Pihkassa.fi

Matkalla metsäammattilaiseksi

Metsäkeskustelu: leimakirveitä, valheita ja vastakkainasettelua

Metsäkeskustelun monet puolet

Metsäkeskustelussa tunnetaan monia erilaisia puolia ja ”ääripäitä”. Niitä on vähintään yhtä paljon kuin keskustelijoita, sillä juuri kukaan ei halua asemoitua mihinkään päähän ja kaikki haluavat olla rationaalisesti tällaisten jakojen ulkopuolella, samaan aikaan käyttäen itse ahkerasti leimakirvestä.

Yleisin jako lienee ympäristöjärjestöt vs. metsätalouslobbarit, jotka näyttäytyvät vastakkaisina voimina niin julkisessa keskustelussa kuin kabineteissa. Jotkut mieltävät tutkijat samaan joukkoon ympäristöjärjestöjen kanssa ja jotkut taas heidät jaon ulkopuolella.

Tutkijoita voidaan sulloa yhteen päähän kahdesta syystä: halutaan asemoida faktat omalle puolelle (tutkijat omalla puolella) tai halutaan irtautua faktoista (tutkijat toisella puolella). Irtautumisella faktoista tarkoitan sitä, että ei haluta hyväksyä niitä, vaan syytetään tutkijoita vääristävästä tai virheellisestä työstä. Usein tätä ei kuitenkaan perustella kaivamalla virheitä tutkimuksista ja raporteista, vaan vedotaan itselle epämiellyttäviin tuloksiin ja johtopäätöksiin, joiden on vain pakko olla periaatteesta väärin.

Lukukokemuksen selkeyttämistä varten tehdään lähtökohdat eli faktat selkeiksi: suurin osa uhanalaisista lajeista on metsälajeja, vanhoja metsiä on liian vähän, Etelä-Suomen suojeluverkosto on riittämätön turvaamaan monimuotoisuutta ja lahopuuta on talousmetsissä liian vähän. Nämä ongelmat liittyvät toisiinsa ja niihin kaikkiin liittyy merkittävällä tavalla metsätalous. Lähteinä näille faktoille voi käyttää eliölajien Punaista kirjaa (2019), luontotyyppien Punaista kirjaa (2018) ja Suomen 6. CBD-maaraporttia (2019). Jos olet eri mieltä näistä faktoista, jatka lukemista, sillä niistä puhutaan lisää.

 

Leimakirveet ja viholliskuvat

Ikävän yleistynyttä on keskustelu siitä, kuinka tutkijat hyötyisivät jonkinlaisesta vastakkainasettelusta rahoituksessa. Näin väittävät eivät varmasti tunne tutkimusalaa tai tutkijoita. Tutkijoilla on kyllä tapoja tienata rahaa kyseenalaisella tavalla, mutta ne yleisimmät tavat eivät ole imartelevia metsäteollisuuden kannalta eivätkä usein sisällä tieteellistä prosessia kokonaisuutena. Eri teollisuuden alat tilaavat jatkuvasti vertaisarvioimattomia raportteja erilaisilta tahoilta. Limuyhtiöt tilaa sokeriin liittyviä tutkimuksia ja raportteja. Exxon Mobilin rahoittamat tutkijat olivat ensimmäisten joukossa, jotka tajusivat ilmastonmuutoksen vakavan kehityksen. Ruotsin metsäteollisuus on tilannut kaksi vertaisarvioimatonta raporttia: yhden liittyen ilmastonmuutokseen ja yhden liittyen metsäluonnon monimuotoisuuteen. Molempia on kritisoitu sekä virheistä että kyseenalaisista lähtökohdista. Tällaisissa tapauksissa, etenkin vertaisarvioimattomien raporttien kohdalla, on järkevää ylläpitää skeptisyyttä. Kysymyksiä herättää aina se, että onko valittu näkökulma harhaanjohtava ja olisiko tuloksia julkaistu, jos ne olisivat olleet epämiellyttäviä. Exxonin kohdalla tuloksia ei julkaistu, koska ne olivat epämiellyttäviä kasvua tavoittelevalle öljy-yhtiölle.

Kun syytetään eri tahoja taloudellisista intresseistä, on hyvä tehdä myös itsereflektiota. Esimerkiksi metsäteollisuuden kohdalla koko toiminta perustuu rahaan, ja he itse rahoittavat heille tärkeää ja oleellista tutkimusta. En tiedä, kuinka yleistä tämä Suomessa on, mutta esimerkiksi Ruotsissa sitä tehdään ahkerasti.

Suomessa Metsäkeskus vastikään tilasi Taloustutkimukselta tutkimukseksi kutsumansa vertaisarvioimattoman ja julkaisemattoman raportin eri hakkuumäärien taloudellisista vaikutuksista, jonka ainoa tuotos oli diasarja. Uhkakuviksi valittiin selvityksessä EU ja nielurajoitteet. Tutkija Jakob Donner-Amnell kritisoi tätä selvitystä Twitterissä sekä 11.6. (linkki) että 2.7. (linkki). Hän kritisoi tilaustyötä epärealistiseksi, koska siinä ei huomioitu keskeisimpiä hakkuita rajoittavia tekijöitä eli puun hintaa ja globaalia kysyntää. Myös tulkinnat ja diasarja ainoana tuotoksena saivat osansa kritiikistä.

Onko uskottavaa, jos tällaiset toimijat syyttävät ja leimaavat työtään tekeviä tutkijoita, jotka tuottavat vertaisarvioitua tutkimusta? Itse en ole tutkija, vaan 21-vuotias biologian opiskelija, mutta olen silti saanut tällaisia syytöksiä. Yleensä syytöksissä näkyy myös ikääni kohdistuvaa vähättelyä, kun minua haukutaan aivopestyksi. Metsäkeskustelun raadollisuudesta kertoo se, kuinka metsistä välittävien nuorten kansalaisten kimppuun käydään epäillen kaikenlaisia taustaorganisaatioita, kun taustalla on vain aito kiinnostus ja huoli metsien tilasta. Samaan aikaan syytetään kansalaisjärjestöjä, kouluja ja jopa yliopistoja aivopesusta, kun metsäteollisuuden etujärjestöt järjestävät nuorille suunnattuja keskustelu- ja koulutustilaisuuksia. Nämä keskustelu- ja koulutustilaisuudet ovat minusta hyviä ja hyödyllisiä keskustelupaikkoja enkä kutsuisi niitä aivopesuksi, mutta ymmärrätte varmaan pointtini ristiriitaisesta toiminnasta.

 

Biologian opiskelijan näkökulma

Osallistun itse metsäkeskusteluun yksityishenkilönä, koska minulla ei ole mitään mandaattia edustaa mitään tahoa. Teen vapaaehtoistyötä itselleni tärkeiden asioiden eteen. Tällä hetkellä toimin sekä WWF Nuorissa että Turun luonnonsuojeluyhdistyksen hallituksessa ja teen kandiani Turun yliopistossa. Haaveilen tutkijan urasta, mutta en halua tulevaisuudessa tutkia metsiä. Biologiassa minua kiinnostaa kyllä kaikki mukaan lukien luonnonsuojelubiologia, mutta tutkimushaaveeni liittyvät esimerkiksi siileihin. WWF Nuorten vaikuttamistyö liittyy positiiviseen ruokaviestintään, eikä metsiin. Turun luonnonsuojeluyhdistys edistää monipuolisesti eri luontoasioita Turun alueella. Minulla ei ole mitään taloudellisia intressejä liittyen metsiin nyt tai tulevaisuudessa, ellei jokin käyttämistäni rahastoista niihin ole tietämättäni sijoittanut. Miksi sitten osallistun metsäkeskusteluun? Siihen on kolme syytä: luontokadon torjunta, tieteeseen pohjautuva päätöksenteko ja maisemalliset tunnearvot.

Biologian opiskelijana tiedän luonnon monimuotoisuuden ekologisen merkityksen, ja luonnosta nauttivana kansalaisena arvostan monimuotoisuuden tarjoamaa kulttuurillista lisäarvoa elämälle. Monimuotoisuuden taloudellinen hyöty taas muodostuu näistä kaikista tekijöistä. Monimuotoisuus ei ole uhka taloudelle vaan pikemminkin sen mahdollistava ja suojaava voima. Metsät ovat ensisijaisesti elinympäristöjä ja suomalainen metsätalous on johtanut näiden elinympäristöjen yksipuolistumiseen eli elinympäristöjen monimuotoisuuden heikkenemiseen, joka puolestaan liittyy lajistollisen monimuotoisuuden heikkenemiseen. Jo kliseiseksi, mutta yhä huolestuttavammaksi esimerkiksi on noussut hömötiainen, joka on suuntaamassa tänäkin vuonna Etelä-Suomessa uusiin pohjalukemiin. Tällaiset esimerkit purevat, koska hömötiainen on pörröinen ja söpö eläin, joka on kaikille peruskoulusta tuttu. Yhtä huolestuttavaa on erilaisten samanlaisista vaatimuksista riippuvaisten selkärangattomien, kasvien ja sienten uhanalaistuminen. Elinympäristöjen lajit luovat eliöyhteisöjä, jotka koostuvat erilaisista vuorovaikutussuhteista. Yhden lajin häviäminen vaikuttaa muihin lajeihin suoraan tai epäsuorasti. Monimuotoisuus myös suojelee itseään: mitä monimuotoisempi yhteisö, sitä todennäköisemmin voi löytyä joku laji korvaamaan poistuvaa lajia. Metsien monimuotoisuudesta hyötyvät metsästäjät sekä lintubongarit, mutta myös ihan jokainen.

Kuva 1. Yli 100-vuotiaat metsät ovat vähentyneet 1950-lukuun verrattuna 37%. Vanhojen metsien määrä on vähentynyt myös ennen vuotta 1950, joten vanhojen metsien lajien ahdinko on vain kasvanut. Kuva: Joni-Matti Kusmin. Kuvan lähteenä VMI-aineistot.

 

Toinen asia, jonka olen omassa reflektiossani tunnistanut tärkeäksi osaksi osallisuuttani, on mielenkiinto ja arvostus tutkimusta kohtaan. En uskalla kauheasti ottaa asiaan perehtymättömänä kantaa siihen, kuinka yhteiskuntaa tulisi hallita, mutta luonnehtisin itseäni ainakin jollain asteella teknokratian kannattajaksi.

Minulle tärkeää on tutkimustietoon pohjautuva päätöksenteko ja vaadin sitä usein ehkä hieman elitistiselläkin sävyllä. Teknokratiaa kannattavalle kylmäävää onkin se tieto, että Helsingin yliopiston tuoreen kyselyn mukaan 58 % metsänomistajista ei ollut koskaan kuullut lajien ja luontotyyppien uhanalaisuusarvioinneista eli Punaisista kirjoista ja vain 15 % oli tutustunut niihin, vaikka 71 % uskoo metsäluonnon tilan olevan hyvä ja 96 % sanoo omaavansa jonkinlaisen käsityksen metsäluonnon tilasta.

