkiksi eroosioalueiden tai peltojen istutus on haasteellista, sillä maaperästä puuttuu metsäpuille tyypillinen mykorritsakanta. Anne käytti esimerkkinä tilannetta, jossa hylätty pelto alkaa kasvaa puustoa metsän reunamilta ja tutkimusten mukaan se johtuu siitä, että mykorritsaverkosto laajenee maassa metsänreunasta ulospäin ja puusto alkaa kasvaa vasta kun saa jeesiä mykorritsoilta.

Jos metsä häviää, mykorritsa häviää ja myöhemmin puustolla on hankaluuksia lähteä kasvuun, kun ei ole sienijuuristoa apuna. Mykorritsaa on ilmassa ja kasteluvedessä ja kun viljelty taimi viedään istutuksille, sillä on potissa mukana tarvittavaa sienijuuristoa, joka auttaa taimen alkuun ja sopeutumaan uuteen paikkaan.

Mykorritsaa on useita lajeja, joista suuri osa vielä tutkimatta. Osa on ”hyviksiä” ja osa ”pahiksia”. Mykorritsat muodostavat keskenään verkostoja ja asiaa on tutkittu vielä verrattain vähän ja Immosen mukaan tiedossa on vasta murto-osa kaikesta siitä, mitä mykorritsoilla on annettavanaan.

Joroisilla taimen juuren hyvyys on avainasemassa ja sen laatuun laitetaan paljon panoksia. Taimien kastelu ja lannoitus on sellaista, että mykorritsa pysyy taimissa. Liiallinen lannoitus voi pilata sienijuuren, jolloin metsä ei saa haluttua, hyvää starttia.

Tulevaisuuden hiilinieluratkaisuissa ja esimerkiksi aavikkoalueiden metsityksissä mykorritsoilla tulee olemaan valtava merkitys, kun etsitään ratkaisuja esimerkiksi ihmisen toimesta kadotettujen metsien tilalle.

 

Psst!

Jos tätä lukee metsäalan opettajat ja korona antaa myöden, taimitarha ottaa myös opiskelijaryhmiä vastaan. Paikka on äärimmäisen mielenkiintoinen luokkaretkipaikka metsäalan tulevaisuuden toivoille ja oli upea mahdollisuus kurkata niiden metsien alkulähteille, mitä itsekin päivittäin UPM:n mailla käsittelen.

 

Seuraa twitterissä:

UPM:n taimitarhan johtaja @AnneImmonen4 ja @UPM_Metsa

Kuvat: Sampo Linkoneva

Hyvä paha maanmuokkaus

Pakko sanoa, mutta ensimmäistä kertaa koko metsäalallatoimimishistoriassani mulla oli vähän Kaukametsän pakolaisista tuttu metsäntuhoamisfiilis. Saattoi kyllä johtua ihan puhtaasti sarjan tunnarin kaivinkoneen kauhasta. Tai siitä etten ollut metsässä. Vaan entisessä metsässä.

Avohakkuutyömaa kesäkuulta.

Motolla samaa fiilistä ei tule.

Hakkuukonehan ei maanpintaa yleensä kovasti riko, mutta ymmärsin vasta kunnolla kun kävin kesäkuussa ajamassa ensimmäistä kertaa avohakkuulta puuta pois, ettei se ole avohakkuu mikä saa maiseman ihan hirveän näköiseksi.

Tajusin sen kun pääsin ajokoneella vastahakatun aukon reunaan ja ihastelin miten kauniin avaraa ja vihreää paikalla olikaan. Vielä.

Vasta ajokoneella rymyäminen ja kaivurilla sorkkiminen on se maisema, mitä niin moni vihaa. Minäkin, edelleen.

Mutta se ruskean ruma ajanjakso kuuluu ikävänä osana jaksolliseen kasvatukseen. Eikä onneksi mene montaa kesää kun sorkittu maa taas vihertää.