Helsingin yliopiston tutkija Tuomo Takala kuvailee tätä luontokatosokeudeksi: ei tunnisteta monimuotoisuuden hupenemista. Merkillistä näissä kyselytuloksissa on se, että metsänomistajat luulevat tietävänsä luonnon tilasta tarpeeksi perehtymättä aiheeseen, ja teknokraatille pöyristyttävää on se, että nämä henkilöt tekevät aiheeseen liittyviä päätöksiä, joilla on suuria vaikutuksia. Metsänomistajien vika se ei kuitenkaan ole, sillä he ovat saaneet omistuksen kautta valtaa, jota he eivät pysty realisoimaan ilman metsäammattilaisia, joihin heillä on kova luotto. Metsäneuvonnalla on aivan varmasti suuri vaikutus siihen, kuinka paljon metsänomistajat tietävät ja mitä näille metsille lopulta käy. Metsäteollisuudella on vahvat intressit ylläpitää nykyistä puuntuotantoa tai lisätä sitä, joten merkittäviä määriä rahoja käytetään ymmärrettävästi yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Eikä tämä ole mitään salaliittoilua, vaan bisnestä ja edunvalvontaa.

Metsäkeskustelussa raivostuttavinta ovat virheelliset ja harhaanjohtavat väitteet, jotka leimaavat tutkijoita ja asiantuntijoita. Ja niihin sorrutaan yhä yleisemmin ekologisen näkökulman yhteiskunnallisen painoarvon kasvaessa ja sosiaalisen hyväksynnän hiljaa huvetessa. Tästä ”parhaimmat” taidonnäytteet antavat Maaseudun Tulevaisuuden tietyt kolumnit, joissa ilman perusteluja käydään asiantuntijoiden ja tutkijoiden kimppuun, kun tulokset eivät miellytä. Esimerkiksi yhdessä kolumnissa ei voitu millään ymmärtää, kuinka lahopuusta riippuvaiset lajit voivat kärsiä, kun talousmetsien lahopuun määrä on kasvanut yhdestä kuutiometristä per hehtaari viiteen kuutiometriin per hehtaari. Ja muun muassa tästä syystä asiantuntijat eivät kirjoittajan mukaan olleet päteviä.

Vertailuksi voidaan todeta luonnontilaisissa metsissä olevan lahopuuta 60-120 m3/ha. On arvioitu, että talousmetsissä riittävä määrä lahopuuta olisi 20-40 m3/ha. Suojelumetsissäkään tuota tavoitetta ei ole saavutettu. Näitä kolumneja vain (ainakin toivottavasti) harva metsäpiirin väki uskaltaa kompata, mutta ne kuitenkin palvelevat metsäteollisuuden yhteistä tarkoitusta, jolloin niitä annetaan julkaista. Pikkuhiljaa ne kuitenkin normalisoituvat, kun epätoivo kasvaa niiden keskuudessa, jotka haluavat ylläpitää nykyisiä metsätalouden menetelmiä sekä intensiteettiä. Kolumneista paistaa usein läpi se, ettei tiedetä, mitä uhanalaisuus tarkoittaa ja miten sitä lasketaan. Päivi Sirkiä selitti erinomaisesti uhanalaisuuden arviointia artikkelissaan ”Miten uhanalaisuus lasketaan?” (Suomen Luonto, 11.9.2020).

 

Kuva 2. Lahopuun määrä talousmetsissä ja suojelualueilla. Luonnontilaisissa metsissä lahopuun määräksi on arvioitu 60-120 m3/ha, jota ei ole tavoitettu nykyisissä suojelumetsissä. 20-40 m3/ha rajaa on esitetty talousmetsille riittäväksi määräksi uhanalaisten lajien elinvoimaisuuden turvaamiseksi. Lahopuuta tulisi lisätä sekä talousmetsissä että suojelumetsissä. Kuvassa ei ole uusinta tietoa, mutta luvut ovat muuttuneet vain hieman. Kuva: luonnontila.fi

 

Yksi toistuva virheellinen väite, jota kuulee kolumneissa ja twitterissä on ”indeksiargumentti”, tai siksi sitä kutsun. Siinä viitataan Punaisen kirjan sivulle 116, joka sisältää uhanalaisuusindeksit ja niiden muutokset. Yksinkertaisuudessaan indeksit kuvaavat lajien uhanalaisuutta ja niiden avulla voidaan seurata uhanalaisuuden kehitystä elinympäristöittäin. Metsälajien indeksien 2010-2019 muutos on pieni, joten indeksiargumentissa väitetään sen todistavan, että metsätalous ei uhkaisi lajeja ja nykyinen luonnonhoito on riittävää. Aika hurjat johtopäätökset yhdestä indeksistä.

Nämä johtopäätökset osoittautuvat kuitenkin vääriksi, jos selaa samaista Punaista kirjaa taaksepäin muutama sivua. Sivuilla 111-112 kerrotaankin, että kyseisellä ajanjaksolla myönteistä kehitystä ovat osoittaneet pääasiassa lehtimetsien perhoset (n=65) ja jotkin kovakuoriaiset (n=21). Molempien positiivista kehitystä mainitaan selittävän ilmastonmuutos, eikä talousmetsien luonnonhoito. Nämä lehtimetsien positiivista kehitystä osoittaneet lajit peittävät indeksissä alleen vanhoista metsistä ja lahopuusta riippuvaisten lajien negatiivisen kehityksen, johon metsätalous puolestaan vaikuttaa.

140 metsälajin tilanne on merkittävästi heikentynyt aikajaksolla 2010-2019. Suurin osa näistä negatiivisen kehityksen lajeista ovat perhosia (n=55), jäkäliä (n=51) ja kovakuoriaisia (n=17). Näiden lajien negatiivista kehitystä mainitaan selittävän vanhojen metsien vähäisyys, lahopuun puute ja metsien hakkuut. Eli metsätaloudesta kärsineet lajit kärsivät yhä edelleen. Kun positiivisen ja negatiivisen kehityksen lajit summataan yhteen indeksiin, tulos on se, että kokonaiskehitys on lievästi negatiivinen. Eli ilmastonmuutoksen aiheuttamat positiiviset muutokset lehtimetsissä peittää alleen pitkälti metsätaloudesta johtuvat negatiiviset muutokset havumetsissä. Uhanalaisuusindeksin tarkoitus ei ole kuvata metsätalouden vaikutusta uhanalaisuuteen, vaan yleisesti metsälajien uhanalaisuutta ja siksi indeksiargumentin johtopäätöksiä ei voida vetää suoraan indeksistä. Myös Luke tiedotti vuonna 2020, että talousmetsien luonnonhoidon tulokset heikkenivät 2010-luvulla eli samalla aikavälillä.

 

Kuva 3. Ote Punaisen kirjan 2019 sivulta 112. Positiivista kehitystä ovat osoittaneet lehtimetsien perhoset ja kovakuoriaiset, kun taas vanhojen metsien perhoset, kovakuoriaiset ja jäkälät ovat jatkaneet negatiivista kehitystä.

 

Kolmas syy on yksinkertainen ja varmasti monen mielestä samaistuttava: metsätalous tuottaa rumaa jälkeä eikä juuri kukaan halua avohakkuuta takapihalleen. Suomen Kuvalehden kyselyn mukaan 52 % suomalaisista suhtautuu kielteisesti avohakkuihin. Olen itse asunut lyhyestä elämästäni suurimman ajan Tampereella, joten olen tottunut Pirkanmaan metsäisiin maisemiin. Olen tottunut yksipuolisiin talousmetsiin, mutta myös hienoihin retkeily- ja luonnonsuojelualueisiin. Avohakkuisiin ei kuitenkaan koskaan totu. Turkuun muuttaessani tuli ikävä niitä Pirkanmaan talousmetsiä, sillä olin tottunut metsämaisemaan enkä peltoihin. Talousmetsät ovat maisemallisesti ihan kivoja niin kauan kunnes ne avohakataan. Mökkiämme vastapäätä oli ties kuinka vanhaa kivaa ja nostalgista sekametsää, kunnes se hakattiin alas ja istutettiin pelkkiä koivuja tilalle. Nyt paikalla on korkeintaan ranteenpaksuisia koivuja, joiden välitse näkee kilometrien päähän. Ennen kun katsoi mökkitontilta tielle, näki vastapäätä monipuolisempaa metsää, nyt näkee valkoista riukua silmänkantamattomiin.

Heikki Simola laski VMI-aineistosta, että puolet Suomen havupuista on enintään ranteenpaksuisia ja lehtipuista puolet peukalonpaksuisia tai ohuempia. Kaikilla ei ole varaa ostaa suojavyöhykkeitä mökkitontin ympärille, joten on ihan ymmärrettävää, että metsätalouden sosiaalinen kestävyys kärsii. Nyt kesäisten myrskyjen johdosta nähtiin myös, minkälaisia vahinkoja voimakkaat tuulet voivat metsille aiheuttaa. Avohakkuualat altistavat viereiset metsät ja tontit tuulivahingoille, joista voi koitua hyvinkin runsaita tappioita.

 

Kuva 4. Avohakkuu Kurjenrahkan kansallispuiston reunalta katsottuna.

 

Taloudelliset intressit, aivopesu tai riidanhaku eivät puolestaan selitä millään tapaa osallisuuttani metsäkeskustelussa. Uskon, että aika moni jätti tämän luvun lukematta, koska ei yksinkertaisesti halua kuulla tai ymmärtää näkökulmaani tai sen lukeminen aiheuttaa epämiellyttäviä tuntemuksia.

Epämiellyttävät tunteet ovat kuitenkin loistava mahdollisuus arvokkaaseen itsereflektioon, joka saattaa olla erityisesti meille miehille erityisen haastavaa.

 

Lääkkeet vastakkainasetteluun

Metsäkeskustelun vastakkainasetteluun on tarjottu varmasti vaikka mitä lääkkeitä ja usein halutaan vastuuttaa muita kuin itseään tai omaa tahoaan. Tämä blogi tuskin on siihen suuri poikkeus. Tärkeintä on kuitenkin ymmärtää, mistä vastakkainasettelu syntyy. Jos tutkimustulokset aiheuttavat vastakkainasettelua, johtuu se todennäköisesti omasta suhtautumisesta tutkimustuloksiin ja faktoihin. Tutkimustulosten vääristely puolestaan on suoraa valehtelua, jota voidaan käyttää luomaan vastakkainasettelua. Vastakkainasettelua luodaan pitkälti puheella. Se, kuinka puhut omassa piirissäsi metsänomistajista tai luonnonsuojelijoista luo vastakkainasettelua. Myös näistä kahdesta tahosta puhuminen jotenkin vastakkaisina on virheellistä ja luo olennaisesti vastakkainasettelua. Luonnonsuojelijat voivat olla metsänomistajia tai entisiä metsänomistajia, jos ovat luovuttaneet metsänsä suojeluun.