Itse olen tehnyt tähän asti vain harvennushakkuita, jolloin olan yli kurkatessa takana edelleen on metsä, yleensä omasta mielestä vielä sellainen josta voi olla ylpeä ja vaikka tiedän että alaharvennuksen päätepysäkki on päätehakkuu ja sen myötä tapahtuva maanmuokkaus, on metsällä vielä kymmeniä vuosia aikaa olla puustoinen. Väistämättömän lykkäämistä tai ei, sillä mennään mitä metsänomistaja haluaa.

Metsänhoito- tai maanmuokkauskoneen käyttö -kurssi

Koska olen käpälä pystyssä aina kun saa ajella jollain uudella vekottimella, kävin koulussa valinnaisen viikon kestävän maanmuokkauskurssin.

Vaikka ukkini oli kaivinkonemies, koskin tietoisesti kaivuriin ensimmäistä kertaa vasta reilu viikko sitten maanantaina. Kurssi on ihanan suoraviivainen.

Hyppäsin maanantaiaamuna maikan autoon ja hurautettiin työmaalle. Maikka näytti pari kertaa mikä on homman nimi ja päästi mut puikkoihin.

Hetki meni, mutta koska liikkeet ovat käytännössä samat kuin metsäkoneessa paria juttua lukuunottamatta, pääsin aika nopeasti kärryille.

Työmaa ei ollut ehkä helpoimmasta päästä ja kauhalla sai raapia kivikkoa enemmän kuin muokattavaa maata.

Ohjeistuksen mukaan maata ei saisi sörkkiä kuin vain sen verran mitä on välttämätöntä. Helpommin sanottu kuin tehty näin noviisina ja paikoitellen olisi voinut luovuttaa vähän herkemmin ja siirtyä seuraavaan kohtaan kun kauhan alta paljastui vain kivikkoa.

Miksi maa muokataan?

Maanmuokkaus saa alueen näyttämään vähintäänkin kamalalta, maksaa maltaita eikä ole ekologisestakaan näkövinkkelistä aina mitenkään mairitteleva, miksi sitä sitten tehdään?

Maanmuokkauksella siemenille tai taimille tehdään hyvä alkustartti. Maanmuokkauksella turvataan taimien syntyminen, parempi itäminen ja kasvu muokkaamalla esimerkiksi alan vesitaloutta haluttuun suuntaan. Oli uudistustyyli mikä vain, maanmuokkauksella kasvuolosuhteita tehostetaan. Muokkaamattomaan maahan ja paksuun kunttaan (se varvikko, jossa kasvaa esim. puolukkaa) ei taimia lähde syntymään niin nopeasti, tasaisesti ja varmasti kuin halutaan.

Vaikka ala uudistettaisi luontaisesti eli alaa ei kylvetä tai istuteta, avataan kunttaa usein laikuttamalla, jotta lähipuiden siemenet pääsevät suoraan maahan eivätkä takerru varvikkoon. Vaikka maanmuokkaus haukkaa suuren osan metsänuudistamisen kuluista, nopeuttaa se metsän uudistumista niin paljon, että se maksaa nopeasti itsensä takaisin.

Maanmuokkauksella pyritään myös estämään taimien tukkimiehentäi- ja myyrävahinkoja.

Mitä maanmuokkaustyylejä on?

Maata muokataan mätästämällä, äestämällä ja laikuttamalla. Mätästystäkin on muutamaa erilaista, on kääntö-, laikku-, oja- ja naveromätästystä ja muokkaustyyli valitaan maan ja valitun puuston mukaan.

Äestys on karumpien alueiden maanmuokkaustapa, jossa vesitalouteen ei puututa. Uudistettaessa alaa männylle valitaan usein äestys. Äestyksessä maahan tehdään maanpintaa repivää ”vakoa”. Usein siementen kylvö tehdään äestyksen kanssa samanaikaisesti koneellisesti, mutta äkeeseen voidaan myös istuttaa.