Vastakkainasettelua luovat tehokkaimmin lobbarit ja edunvalvojat, joilla on mahdollisuuksia laajempaan vaikutustyöhön. On myös hyvin oleellista tiedostaa, että siinä missä metsäteollisuusjärjestöt puolustavat metsäteollisuudessa työskentelevien elinkeinoa ja etua, eivät ympäristöjärjestöt ole luonnonsuojelijoiden edunvalvojia. Koska näiden kahden ryhmän tarkoitukset ja toimintatavat eroavat, näyttäytyvät ympäristöjärjestöt joidenkin mielestä kiukuttelevina ilonpilaajina, jotka uhkaavat muiden elinkeinoa.

Ympäristöjärjestöissä on varmasti paljon turhautuneita ihmisiä, jotka tekevät metsävaikuttamista samoista kolmesta syystä kuin minäkin. Vastakkainasettelua voidaan luoda helposti väittämällä heidän haluavan kieltää metsätalouden tai haukkumalla heidän ymmärrystään metsistä, mutta nämä haukut ja väitteet ovat usein hyvin kaukana totuudesta. Ympäristöjärjestöillä ja luonnonsuojelijoiden keskuudessa on yllättävänkin laaja kannatus jatkuvalle kasvatukselle, joka on yhtä lailla metsätaloutta eikä minkäänlaista suojelua.

Ympäristöjärjestöt tukevat myös FSC-sertifikaattia, joka mahdollistaisi metsätalouden jatkamisen kestävämpänä. FSC-sertifikaatti kattaa tällä hetkellä vain 8 % talousmetsistä, mutta esimerkiksi tämän blogin rahoittaja, UPM, on sertifioinut kaikki metsänsä sillä. Nämä ovat merkittäviä ymmärryksen ja yhteistyöhalukkuuden merkkejä, joita ei tunnuta tiedostavan metsäkeskustelussa. Jatkuvasta kasvatuksesta ovat metsänomistajatkin kiinnostuneet, mutta metsäneuvojat eivät ole halukkaita sitä suosittelemaan. Tämä ympäristöjärjestöjen yhteistyökyky näkyy myös muissa teemoissa: WWF tekee yhteistyötä kestävän kalastuksen edistämiseksi, mistä eettisiä kysymyksiä painottavat vegaanit eivät välttämättä ole innoissaan.

Luonnonsuojelualalla näkee paljon erittäin mielenkiintoisia ja tehokkaita yhteistyöprojekteja ja toimintatapoja, joista näkee selvästi halukkuuden kompromisseihin ja yhteistyöhön erilaisten yhteisöjen ja intressien yhdistämiseksi. Näissä tapauksissa yhteistyön tärkein lähtökohta on ongelmien tiedostaminen ja halu ratkaista niitä.

Olisipa minulla yhtä hyvät valmiudet kirjoittaa metsätalouden etujärjestöjen toimintavoista ja yhteistyöhalukkuudesta, mutta nämä järjestöt ovat suljetumpia ja keskittyneempiä ajamaan tiettyjen ryhmien intressejä ja vaikuttavat sosiaalisessa mediassa ja kabineteissa yksiäänisemmiltä. Sulkeutuneisuuden ja keskittyneisyyden vuoksi tavallisen kansalaisen on vaikeampi arvioida niiden yhteistyöhalukkuutta ja vilpittömyyttä. Tietoisen kansalaisen silmissä maine kärsii myös kovakouraisesta lobbauksesta ja virheellisistä väitteistä. Kun ajetaan tietyn ryhmän intressejä luonnon kustannuksella, niin ymmärrettävästi sosiaalisen kestävyyden tavoittelu on vaikeampaa. Metsätalouden puolella on kyllä otettu käyttöön luonnonhoitotoimenpiteitä, mutta nekin toteutuvat toistaiseksi heikosti ja niitä käytetään aina välillä hatarin perustein tyrmäämään lisäsuojelun tarvetta tai metsienkäytön ekologisen kestävyyden kehitystä. Metsäala perusti myös oman FSC-sertifikaattia löysemmän PEFC-sertifikaatin, jonka kriteeristötyöryhmästä ELY-keskukset ja Syke hiljattain irtautuivat, koska sertifikaatti ei kykene takaamaan lupaamaansa ekologista kestävyyttä. Kokonaiskestävyys vaatii toteutuakseen riittävän ekologisen kestävyyden tason.

Tämän tekstin tarkoitus ei ole olla mikään tolkunkatsaus tai pyrkimys asettua perinteisten jakolinjojen ja vastakkainasettelun ulkopuolelle. Keskitien tavoittelu olisi itsessään varsin ideologista ja tosiasioista irtautumista. Siksi sen tavoittelu ei olisi myöskään järkevä tapa vähentää vastakkainasettelua. Kompromisseja ja yhteistyötä voidaan tavoitella ilman, että pyritään jonkinlaiseen keskitien ajatteluun, jossa laimenisi esimerkiksi luontokadon kiireellisyys tai vakavuus. Lyhytnäköisen keskitien sijaan on tärkeää keskustella siitä, kuinka eri tahot ja intressit yhdistetään reilua ekologista siirtymää varten. Tällä hetkellä somessa kinastellaan kuitenkin siitä, pitääkö mitään edes tehdä.

Minusta paras lääke vastakkainasetteluun ja samalla tärkeä avain yhteistyöhön on rehellinen keskustelu ratkaistavien ongelmien laajuudesta ja tärkeydestä. Kun on yhteinen lähtökohta, ymmärtää myös miksi ympäristöjärjestöt ja -viranomaiset eivät halua tyytyä ekologisen kestävyyden kannalta riittämättömiin toimiin, vaikka se päälle päin näyttäytyisi yhteistyökyvyttömyydeltä.

Kukin meistä voi myös omalta osaltaan vähentää vastakkainasettelua tarkastamalla mandaattinsa. Jos metsäteollisuus on huolestunut siitä, kuinka syyllistävä metsäkeskustelu on metsänomistajia kohtaan, niin on hyvä reflektoida minkälaista kuvaa metsänomistajien mielipiteistä ja arvoista itse antaa omalla toiminnallaan. Luoko itse vahingossa olkiukkoa, jota sitten syyllistetään? Metsänomistajien kyselystä selviää myös, että he pitävät sekä äärimmäisiä luonnonsuojelullisia että puuntuotannollisia näkemyksiä ongelmana. Enemmistö heistä ei pidä vallitsevaa metsän käyttöä haastavia näkemyksiä ongelmana. Itse päätin poistaa Twitterissä kuvauksestani tiedot järjestöistä, joissa teen vapaaehtoistyötä, sillä ne eivät vaikuta osallisuuteeni tai argumentteihini millään tapaan. Samaan tapaan metsäalalla töissä olevana esittäytyminen voi johtaa virheelliseen mandaattiin tai intressien kyseenalaistamiseen.

Mutta aivan tärkeintä vastakkainasettelun kitkemisen onnistumisessa on se, että ihmiset haluavat sitä kitkeä. On kuitenkin paljon ihmisiä, jotka haluavat ajaa vain omaa etuaan tai asiaansa, ja vastakkainasettelu on siihen tarkoitukseen erittäin tehokas retorinen keino.

 

Lukusuosituksia:

Sirkiä, Päivi (11.9.2020). Miten uhanalaisuus lasketaan? Suomen Luonto.

Takala, Tuomo (22.6.2021). Kolme tapaa kieltää lajikato. Maj ja Tor Nesslingin säätiö.

Hyvärinen, Esko; Juslén, Aino; Kemppainen, Eija; Uddström, Annika; Liukko, Ulla-Maija (2019). Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2019. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus.

Toivonen, Pyry (14.5.2021). Suomessa ei ole yli puolia Euroopan suojelumetsistä. Pihkassa.fi.

 

Pyry Toivonen

Kirjoittaja on populaatiobiologiasta, luonnonsuojelubiologiasta, maisemaekologiasta ja nisäkkäistä kiinnostunut ekologian ja evoluutiobiologian opiskelija Turun yliopistosta.

 

Kirjoituspalkkio lahjoitettiin Luonnonperintösäätiölle ikimetsän ostoon.

Puu on arvokas niin pystyssä kuin kaatuneenakin – talousmetsien luonnonhoito

YHTEISTYÖSSÄ UPM

Luonnonhoito kaikuu lähes jokaisen korvissa positiivisena konnotaationa, kun taas talousmetsä saa monen luonnonystävän niskakarvat pystyyn.

Mutta mitä on näiden yhdistelmä, talousmetsien luonnonhoito?

Metsäkoneenkuljettajaksi hakeutuu ihmisiä monin eri motivaatioin. Joku tykkää raskaasta kalustosta, joku haluaa toimia metsäteollisuudessa, osa haluaa työskennellä yksin. Ei liene yllättävää, että itselleni luonnonhoito on ehdottomasti yksi tärkeimpiä huomioon otettavia asioita metsäkoneen – etenkin moton – puikoissa ja aihe kiinnostaa monelta kantilta.

Jos et jaksa lukea tätä pidemmälle, voin tiivistää, että talouskäytössä olevissa metsissä hakkuiden yhteydessä tehtävät luonnonhoidolliset toimenpiteet eli toimet, joilla ylläpidetään ja turvataan metsien luontoarvoja ovat talousmetsien luonnonhoitoa.

Jos jaksat lukea pidemmälle, kerron muun muassa mitä toimenpiteitä metsissämme tehdään ja millä keinoin mielestäni talousmetsien luonnonhoitoa voisi entisestään parantaa. Myöhemmin kerron miten asiaa ja toteutusta koulussa ja työelämässä opetetaan.

Jos luonnonhoito on metsänomistajalle tärkeää, hän voi suojella metsänsä kokonaan metsätalouden ulkopuolelle tai tehdä talouskäyttöön otetussa metsässä tekoja, jotka edesauttavat metsän lajiston monimuotoisuutta.

Kirjoitan myöhemmin suojeluohjelmista erikseen, tässä postauksessa käsitellään vain hakkuiden yhteydessä tehtäviä asioita.

 

Miksi luonnonhoitoa tarvitaan?

Metsiemme monimuotoisuus ja lajirunsaus on kärsinyt viimeisten vuosikymmenten aikana puun tehotuotannon seurauksena. Esimerkiksi lahopuun määrän vähentyessä sitä tarvitsevat eliölajit ovat menettäneet elinympäristöjään. Suomen metsälajeista noin neljännes eli jopa 4000-5000 lajia on riippuvaisia lahopuusta, joten mistään aivan pienestä yksityiskohdasta ei ole kysymys. Lisää Suomen lajiston uhanalaisuudesta voi lukea Punaisesta kirjasta.