Laikutus sopii esimerkiksi kivikkoihin, ja muutamat laikut tein tälläkin työmaalla kohtiin, joihin ei mätästä saanut tehtyä. Laikutuksessa kunttaa vedetään vain kevyesti sivuun eikä kuoppaa synny. Laikutusta käytetään esimerkiksi luontaisessa uudistamisessa kun ei ole tarve istuttaa, vaan toivotaan, että siemenet löytävät paljastuneeseen maahan. Toki laikkuihin voidaan myös kylvää siemeniä.

Mätästystä käytetään reheviin paikkoihin, joihin on tarkoitus istuttaa puita. Esimerkiksi kuuset uudistetaan mättäisiin.

Viikon ajan tein laikkumätästystä, jossa kauha upotetaan parikymmentä senttiä maanpinnan läpi. Ideana upottaa kauha kuntan läpi kivennäismaahan, nostaa sitä hieman ylös, kääntää kuin saranalla kaksi kunttakerrosta vastakkain ja kuntan alta nouseva kivennäismaa tiivistetään kauhan kuperalla puolella puolikaaren muotoon. Syntyneeseen mättääseen istutetaan taimi ja kivennäismaataskun sisään hajoava kuntta on kunnon energiaboosti taimelle.

On olemassa myös kääntömätästystä, joka on kuin laikkumätästys, mutta jossa kauhaan otettu maa kiepsautetaan ympäri ja pudotetaan syntyneeseen kuoppaan. Menetelmä ei sovi jos on tarvetta saada taimi kasvamaan hieman korkeammalle maanpinnasta.

Kolmas mätästyslaji on naveromätästys, jossa matalasta railosta kauhotaan matalia, tiivistämättömiä mättäitä taimille. Naveroiden tarkoituksena on ohjailla alueen vesitaloutta, ei kuivattaa alaa. Naveroiden tarkoituksena on kadota pikkuhiljaa näkyvistä, mutta ohjailla alueen vesiä pois häiritsemästä taimien kehitystä.

Naveromätästystä on paikoitellen syytetty siitä, että naverot ovat vain kiertoilmaus ojitukselle, jota ei aina katsota hyvällä. Oikein tehty navero ei kuitenkaan ole oja, mutta ymmärrän myös kritiikkiä.

Ojitusmätästystä käytetään turvemailla, jos alue vaatii pidempikestoista kuivatusvaikutusta, sillä taimet eivät selviä jos alue on veden vallassa.

Kuinka paljon mättäitä tulee?

Riippuu uudistettavasta alasta ja kuinka tiuhaan halutaan puita tulevaisuudessa istuttaa. Näille löytyy ohjeistukset metsänhoidon suosituksista.

Tällä kertaa muokattavalle alueelle oli tarkoitus tehdä 1800 mätästä hehtaarille, eli 9 kpl neljämetriselle ympyräkoealalle.

Arviointi on tällaiselle keltanokalle suht haastavaa ja alkuun teinkin mättäitä liian vähän, 7 kpl. Sain palautetta ja kohta mättäitä alkoi ollakin 11 yhtä koealaa kohti. Kiristin tahtia siis kevyesti 1400:sta 2200:an. Optimisti kun olen, (7+11)/2 on se vaadittava 9. Keskiarvoisesti siis ihan kelpo tahti 😄

Mikä fiilis mätästyksestä?

Ei musta kyllä kaivurimiestä tule. Rehellisesti sanottuna metsäkone on tehnyt musta melkoisen kermaperseen. Telikone verrattuna telakoneeseen on kuin pumpulia. Kaivurilla ei voi ajella mukavasti kantojen päältä vaan niitä pitää varoa ja jos vahingossa kannolle nouseekin, huomaa kyllä kannolta rytinällä alas tultaessa, että olisi pitänyt katsoa mistä ajelee. Ammattilaiskuskit kyllä ajelevat kaivurilla vaikka kuuhun, ja varmasti kokemus vähentää epävarmuutta, mutta olin rehellisesti puolet ajasta kauhuissani, puolet ajasta turhautunut.