Turvaamalla erityisesti uhanalaisten lajien elinympäristöjä parannetaan uhanalaisten lajien selviytymismahdollisuuksia. Uhanalaisia lajeja elää erityisesti vanhoissa metsissä, lehdoissa, korvissa ja harjuilla.

Nousu sotien jälkeisestä ajasta vaati järjestelmällistä metsien tehotuotantoa, jonka jälkiä korjataan edelleen. Vaikka toimin metsätalouden piirissä päivittäin, en halua yrittää piilottaa ja vähätellä metsäteollisuuden osuutta esimerkiksi uhanalaisten lajien määrän kasvuun, se on historiamme ikävä fakta. Mutta fakta on myös se, että ilman metsäteollisuutta Suomi ei olisi siinä pisteessä missä nyt olemme. Ja tulevaisuudessakin puuraaka-aine on tärkeässä osassa, kun korvataan fossiilisia materiaaleja ja luodaan uusia, kestävämpiä ratkaisuja kulutukseen.

Suomen nousu hyvinvointivaltioksi on peräisin systemaattisesta, ohjatusta ja järjestelmällisestä metsien käytöstä. Aikanaan ylivoimaisesti suurin osa viennistämme oli metsästä lähtöisin, nykyäänkin viidennes. Suomi nostettiin siis jaloilleen metsiemme puita käyttäen ja niiden puuntuotantoa sääntelemällä rankasti tehostaen.

Menestys ja jaloilleen nousu vaati uhrauksia ja näitä jälkiä nyt paikkaillaan. Ei kukaan varmasti alkuvaiheessa tiennyt, mihin järjestelmällinen ja turhan ”siisti” metsätalous vie, joten mielestäni on turha rypeä liiaksi menneisyydessä. Historiasta ja sen virheistä on äärettömän tärkeä oppia, mutta nyt on tärkeintä laittaa kaikki voimavarat siihen, että sekä hyvinvointivaltiomme, että luonnon monimuotoisuus yltävät kestävälle pohjalle.

Juttelin UPM Metsän ympäristöasiantuntija Johanna Haapalan kanssa aiheesta ja hän sanoi erittäin osuvasti, että talousmetsien luonnonhoito on haavojen paikkaamista. Ajatuksenaan kuvata sitä, että luonnonhoidon toimenpiteillä korjataan historian syntejä ja varmistetaan, että metsien luontoarvoja turvataan paremmin.

Olen kansallispuistojen ja luonnonsuojelualueiden suuri fani ja mielestäni suojelualueiden määrää ja taajuutta pitäisi ehdottomasti lisätä nykyisestä. Varsinkin eteläisen Suomen suojelualueiden kolmen prosentin osuus on naurettavan pieni ja suuri osa uhanalaisista lajeista elää nimenomaan eteläisen Suomen rehevissä metsissä.

Toisella kädellä pitää ymmärtää, että elämme edelleen vahvasti puusta ja metsämme ovat pitkälti talouskäytössä. Niillä alueilla, joilla ei ole suojelustatusta olisi äärimmäisen tärkeää tehdä mahdollisimman laajasti luonnonhoidollisia toimenpiteitä ja turvata niitä elinympäristöjä, joissa uhanalaiset lajimme elävät.

Talousmetsien luonnonhoito on monin tavoin tärkeää. Sillä turvataan niin monimuotoisuus, mutta myös metsäalan ja näin myös ihmiskunnan tulevaisuus. Ilman asianmukaista luonnonhoitoa eliöstöä – ja näin väistämättä myös ihmiskuntaa – kohtaa tulevaisuudessa nopea loppu. Luonto pärjää paremmin ilman ihmistä, ihminen ei hetkeäkään ilman luontoa.

Talousmetsien luonnonhoitoon on herätty vasta ihan viimeisimpinä vuosikymmeninä ja esimerkiksi lahopuun määrää on seurattu vasta parin vuosikymmenen ajan. Vaikka metsän aikajänne on omaamme huomattavasti hitaampi, tuloksia näkyy jo. Säästöpuiden määrää on lisätty ja säästöpuiden eli näin ollen tulevaisuuden lahopuun määrä on lisääntynyt. Yhtenä syynä lisääntyneeseen säästöpuun määrään on PEFC-sertifiointi, mikä toi säästöpuiden jättämisen osaksi metsätalouden jokapäiväistä arkea.

 

Ala vaatii osaamista

Kevät oli yhtä talousmetsien luonnonhoidon tehokurssia, kun viimeisimpänä kurssina, luonnon puhjetessa vehreyteensä, käytiin koulussa luonnonhoidon osaaminen -kurssikokonaisuutta, joka huipentui metsäkeskuksen järjestämään luonnonhoidon tenttiin.

Aloitin myös kesäkuun alussa työharjoittelussa ja koska toimin UPM:n metsissä, vaati harjoittelupaikka tekemään UPM:n opetusympäristö Aarnikotkassa luonnonhoitoon liittyviä nettikursseja.

Yritykset vaativat metsäkoneenkuljettajilta luonnonhoitokortin tai muun todistuksen siitä, että kuski osaa leimikolla toimia metsälain ja sertifikaattien mukaisesti ja ilman todistusta osaamisesta ei leimikoille ole asiaa.

Puhun paljon UPM:ää esimerkkinä käyttäen, sillä työskentelen päivittäin UPM:n työmailla ja näen siellä metsätyön konkretian. Eri tahot voivat toimia hiukan eri tavoilla ja painottaa eri keinoja, mutta Suomessa lähes kaikki metsätyö pohjaa metsänhoidon suosituksiin, joten uskallan tässä tekstissä hieman yleistää.

 

Lakitaso

Nyt keväällä käydyssä luonnonhoidon osaaminen -kurssissa pääosassa oli nimenomaan metsälakikohteiden tunnistaminen maastossa.

Luonnonhoito ei ole vapaaehtoista, vaikka jättäisi metsänsä esimerkiksi sertifiointien ulkopuolelle. Suomessa on ympäristöä koskevia lakeja, jotka koskevat jokaista metsänomistajaa. Näitä ovat muun muassa metsälaki, luonnonsuojelulaki, vesilaki ja hyönteistuholaki. Edellä mainitut lait ovat luonnonhoidon ainoa pakollinen taso, ja ne määrittävät minimivaatimukset sille, miten metsänhoidossa toimitaan.

Lakien tarkoituksena on turvata tärkeitä elinympäristöjä ja saattaa esimerkiksi kaadetun metsän tilalle uusi metsä. On esimerkiksi metsänomistajan vastuulla, että uudistushakkuun jälkeen ala lähtee taimettumaan. Metsän uudistus ei vaadi metsänomistajalta istutusta tai kylvöä ja metsän saa uudistaa myös tyylillä herran haltuun, mutta alueella tulee käydä ja vahtia, että riittävästi taimia on lähtenyt syntymään, jottei päädy rikolliseksi.

Metsäkonehommassa laki tulee vastaan, kun toimitaan erityisen arvokkaiden luontokohteiden lähellä. Metsälakikohteet ovat yleensä pienalaisia, kuten lehto- tai korpilaikkuja ja pienvesistöjä, kuten pieniä lampia ja luonnontilaisia tai sen kaltaisia puroja tai noroja, jyrkänteitä, rotkoja ja kuruja ja hietikkoja, kallioita, louhikkoja ja kivikkoja.

Se, että jokin paikka on määritelty lakikohteeksi ei itsessään tarkoita, etteikö kohteessa saisi tehdä metsänhoidollisia toimenpiteitä, vaan sitä, etteivät olosuhteet saa paikassa muuttua. Eli varovainen poimintahakkuu on mahdollista, mikäli tarvetta on. Suositus kuitenkin on, että kohde jätetään kokonaan toimenpiteiden ulkopuolelle.

 

Tapion metsänhoidon suositukset

Tapion metsänhoidon suositukset ovat maa- ja metsätalousministeriön tarjoama palvelu metsänhoidon käytännön toteutuksesta ja sen vaihtoehdoista, ja se on osa kansallisen metsästrategian toteutusta.

Tapion metsänhoidon suositukset on metsänomistajien ja metsäammattilaisten keinovalikoiman työkalupakki, jota hyödyntämällä metsänomistaja voi painottaa itselleen tärkeitä asioita, kuten luonnon monimuotoisuutta, ilmastonmuutoksen hillintää, virkistysasioita tai hoitaa metsiään puhtaasti taloudellisista lähtökohdista, tietysti lakitaso huomioiden.

Tapion metsänhoidon suosituksiin on koottu kaikki se tieto ja taito, mitä suomalaisesta metsänhoidosta tiedetään. Suositukset eroavat metsälaista ja sertifikaateista siten, että edellä mainitut määrittelevät metsänhoidolle raamit, mutta suositukset kertovat miten metsänomistaja konkreettisesti tavoitteisiinsa pääsee.

Metsänhoidon suositukset eivät ole sitovia, mutta niitä käytetään laajalti suomalaisissa metsissä, koska ne perustuvat siihen tietotaitoon, mitä metsänhoidosta on vuosikymmenten aikana opittu esimerkiksi harvennustiheyksistä tietyissä kasvupaikoissa tietyssä osassa Suomea.

 

Metsäsertifioinnit

Metsäsertifioinnit ovat vapaaehtoisia järjestelmiä, joihin metsänomistaja voi halutessaan liittyä. Metsäsertifiointeja on Suomessa kaksi erilaista; laajasti käytössä oleva PEFC ja tiukempi FSC.

Esimerkiksi UPM:n omat metsät on tuplasertifioitu sekä PEFC:llä ja FSC:llä, mutta Suomen talousmetsistä ylivoimaisesti suurin osa, 90 prosenttia, on PEFC-sertifikaatin alla. FSC-sertifioituja metsiä on 8 prosenttia. Konkreettisin luvuin FSC-sertifioituja metsiä on kaksi miljoonaa hehtaaria ja PEFC-sertifioituja metsiä 18 miljoonaa hehtaaria. UPM:n omat metsät sekä UPM:n FSC-ryhmäsertifikaattiin kuuluvat yksityismetsät muodostavat yhteensä noin miljoona hehtaaria, mikä on koko FSC-potista melkoisen suuri osuus.

Sertifikaattijärjestelmän tavoitteena on edistää ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävää metsätaloutta ympäri planeetan. Esimerkiksi monessa kodista löytyvässä kartonkipakkauksessa on FSC-sertifikaatista kertova logo. Kartongin pitäisi siis ainakin teoriassa olla peräisin vastuullisesti hoidetusta metsästä.

Helsingin Sanomien artikkelin jälkeen metsäsertifioinnista ja nimenomaan PEFC-sertifioinnista on ollut paljon keskustelua. Viimeistään tässä vaiheessa huomasin selkeästi ihmisten hingun kommentoida asioita, joista eivät tiedä juuri mitään.

Keskustelun alettua, nostin rehellisesti kädet pystyyn ja pidättäydyin kommentoimasta asiaa, vaikka luonnonhoitoa lähiaikoina opiskelleena ja sertifiointiasioita myös motokuskin näkövinkkelistä tarkastelleena tiesin asiasta luultavasti keskivertokommentoijaa enemmän.

Olin kuitenkin opinnoissa ja käytännössä vain raapaissut pintaa, ja kun oppii vähän, tajuaa, ettei ole mitään kompetenssia alkaa puolustella tai arvostella monimutkaista ja monitahoista sertifiointijärjestelmää. Yhden artikkelin lukemalla tai edes koulussa sertifikaattiasioita tankkaamalla ei vain ole tarpeeksi tietoa asiasta, tai jos onkin, se on usein yksipuolista.

Se kuitenkin on muistettava, että FSC ja PEFC eivät ole suojeluohjelmia. Sertifikaatit ovat kestävän metsätalouden työkaluja, jotka perustuvat markkinoiden kysyntään. Ilman metsänomistajien halua sertifioida metsät, ei mitään sertifikaattia olisi olemassa.

Mielestäni on tärkeää ymmärtää, että sertifikaatti takaa vain tietyn tason eikä pidäkään olettaa, että sertifioidussa metsässä on tehty kaikki mahdolliset luonnonhoidolliset toimenpiteet. Sertifioidussa metsässä on kuitenkin toivottavasti tehty kaikki sertifikaatin velvoittamat toimenpiteet. Sertifikaatteja ei ole luonut metsäteollisuus, vaan ne on laadittu laajassa sidosryhmäyhteistyössä ja sertifikaatin noudattamista valvoo itsenäinen kolmas osapuoli.

Kuitenkin se, että Suomen talousmetsät ovat niin pitkälti PEFC-sertifioituja tekee sen, että mikäli PEFC-standardeihin tulee muutoksia, näkyy se laajasti koko Suomessa. Eli PEFC:n kehittämisellä voisi parantaa valtavaa osaa Suomen metsistä.

Koska sertifiointi on niin laajaa, on se suhteellisen nopea vaikutuskeino, mikäli asioita halutaan metsissä parantaa. Henkilökohtaisesti näen siis sertifioinneissa paljon hyviä puolia ja toivon, että tulevaisuudessa sertifikaatti on aidosti tae tietyn tason ylittävästä luonnonhoidosta.

LUKEn selvityksen mukaan Suomessa PEFC-sertifioiduissa metsissä hoidetaan metsiä myös sertifikaatin minimitasoa paremmin. PEFC vaatii esimerkiksi jättämään kymmenen säästöpuuta hehtaarille, selvityksen mukaan leimikoilla jätettiin keskimäärin niitä yhdeksäntoista; lähes tuplasti vaadittua enemmän.

 

PEFC ja FSC erot

FSC:ssä viisi prosenttia metsämaasta on suojeltava kokonaan ja osaa alueista on hoidettava kevyemmin, esimerkiksi jatkuvan kasvatuksen keinoin, jolloin alue on jatkuvasti peitteinen eikä päätehakkuita tehdä.

PEFC huomioi myös alueidensa tärkeät elinympäristöt, mutta suojelu tehdään kohteiden mukaan, ei tietyn kiinteän prosenttialan.

Kumpikin sertifikaatti velvoittaa jättämään kymmenen säästöpuuta hehtaarille, mutta FSC-leimikolla niiden on oltava PEFC-sertifiointia järeämmät, rinnan korkeudelta 20 cm PEFC:n 10 cm verrattuna. Myös vesistöjen suojakaistaleissa on eroja vesistöstä riippuen, mutta pääsääntöisesti FSC velvoittaa jättämään PEFC:tä leveämmän kaistaleen.

Metsänomistaja voi sertifioida metsänsä myös tuplasertifikaatilla, jolloin voimassa on sekä PEFC, että FSC.

Mikäli sertifikaattiin päättää liittyä, täytyy muistaa, ettei voi ronkkia rusinoita pullasta vaan metsänomistajan on noudatettava kaikkia sertifioinnin vaatimia asioita. Näitä ovat muun muassa tulevaisuuden lahopuuta tuottavat säästöpuuryhmät ja vesistöjen suojakaistat.

 

Säästöpuut

Moni luulee virheellisesti, että säästöpuut ja säästöpuuryhmät ovat hakkuuaukeille jätettäviä ”maisemapuita”. Säästöpuilla on kuitenkin ihmisen esteettisen silmän viihdyttämistä huomattavasti tärkeämpi tehtävä. Niiden tehtävä on toimia tulevina lahopuina, eli jos säästöpuu heti hakkuuta seuraavassa myrskyssä kaatuu ja metsänomistaja käy siitä itselleen polttopuita tekemässä, voi olla vaarana, että säästöpuita vaativa sertifikaatti metsänomistajalta lähtee. Jos sertifikaattitarkastuksessa havaitaan virhe, on se korjattava määräajassa ja jos virheen tekee toistuvasti, on sanktiona sertifikaatin menetys. Myös mikäli auditoinnissa löytyy useampi virhe, saattaa se merkitä sertifikaatin menetystä.

Säästöpuu on siis olemassa monimuotoisuutta, ei ihmistä varten ja tekee työnsä nimenomaan kuollessaan. Säästöpuut toimivat elinympäristönä lajeille silloinkin, kun metsää on ympäriltä hakattu.

Säästöpuiden tehtävä on tuoda metsiin eri-ikäisyyttä, mikä on monimuotoisuuden kannalta välttämätöntä. Metsähistoriamme aikana on ollut kausia, jolloin metsistä putsattiin liiaksi ”turhat puut”, mutta nykyisin tiedon lisääntyessä esimerkiksi metsäyhtiöt ovat sitoutuneet lahopuun määrän lisäämiseen ja lahopuun määrä metsissä onkin kasvussa.

 

Tekopökkelö

Moni on varmasti törmännyt metsissä kulkiessaan tai autoillessaan tien vierusten aukoilla omituisiin 2-4 metrin korkuisiin katkaistuihin puihin, kuin ylipitkiin kantoihin.

Tekopökkelöitä tehdään metsänomistajan niin halutessa, mutta mielestäni tärkeää olisi sisällyttää tekopökkelöiden teko automaationa jokaisen hakkuun yhteyteen aina ensiharvennuksesta päätehakkuuseen. Mikäli metsänomistaja haluaa erikseen kieltää tekopökkelöiden teon, voisi hän niin tehdä, mutta tekopökkelöiden tekeminen nuoriin metsiin olisi nopea ja edullinen tapa lisätä lahopuun määrää ja edistää metsien monimuotoisuutta. Tekopökkelön etuna on se, että sillä saadaan lisättyä nopeasti pystylahopuuta, koska puu alkaa lahota muutamassa vuodessa katkaisun jälkeen.

Lahoavasta pystypuusta linnut saavat itselleen helposti kolopuun. Kuin linnunpönttö, mutta kustannustehokkaampi!

Tekopökkelöissä suositaan lehtipuita. Leimikon ainoaa lehtipuuta ei kannata kuitenkaan tekopökkelöksi katkaista, silloin valitaan ennemmin havupuu. Esimerkiksi haapa tai hieskoivu on erinomainen tekopökkelö.

Tekopökkelöt voi ja kannattaakin sijoittaa säästöpuuryhmään, jolloin sen mahdollinen esteettistä silmää haittaava ”rumuus” helposti katoaa.

Tutkimusten mukaan 70-80 prosenttia metsänomistajista haluaa tekopökkelöitä tiloilleen jättää, mikäli mielipidettä asiaan kysytään. Se, että tekopökkelö on hetken ajan ruma, ei mielestäni ole mikään peruste jättää tekopökkelöä tekemättä. Metsä kun ei ole vain ihmisen riemuksi, sillä on huomattavasti tärkeämpiäkin tehtäviä. Itse katson työmaiden tekopökkelöitä suurella riemulla ja mielelläni niitä teen hakkuiden yhteydessä leimikoille itsekin.

Joissain paikoissa tekopökkelöiden tekoon jo kannustetaan ja tavan soisin lisääntyvän.

Kustannus tekopökkelöstä jää metsänomistajalle. Kustannus ei kuitenkaan ehkä metsänomistan taloutta kaada, sillä joidenkin laskujen mukaan kustannus lasketaan kymmenissä senteissä, maksimissaan euroissa per hehtaari, ei kympeissä tai todellakaan satasissa. Mielestäni erittäin halpa hinta monimuotoisuustyöstä ja siksi mahdollisuutta tekopökkelöiden jättämiseen pitäisi kysyä jokaisen puukaupan yhteydessä, myyjään tai ostajaan katsomatta.

Metsäsertifioinnit nykyisellään eivät vaadi tekopökkelöiden jättämistä, mutta ovat mielestäni ehdottomasti yksi luonnonhoidon lempparityökaluistani sen ollessa helppoa, nopeaa ja halpaa.

 

Riistatiheikkö

Riistatiheikkö on taimikonhoidon yhteydessä tai hakkuissa jätettävä alue, jolta ei alikasvosta ja pensaikkoa raivata pois, vaikka ennakkoraivaus muuten leimikolla suoritettaisiinkin. Tiheikköön kannattaa jättää erilaisia puita, mutta kuusi antaa tuuheudessaan parasta suojaa.

Tiheikkö voi kattaa vain muutaman puun tai olla kooltaan esimerkiksi 10 x 10 metriä ja näitä tiheikköjä mahtuu hehtaarille helposti useampikin.

Riistatiheiköt toimivat suojana esimerkiksi kanalinnuille ja tiheiköt voi jättää hyvin esimerkiksi säästöpuuryhmän yhteyteen. Säästöpuuryhmä, riistatiheikkö ja tekopökkelöt on siis mahdollista jättää näppärästi samalle alueelle!

 

Metsänomistajalla on valta päättää omista metsistään

Metsälaki on luonnonhoidon minimivaatimus ja sertifioinnit velvoittavat tiettyyn tasoon, mutta mikään ei estä metsänomistajaa tekemästä kaikkea mahdollista monimuotoisuuden eteen omissa metsissään. Ennen metsien käyttöä koskeva laki oli tiukka ja metsänomistajalla vähemmän vaikutusvaltaa omien metsiensä käyttöön, nykyinen puumassan määrä ja lakimuutokset sallivat jo niin sanotusti kokeilevammankin metsänhoidon.