Mätästys on sinällään ihan leppoisaa puuhaa, mutta jos kaipaa arkeen vaihtelua niin kaivurihomma ei ehkä ole ihan sitä mitä lähtisin ensimmäisenä tekemään. Jotta työ kannattaa, pitää kauhan liikkua aika rivakasti ja toistoja tulee päivässä se lähemmäs kolme tuhatta jos sen reilu puolitoista hehtaaria meinasi vuoron aikana paukuttaa menemään.

Ainakin meille sanottiin että jos 1,5 hehtaarin päivävauhtia tekee niin saa kurssista femman 😄 Voin sanoa, ettei tahti muutaman päivän jälkeen vielä ihan ammattilaistasoa ollut. Jos tänne joku ammattilaiskaivurikuski eksyy, saa huikata mikä on oma sellainen keskiarvoinen mätäsmäärä päivässä!

Metsäkonehommassa parasta on se kun katsoo olan taakse ja näkee selkeän, kauniin harvennuksen. Kaivurin kanssa tuntuu lähinnä kuin olisi pommittanut alueen.

Viikon aikana turhauduin useammin kuin menneen vuoden aikana yhteensä, vaikka kaivuri on yksinkertaisempi. Varmaan kun pääsisi sinut joustamattoman koneen kanssa ja oppisi kaikki niksit ja kikat hommasta tulisi hauskempaa eikä niin kuumottavaa, mutta nyt kun oli joka toinen sekunti kauhuissaan ja joka toinen sekunti turhautunut kivikossa rymyämiseen ja tuntui, että koko vekotin tulee kallionkielekkeeltä alas, meinasi välillä hymy hyytyä.

Tosin kun tajusin toisena päivänä ottaa kuulokkeet mukaan ja höpötin puhelimessa, sai ajatukset muualle ja homma lähti sujumaan. Kaivurissa ei nimittäin toiminut radio ja jo metsäkoneessa olen huomannut, että hommat sujuu vasta kun työaivot saavat mennä autopilotille samalla kun toiset aivot prosessoivat esim. radionkuuntelua tai puhetta. Pitäisi perustaa varmaan joku maksullinen puhelinlinja niin vois tienata tuplana. Lauran parhaat vitsit 3 € /min + pvm.

Millaisia alushousuja Eino Grön käyttää? -Ikivihreitä tangoja.

Huitominen alkoi sujua kolmantena päivänä ja ajoittain kauhusta kankea naama oli varmaan ihan hymyssäkin.

Palautteeksi sain plussana sen, etten pelkää konetta (ilmeisen hyvin feikkasin 😄), koneenkäsittely näyttää sujuvalta ja mätästysjälki on paikoitellen jopa hyvää. Kritiikkinä epätasaisuus ja se, ettei tuotostahti ole ammattimainen. No, olisin ollut yllättänyt jos ammattimaiseksi kaivurikuskiksi kipuaisi muutaman päivän kurssin jälkeen.

Vaikka kurssi oli alkukankeuksien jälkeen hyvä ja viihdyin ja opin paljon, kyllä tuli Scorpionia ja metsää muutaman päivän aikana ikävä.

Ja ihan siisti fiilis siitä, että kun tässä joskus tulevaisuudessa huojuu kuusikko, olen se, joka puiden paikat on päättänyt. Ihan jumalana.

Arvosana kurssista: 4

Retkikohde: Eräpyhä

Paikka: Pirkanmaa, Orivesi

Pituus: n. 3 km

Elokuu alkoi ja koska työpäivien metsissäkönyämismäärät eivät riitä, hilaan itseni myös aamuisin (oon tehny pääasiassa vaan iltaa) ja viikonloppuisin metsien siimeksiin.