Esimerkiksi UPM:n omissa metsissä on päätetty nostaa tutkimuksista saadun tiedon myötä lehtipuuosuutta kymmenestä prosentista kahteenkymmeneen prosenttiin. Lehtipuuosuuden kasvattaminen parantaa metsien kasvua eli näin ollen myös tuottoa, mutta mikä tärkeintä, se monipuolistaa alueen lajistoa ja vahvistaa metsää tulevaisuuden haasteisiin, kuten ilmastonmuutokseen. Eli tekemällä luonnonhoidollisia toimenpiteitä parannetaan myös taloudellista tulevaisuutta sekä varaudutaan muuttuvaan maailmaan.

Esimerkiksi viime viikolla olin hakkuulla yhdessä UPM:n männikössä, jossa lehtipuuta oli hyvin vähän, joten en hakannut kuviolla käytännössä yhtäkään koivua vaan jätin kaikki pystyyn.

Jo metsänhoitosuunnitelmaa tehtäessä kannattaa omat toiveet esittää rohkeasti. Jos haluaa itsekin lisätä lehtipuun osuutta, se kannattaa esimerkiksi taimikonhoitoa suorittavalle metsurille jo rohkeasti sanoa. Metsänhoitosuunnitelma voidaan tehdä luonnonhoidollisesta näkökulmasta tai vaikkapa riistaeläinten hyvinvointia ajatellen. Suunnitelman voi tehdä, kun metsä on jo varttunut, mutta mikäli tilaisuus on, kannattaa suunnitelmia tehdä jo taimikkovaiheessa, jolloin esimerkiksi tulevaa säästöpuuryhmää voi alkaa hahmotella ja jättää taimikko tietyiltä aloilta hoitamatta esimerkiksi riistaeläinten suojaa silmällä pitäen.

Jos luonnonhoito ja sen keinot eivät ole tuttuja, ei hätää. Metsänomistajan itsensä ei tarvitse olla luonnonhoidon asiantuntija vaan osaavat metsäammattilaiset kyllä neuvovat ja suosittelevat mitä luonnonhoitotoimenpiteitä metsässä kannattaa tehdä.

Jos luonnonhoito on itselle tärkeää ja vaikka motokuskin näytöllä lukee, että leimikko hakataan PEFC-standardien mukaan, metsänomistaja voi esittää myös suoraan kuskille toiveita, vaikkei metsänhoitosuunnitelmassa asioista olisikaan erikseen päätetty.

Sertifikaatin tasoa ei saa alittaa, mutta sen saa ylittää. Jotta toiveet menevät varmasti läpi, ensisijaisesti toiveet kannattaa ja on suositeltavaa esittää jo metsä- ja leimikonsuunnitteluvaiheessa ja puukauppaa tehdessä. Pienet asiat hoituvat motokuskin kanssa suoraan, mutta motokuskikaan ei saa ohittaa ja tehdä aivan kaikkea mitä sopimuksessa ei ole erikseen mainittu. Eli hyvä pelata varmanpäälle ja olla toiveiden kanssa aikaisin liikenteessä!

Kuskille saa soittaa, että hei jätetään sertifikaatin minimimäärää enemmän säästöpuuta, jätetään riistalle rutkasti tiheikköjä ja alikasvosta, saa sanoa, että voitko kiertää tuon lämpäreen, jossa kasvaa hyvin mustikkaa ja hei, jätetäänkin maiseman takia tuolle kalliolle vähän enemmän puuta.

Metsä on metsänomistajan omaisuutta ja vaikka se olisikin otettu talouskäyttöön ja sertifioitu tietyllä sertifikaatilla, jossa on tietty tapa toimia, motokuski kuuntelee kyllä metsänomistajan toiveita herkällä korvalla.

 

Motokuskin vastuu

Hakkuukoneenkuljettajalla on loppupeleissä talousmetsien luonnonhoidon suurin vastuu. Kuljettaja on avainroolissa luonnonhoidon käytännön toteutuksessa ja on aivan sama kuinka hienot suunnitelmat ja ohjeistukset on teoriassa laadittu, hakkuukoneenkuljettaja on se, joka viimekädessä vastaa siitä, miten leimikolla toimitaan.

En voi liikaa alleviivata motokuskin osuutta. Esimerkiksi UPM kouluttaa metsäkoneenkuljettajia, jotka toimivat yhtiön työmailla ja osaaminen on todistettava säännöllisesti. Päätökset luonnonhoidosta tapahtuvat viime kädessä moton kopissa ja on tärkeää, että kuskin pallilla istuu ihminen, joka osaa ja jota kiinnostaa.

Hakkuukoneenkuljettajan toimenkuvaan kuuluu aivan älyttömästi asioita, jotka pitää ottaa työssä huomioon. Ei riitä, että osaa käsitellä reilun parinkymmenen tuhannen kilon metsäkonetta, se mikä merkitsee, on se miten hakkaamattoman metsän hahmottaa. Minne tehdä urat, mitkä puut valita ja erityisesti: mitkä osat jättää hakkaamatta.

Motokuskille lyödään usein luonnonvihaajan leima otsaan, vaikka tosiasiassa motokuski on se, joka talousmetsissä tekee luonnonhoidon töitä. Totta kai haluamme metsiimme kuskeja, joilla on tietoa, taitoa ja motivaatiota päivittää osaamistaan nykypäivän standardien mukana.

Metsää omistamattomat tai ne, jotka eivät metsissä työskentele eivät aina välttämättä ymmärrä mitä kaikkea pitää ottaa metsien käsittelyssä huomioon, ja metsänomistajat ja asiaan perehtyvät taas yllättyvät miten monipuolisesti hakkuutyömaan suunnittelussa asioita on otettava huomioon ja mitä itse työ pitää sisällään.

En olisi voinut ennen metsäkoulua kuvitellakaan kaikkia niitä asioita ja päätöksiä, joita koneen puikoissa tulee vastaan.

 

Kuskin arki

Joillain toimijoilla säästöpuuryhmät ja suojakaistaleet on merkitty valmiiksi leimikolle ja karttoihin, joillain alueilla niiden suunnittelu ja jättäminen on täysin motokuskin vastuulla.

Asioita, joita hakkuukoneenkuljettaja joutuu tekemään, on muun muassa ajourien paikat ja suunnat. Mikäli maassa on paljon lahopuuta, tulee tällaiset kohdat väistää. Tällaisille kohdille on hyvä tehdä esimerkiksi säästöpuuryhmä tai riistatiheikkö. Myös yksittäisten lahopuiden yli ajamista on vältettävä, mikäli mahdollista. Jos väistäminen ei ole mahdollista, mutta puu on varovaisesti siirrettävissä, tulee se tehdä. Yli ei saa ajaa.

Kuva avohakkuulta kesäkuulta. Hakkuukonekuski väistänyt kahta isoa lahopuuta.

Metsän monimuotoisuuden kannalta on tärkeää, että alueella on sekapuustoa ja eri-ikäistä elävää ja kuollutta puustoa. Juuri kuolleessa puussa elää eri eliöstö kuin viisikymmentä vuotta sitten kuolleessa puussa. Mitä enemmän eri lajeille sopivia elinympäristöjä, sitä enemmän lajeja. Mitä monimuotoisempi metsä, sen paremmin se kestää esimerkiksi hyönteistuhoja.

Hakkuukonekuskin tulisi suosia säästöpuina lehtipuita, jotka ovat monipuolisemmin eri eliöiden hyödynnettävissä. Esimerkiksi isot haavat ovat erinomaisia säästöpuita.

Meille koulussa opetettiin, että koulun työmaalla, mikäli kyseessä ei ole kuusi, mänty tai koivu, se jätetään pystyyn, mikäli se ei ole ajouralla. Ja isot haavat väistetään. Raidat, lepät, lehmukset, pihlajat ja muut monimuotoisuuden kannalta tärkeät, mutta taloudellisesti arvottomat puut siis jätetään aina pystyyn. Win win, niin metsänomistajalle kuin luonnollekin.

Riistatiheikköjä kannattaa jättää esimerkiksi kosteiden painaumien ympäristöön, jossa koneella muutenkin olisi kenkkua mennä. Samoin kivikkoiset ja jyrkänteiset alueet ovat yleensä niitä, joissa metsäkoneenkuljettajan on vaikea liikkua, mutta jossa on esimerkiksi sellaiset olosuhteet, joissa on ympäröivää aluetta monimuotoisemmat elinympäristöt. Niiden yhteyteen on hyvä jättää säästöpuuryhmiä ja riistatiheikköjä.

Ojien ylitykseen tulee rakentaa kuitupuusta väliaikaisia siltoja, jotteivat penkat sorru ja ravinteet pääse valumaan vesistöihin. Muutenkin maata pyritään mahdollisuuksien mukaan suojelemaan painaumilta ja tähän auttaa esimerkiksi se, että hakkuutähteet puidaan ajourille suojaksi. Ajourien suuntien suunnittelu on myös tärkeää, jotta vältetään ravinteiden valuminen ojiin ja sitä kautta vesistöihin.

Näiden suojelukeinojen lisäksi hakkuut on tehtävä kelien ja olosuhteiden mukaan. Leimikot on jaoteltu joko kesä-, talvi-, tai kelirikkoleimikoihin, mutta mikäli hakkuukonekuski huomaa, etteivät nykyiset olosuhteet sovellu kyseiselle leimikolle, pitää työmaa ymmärtää lopettaa ja jatkaa kun kelit paranevat.

Itse noudatan ja suosittelen muillekin noudattamaan tätä helppoa ohjetta: jos tilanteessa on jotain epänormaalia tai olet epävarma, näet jotain, josta ei ollut hakkuuohjeissa tietoa niin nosta luuri ja soita esimiehelle tai korjuusta vastaavalle tyypille ja kysy miten toimia. Kysyvä ei tieltä eksy ja on kaikin tavoin paljon mukavampaa väistää esimerkiksi pesivää petolintua tai liito-oravaa kuin löytää itsensä iltapäivälehtien lööpeistä ympäristörikollisena, kun emmää tajunnu kysyä.

 

Mielestäni mahdollisia keinoja, joilla parantaa talousmetsien luonnonhoitoa

Nyt jo on kantoja (muun muassa Metsäkeskus), joihin on merkattu lakikohteita. Kaikkia lakikohteita ei ole vielä löydetty, saati näihin kantoihin merkattu. Mielestäni huima harppaus olisi se, että olisi vain yksi ja ainoa luontokohdekanta, jonne havaintojaan voisi merkitä niin metsänomistaja, metsäkeskus, metsäyhtiöt, metsäkoneenkuljettajat, luonnonsuojeluaktiivit kuin tavalliset koiranlenkittäjätkin. Ei tarvitse olla lakikohde, kaikki havainnot voisi kantaan merkitä.

Merkintä ei suoraan estäisi toimintaa alueella, mutta leimikonsuunnittelijalla olisi enemmän informaatiota alueella olevista laki- ja luontokohteista, kasvistosta ja eläimistä ja näin suunnittelua voidaan tehdä niin, että saatavilla on mahdollisimman paljon informaatiota ilman kommunikaatiokatkoja.

Mielestäni pahinta nimittäin olisi se, että jokin erityisen tärkeä elinympäristö olisi jollain luonnossa liikkujalla tiedossa, mutta tieto ei jostain syystä kulje hakkuukoneenkuljettajalle saakka ja elinolosuhteet kohteessa muuttuvat.

Vaikka hakkuukoneen kopissa olisi kuinka tarkka, on varsinkin talvisin tai pimeällä aivan mahdotonta erottaa maastosta sellaisia kohteita, joita ei ole nauhoitettu tai karttaan merkitty.

Ja voin henkilökohtaisesti vannoa, että jos jyräisin jonkun erityisen arvokkaan luontokohteen yli niin olisin varmasti se, jota asia eniten harmittaa ja joka itseään syyttelisi hamaan tappiin. Virheitä, vahinkoja ja onnettomuuksia aina sattuu, vaikka olisi kuinka tarkka, mutta helposti esimerkiksi yhteisellä tietokannalla ehkäistävissä oleva, mutta tehty virhe on typerä virhe.

Suomen metsäkeskus tekee luonnonhoidon laatuarviointia. Vuonna 2020 arvioitiin 1400 hehtaaria ja 350 leimikkoa. Näistä 80 oli leimikoita, joilla oli merkittäviä luontoarvoja. Tässä otannassa laatu oli erinomaista 88 prosentilla, välttävää 10 prosentilla ja heikkoa 2 prosentilla arvioiduista kohteista. Metsälakikohteista 96 prosenttia oli säilynyt ennallaan tai lähes ennallaan, mutta hakkuut olivat aiheuttaneet muutoksia 8 prosentilla.

Mielestäni tärkeää olisi kiinnittää erityistä huomiota niihin kohteisiin, joissa jokin meni pieleen. Mikä meni pieleen, mitä voimme oppia? Mitä pitää parantaa, ettei näin enää kävisi?

Metsälakikohteiden säästämisessä tarkoitus on nimenomaan se, etteivät olosuhteet kohteella muutu, joten 8 prosenttia on 8 prosenttia liikaa.

Yksi tärkeä keino luonnonhoidon suhteen on metsäkoneenkuljettajien asennekasvatus. Vaikka itse olen vielä täysi keltanokka metsäalalla eikä ole kokemusta historiasta, kuulemma alalla on nähtävissä selkeää asennemuutosta. Enää lahopuun määrä ei ole huonosti hoidetun metsän merkki, vaan lahopuu on asia, jota tulee varjella ja tehdä lisää.

Luonnonhoito on sukupolviasia, ja jos vielä metsäalalla onkin ihmisiä, joille se on ajatuksena vierasta tai turhaa, metsäkouluissamme kasvaa uusi kuljettajien sukupolvi, joka näkee luonnonhoidon tärkeänä ja rutiininomaisena, normaalina työhön kuuluvana asiana eikä turhana hömpötyksenä.

 

Lopuksi

Tärkeintä on ymmärtää, ettei vielä ole saavutettu mitään talousmetsien luonnonhoidon lakipistettä, vaan kehitettävää on jokaiselle tulevaisuuden päivälle. Tiede ja tutkimus kehittyy ja sertifikaatteja, suosituksia ja jopa lakeja pitää muuttuvan maailman mukana päivittää ja keinoja ja tekoja lisätä sitä mukaa kun hyödyt käyvät ilmi.

Luonnonhoitoa kehitetään jatkuvasti eteenpäin metsäalan, tutkijoiden ja luontojärjestöjen kesken. Esimerkiksi voisi nostaa UPM:n ja biologi Risto Sulkavan kuukkelihankkeen Heinävedellä. Kaikki tällainen yhteistyö eri tahojen välillä on sitä, mitä tarvittaisiin metsäalalla nykyistä enemmänkin.

Täytyy myös muistaa, että Suomessa toimii valtavasti metsäalan ammattilaisia, joille talousmetsien luonnonhoito on osa jokapäiväistä elämää, rutiini ja kiinteä osa työnkuvaa. Luonnonhoito ei ole jotain minkä voi ohittaa tai jotain mitä tehdään kiireessä perjantaisin ennen vapaille lähtöä, jos muistetaan.

Suomessa on myös valtava määrä metsänomistajia, joille monimuotoisuus on itseisarvo, ja jotka hoitavat metsiään kaikkien sertifikaattien, lakien ja suositusten mukaisesti. Ei siksi, että on pakko, vaan siksi, koska he kokevat asian itselleen ja ympäristölle tärkeäksi. Suomalaiset metsänomistajat jättävät esimerkiksi tekopökkelöitä metsiin satoja tuhansia kappaletta vuosittain, omasta pussistaan.

Tulee muistaa, että vaikka Suomessa puuta kasvatetaan menestyksekkäästi hyvinvoinnin tueksi, monimuotoisuus on itseisarvo, joka tulee turvata talouden yli. Ilman monimuotoista metsää, meillä ei ole metsäteollisuutta. Ilman monimuotoista metsää meillä ei ole töitä, ei hyvinvointia tai elinkelpoista planeettaa.

Metsäpolitiikkaa eilen ja tänään

Suomen metsät, kansakuntamme vaurauden mahdollistaja ja samalla vaalittava ekologinen resurssimme keskusteluttavat suomalaisia päivästä toiseen. Kiinnostus metsiin ei rajoitu vain kotimaahamme, vaan metsät kiinnostavat ilmastonmuutoksen ja biodiversiteetin vuoksi tänä aikana koko maailmaa, onhan metsitys yksi nopeimmin vaikuttava teko hiilen sitomiseksi ilmakehästä.

Yksi merkittävimmistä pisteistä, joka määrittelee historiaa, oli vuonna 1992 Rio de Janeirossa pidetty YK:n ilmastokokous. Ympäristöasioiden kanssa samoihin aikoihin alkanut metsänomistuksen rakennemuutos on jatkunut edelleen, muuttaen metsäteollisuuden tulevaisuuden näkymien ja yleisten suhdanteiden takia välillä muotoaan. Aivan viime vuosina suomalaiset metsät ovat alkaneet kiinnostaa myös ulkomaalaisia sijoittajia.

Yhä enenevissä määrin myös ekologisen kestävyyden ja sen rajallisuuden tuomat reunaehdot ovat siirtyneet sekä käytänteiksi, että metsäpolitiikkaa ohjaaviksi tekijöiksi. Se on aiheuttanut jatkuvasti kissa-hiiri -leikkiä metsäkeskusteluissa ja päätöksenteossa, lain sallimin tulkinnoin. Näitä muutoksia olen saanut seurata läheltä, alussa ruohonjuuritasolla metsurina, myöhemmin metsänomistajien edunvalvojana ja muutosten jalkauttajana, sekä uusien toimintamallien kehittäjänä.

Kirjoituksessa paneudun lyhyesti metsäpolitiikkamme historiaan ja tähän päivään, antamalla kenties lukijoille joitakin vastauksia siihen, miten tähän on tultu, miten tästä kenties jatkamme.

 

Sotien jälkeinen metsäpolitiikka

Historiasta on muistettava sotien jälkeen kasvanut metsäteollisuuden puuntarve ja sen aiheuttama pelko puun riittävyydestä. Muistutettakoon heti tässä vaiheessa, että Suomen kasvava talous vaati metsäteollisuustuotteita ja laajenemista ja talouden ratkaisukeinona nähtiin suuressa yhteisymmärryksessä laajeneva metsäteollisuus. Tämä historiasta juontava syy-yhteys on hyvä muistaa, kun etsitään monimutkaisiin ongelmiin ja riitaisalta näyttäviin keskusteluihin helppoja syyllisiä tai ratkaisuja.

Syntyneestä huolesta seurasi vuoden 1948 harsintajulkilausumana tunnettu kirjoitus, joka oli kuuden johtavan metsäntutkijan ja -opettajan  julkilausuma, jossa he tuomitsivat luonnonvastaisena menetelmänä pitkään käytössä olleen määrämittaharsinnan ja poimintahakkuut. Tältä ajalta muistamme myös Metsämarssi 1950 -tapatumat, jonka tavoitteena oli puuntuotannon lisääminen metsänhoidollisin toimin, innostaen ja kannustaen kansalaisia metsänhoitotöihin.

 

Valtakunnallisten metsäohjelmien alku

Metsäteollisuuden puunkäyttö ylitti 1950-luvulla mitatun metsiemme vuosittaisen kasvun. Sen seurauksena 50-luvun lopulla asetettiin metsätalouden suunnittelukomitea, joka koostui metsäntutkijoista ja tavoitteena oli varmistaa puun riittävyys laajenneen metsäteollisuuden käyttöön. Komitea julkaisi mietinnön ja toimeksiantona sekä HKLN- että Teho-ohjelman, joissa esitettiin, nykytermein ilmaistuna sekä taloudellisen- että sosiaalisen kestävyyden elementtejä, ja keinoja niiden saavuttamiseksi. Teho-ohjelman keinovalikoima muun muassa merkitsi miltei täysin metsänviljelyyn siirtymistä, soiden ojitusta ja lannoitusta. Näitä voidaan kutsua varsinaisesti ensimmäisiksi metsäohjelmiksi. Vielä tässä vaiheessa eri metsäalan etujärjestöillä oli vähäinen edustus näitä laatimassa.

Näitä ohjelmia seurasi kolme Mera-ohjelmaa (1964, 1966, 1969). Mera-kauden alkaessa etujärjestöt aloittivat aktiivisen vaikuttamisen. Ryhmä koostui sekä Metsäteollisuuden keskusliiton että MTK:n johtohenkilöistä. Valta lipui tässä vaiheessa valtionhallinnosta ulkopuoliselle asiantuntijavallalle, mikä näkyi ohjelmien toteuttajien luottamuksena ylemmän ohjaukselle, laajenemispyrkimyksenä ja vaikutusvallan haalimisena, sekä itsenäisyytenä valtionhallintoon nähden. Edellä mainittujen ohjelmien saavutukset ovat puuntuotannon kohottamisessa kiistattomat, muussa kestävyydessä eivät aina niinkään mairittelevat.

Puuvarantojen kasvaessa teollisuus ei enää tarvinnutkaan asiantuntijapalveluja puuvarannon lisäämiseksi. Yhden aikakauden voidaan näin todeta päättyneen 80-luvulla. Jo 1960-luvulla pohdittiin, kenen maksettavaksi metsätalouden voimaperäistäminen tulee ja 70-luvulla keskustelu jatkui luonnonsuojelusta ja sen suhteesta metsien käyttöön.