Tarkoituksena oli käydä vanhassa kesätyöpaikassani Oriveden Purnussa näyttelyvierailulla ja koska nyt Orivedelle asti jo huristeltiin, iskin googleen sanaparin Orivesi + luontopolku ja scrollasin mitä kaupungilla on tarjottavanaan. Eräpyhä pisti mielenkiintoisimpana silmään, joten taide- (ja pulla)ähkyissä suunnattiin auton keula kohti Eräpyhää.

Päästiin parkkialueelle ja keli ei kyllä hellinyt. Satoi kuin Esterin perberistä, mutta koska ei olla sokerista ja olen kuitenkin Tarus 2004 survivor (oi muistoja, partioleiri, jossa satoi 24/7) niin lähdettiin uhmaamaan sadetta ja kipuamaan kohti kallioista ja juurakkoista huippua.

Eräpyhä kohoaa Längelmäveden ylle ja sen huipulla on upea kallionjyrkänteinen männikkö. Kun päästiin korkeimmalle kohdalle aivan läpimärkinä, alkoi ukkostaa urakalla. Samaan aikaan upea kokemus, mutta laitoin kyllä perhechattiin viestiä, että mut ja seuralainen voidaan sit haudata samaan hautaan. Eli jonkinlainen pelko persauksissa ja kunnioitus luonnonvoimia kohtaan oli koko ajan läsnä kun mietti mihin puuhun salama seuraavaksi iskee.

Onneksi ukkonen meni vähän matkan päästä etelästä ja saatiin ihastella välkettä ja jyrinää etäältä, ilman henkilövahinkoja.

Meillä oli suhteellisen kehno sadevarustus, meitsi joogapäntseissä ja paljasjalkatossuissa, seuralainen kollarit jalassa. Teoriassa sadetta pitävä takkikin oli läpimärkä. Osittain sateesta, osittain siitä, että vaikka satoi, oli lämmin. Eli kosteus puski sisältä ja ulkoa.

Maasto on paikoitellen haastava ja kalliot ja kivet sateella liukkaat. Kenkävalinta teki myös sen, että vaikka mun kokemuksen mukaan paljasjalkatossut pitävät jopa paremmin kuin karkeapohjaiset vaelluskengät kuivalla, sade teki sen, ettei pitoa juuri ollut ja liukastuinkin kerran persauksilleni alamäessä.

Ensimmäinen ajatus on aina et toivottavasti ei ranne mene, ettei tarvi olla saikulla. Hetken jomotti, mutta sekin kohta helpotti. Enemmän sattui sieluun.

Alueen kasvillisuus on ihanan vaihtelevaa. Mennessä mutkitteleva kivikkoinen kuusikkopolku, ylhäällä männikköä, kalliota ja upeat näköalat, alhaalla rehevää lehtoa lehtopensaineen ja lehtipuineen.

Alueen luontopolku ei ole pitkä, trackeriin tarttui alle 3 kilometria, mutta maaston ja kelien paikoittainen haastavuus ja märät vaatteet tekivät sen, että kolmen kilometrin talsiminen ja liukastelu oli ihan riittävä lenkki taideähkystä palautteluun.

Eräpyhä on toiminut aikanaan nimensä mukaisesti jonkinlaisena pyhänä paikkana ja levähdyspisteenä ja siitä on muistona Nunnankirkko -niminen muinaisjäännös. Kiviröykkiö on joskus avattu aarteen toivossa, mutta on nykyisellään entisöity takaisin kasaan.

Alueella on pari laavua ja kohtalaisen järeää tulentekopaikkaa, joten alueella voisi viettää enemmänkin aikaa ja jopa yöpyä.

Huikea paikka lyhyelle vierailulle, pakko suositella!

Laura

Metsäalan perustutkintoa suorittava tuleva metsäkoneenkuljettaja, joka viihtyy metsässä myös vapaa-ajalla. Retkeilyä, metsäkoneita ja ajatuksia metsistä ja niiden käytöstä. Tervetuloa mukaan matkalle!

laura@pihkassa.fi

Kategoriat

Avainsanat

Matkalla mukana

Painavaa asiaa
kannoilta tehtaalle

Sivupalkki tähän.