Ajan ongelmana oli, ettei valtionhallinnolla ja sen päättävillä elimillä ollut riittävästi asiantuntemusta esittää kritiikkiä ja muuttaa toimintatapoja, joka näkyy tänäkin päivänä samoina argumentteina – puuvarannon lisääntyminen toi legitimiteetin toiminnalle.

Metsä 2000 -ohjelman synty vuonna 1985 oli seuraava, yleiseen konsensustarpeeseen vastaava ja toivomukset täyttävä virallinen metsäohjelma Suomeen. Taustalla oli muun muassa metsäteollisuuden ja metsänomistajien etujärjestöjen keskustelut puukaupan ongelmista ja teollisuuden kannattavuudesta. Todettakoon tässä, että molemmilla etujärjestöillä oli yksimielisyys ohjelman tavoitteista eli puuntuotannon lisäämisestä ja hakkuusäästöjen saattamisesta teollisuuden käyttöön. Yhteinen tavoitetila, jossa erimielisyydet siirrettiin ulos tärkeimmästä tavoitteesta, myöhemmin tai erillisiin työryhmiin ratkaistaviksi, oli konsensuksen edellytys.

Yhtenä Metsä 2000 -ohjelma jalkauttamiskeinona tulivat metsänomistajille myydyt tilakohtaisen metsätaloussuunnitelmat, jonka hakkuuehdotuksia noudattamalla voitiin hakkuut käynnistää ilman erillistä hakkuusuunnitelmaa. Ohjelmaa tarkistettiin vuonna 1992, jolloin mukaan tuli aiempaa voimakkaammin myös metsien monikäyttö ja metsävarojen säästäminen.

Metsätalouden ympäristöohjelma valmistui maa- ja metsätalousministeriön ja ympäristöministeriön yhteistyönä 1994. Se oli julkisen vallan reaktio 1990-luvun alussa voimistuneeseen kansalaismielipiteen kritiikkiin. Mukana valmistelussa oli eri organisaatioita ja tahoja. Jo silloin todettiin, että kestävän metsätalouden toteuttaminen edellyttää suojelualueita sekä talousmetsien metsänhoidon kehittämistä niin, että metsien monimuotoisuuden säilyttäminen ja elvyttäminen sisällytetään kaikkiin metsätalouden toimenpiteisiin.

 

2000-luvun metsäohjelmat ja -politiikan tekijät

Metsälainsäädännön kokonaisuudistuksen loppusuoralla 90-luvulla käynnistettiin  kansallisen metsäohjelman valmistelu. Ohjelmalla haluttiin turvata metsiin pohjautuva työ ja toimeentulo, metsien monimuotoisuus ja elinvoimaisuus sekä metsien kaikille kansalaisille antama virkistys.

Kuva: Valtion metsäpolitiikan ohjaus.

Näin sai alkunsa Kansallisten metsäohjelmien sarja, joista ensimmäinen – Kansallinen metsäohjelma 2010 (KMO) – valmistui 1999. Se valmisteltiin osallistavalla yhteistyömenettelyllä avoimuutta ja kokonaisvaltaisuutta korostaen. Ensimmäinen KMO perustui alueellisiin metsäohjelmiin, jotka lakisääteisesti Metsäkeskus laatii toiminta-alueilleen.

Ensimmäistä Kansallista metsäohjelmaa seurasi vuonna 2008 valmistunut KMO 2015. Toimintaympäristön nopea muutos finanssikriisin seurauksena johti ohjelman päivitykseen jo kahden vuoden päästä. Ohjelman tavoitteena oli tukea metsäalan kehittämistä biotalouden edelläkävijäksi ja luoda toimintaympäristö, jossa metsiin ja puuhun pohjautuvat elinkeinot ovat kilpailukykyisiä ja kannattavia, samalla kun metsien monimuotoisuus ja muut ympäristöhyödyt on otettu huomioon.

 

Tarve pitkäjänteisemmälle politiikalle

Kataisen hallitus halusi pitkän aikavälin vakautta metsäpolitiikkaan ja hyväksyi hallitusohjelmassaan tavoitteeksi uuden metsäalan strategisen ohjelman laatimisen. Sen tavoitteeksi asetettiin jalostusasteen nostaminen, perusmetsäteollisuuden toimintojen vahvistaminen, puun käytön ja puurakentamisen lisääminen ja uuden yritystoiminnan luominen uusien 41 innovaatioiden ja tuotteiden kautta. Tavoitteena oli myös puunhankintaa estävien tai hidastavien tekijöiden läpikäynti sekä tarvittavien toimenpide-ehdotusten laatiminen.

Tältä pohjalta valmistui Valtioneuvoston metsäpoliittinen selonteko 2050 ja se hyväksyttiin eduskunnassa 2014. Se ohjaa tämän päivän metsäpolitiikkaamme vielä pitkään. Ainoastaan sitä muuttamalla voimme muuttaa nykyisen politiikan suunnan. Sanoisinko, että varsin nerokas veto metsäsektorilta vakauttaa pitkälle aikavälille toimintaympäristö. Tätä kuningasideaa voi verrata valtionyhtiöiden omistajaohjaukseen, jossa yhden vaalikauden politiikalla ei muuteta isoa linjausta, joka perustuu taloudellisen tuoton lähtökohtiin.

Samaan aikaan metsäpoliittisen selonteon kanssa laadittiin Kansallinen metsästrategia 2025 -metsäohjelma, joka hyväksyttiin samana vuonna.

Kuva: Eduskunnan kirjelmä 13/2014vp. Valtioneuvoston metsäpoliittinen selonteko.

Kansallinen metsästrategia 2025 päivitettiin laajan sidosryhmäyhteistyön pohjalta ja vahvistettiin 2019. Kansallinen metsästrategia 2025 tavoittelee seuraavia päämääriä: 1) Suomi on kilpailukykyinen toimintaympäristö metsiin perustuville liiketoiminnoille. 2) Metsäala ja sen rakenteet uudistuvat ja monipuolistuvat. 3) Metsät ovat aktiivisessa, taloudellisesti, ekologisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti kestävässä ja monipuolisessa käytössä. Metsästrategian seurantaraportit löytyvät maa- ja metsätalousministeriön sivuilta.

Kansallista metsästrategiaa seuraa ja edistää metsäneuvosto, joka tukee valtioneuvoston toimintaa metsäpoliittisissa kysymyksissä. Siinä on laajapohjainen, lähinnä talousnäkökulman edustus eri aloilta. Sieltä löytyy pitkälti se sidosryhmien edustus, joka monistuu ja käyttää valtaa eri tasoilla tänä päivänä, olipa kyse sitten ministeriöstä tai Suomen metsäkeskuksen eri palvelualueista maakunnissa. Näistä edellä mainituista lähtökohdista voi jokainen hyvin arvioida, kenellä tässä maassa on valta ohjata metsienkäyttöä ja metsänomistajien neuvontaa.

 

Metsästrategian jalkauttaminen käytännön toimiksi metsissä

Metsästrategian jalkauttamisessa on mukana monia tahoja. Tärkein toimeenpanija on maa- ja metsätalousministeriö. Suurin vastuu käytännön toimeenpanossa lankeaa Suomen metsäkeskukselle, Luonnonvarakeskukselle ja Tapio Oy:lle.

Uusimman metsästrategian tavoitteet on koottu hankesalkkuihin, joilla on omat tavoitteensa ja vastuutahonsa.

Esimerkkinä nostan esiin strategisen hankkeen: Resurssitehokas ja kestävä metsänhoito. Tämän hankkeen parissa teen päivätyötäni metsätilarakenteen kehittämiseksi tilusjärjestelyjen sekä yhteismetsien parissa. Erityisesti tilusjärjestelyiden yhteydessä voidaan yhdistää sekä luonto- että metsätaloudelliset näkökohdat, koska tarvittaessa voidaan tehdä isoja, merkittäviä ratkaisuja hallinnolliset rajat ylittäen.

Kuva: Kansallisen metsästrategian 2025 hankekuvaus: Resurssitehokas ja kestävä metsänhoito.

 

Metsäpolitiikan toimijat

Länsimaisen kansanvallan erottamattomana osana on ajan saatossa ollut mukana eri toimijoita. Samalla tavalla kuin poliittiset puolueet ovat varsinaisesti keskittyneet valtiolliseen toimintaan, useimmat muut ryhmät, yhdistykset ja organisaatiot ovat keskittyneet taloudellisen tai sosiaalisen järjestelmien piirissä toimimiseen. Heillä fokus on erityisesti oman jäsenistönsä tai viiteryhmänsä etujen ajamisessa. Siinä missä MTK järjestönä ajaa lähtökohtaisesti maa- ja metsätaloustuottajien etuja, samalla tavalla SAK ajaa palkansaajien etuja. Pitää kuitenkin huomauttaa, että valtaa himoitaan aina joidenkin henkilöiden toimesta enemmän kuin sivusta tai ytimestä seuranneena olisi ollut tarve. Niin on tapahtunut MTK:ssa, etupäässä luottamushenkilöiden piirissä.

Tässä ajassa on paradoksaalista huomata ja seurata, toistaako historia vielä itseään metsäpoliittisessa edunvalvonnassa. Suuret muutokset, joita edunvalvonnassa edelleenkin puolustetaan, ovat historian saatossa tulleet ehkä yllättävistä suunnista.

Otetaan ensimmäiseksi esimerkiksi vuonna 1928 säädetty yksityismetsälaki, jota MTK vastusti. Se saatiin läpi pääosin sosialidemokraattien ja edistyspuolueen äänin, kun vastustajat löytyivät maalaisliitosta ja kokoomuksesta. Sosiaalidemokraattien Mauno Pekkalalla oli merkittävä rooli metsänparannuslain (1928) valmistelussa, ja takanaan hänellä oli vahva Väinö Tannerin (SDP) ja A.K. Cajanderin tuki (edistyspuolue).

Kun ensimmäistä metsänhoitoyhdistyslakia laadittiin turvaamaan metsäammattilaisten palvelut yksityismetsänomistajille – pääasiassa heidän omalla rahoituksellaan veroluontoisen jäsenmaksun muodossa – sitä vastustivat voimakkaimmin nykyistä MTK:ta eniten lähellä olevien puolueiden, keskustan ja kokoomuksen edustajat. Erityisen voimakkaana lain vastustajana profiloitui maalaisliittolainen sittemmin opetusministeriä toiminut Kerttu Saalasti, Kyösti Kallion tytär.

Jo ennen varsinaista metsänhoitoyhdistylakia oli metsänhoitoyhdistyksiä perustettu maahamme. Näissä lakia edeltäneissä MHY:issä oli sekä jäseninä että johtohenkilöinä kansanedustajia, joista suurin osa äänesti ensimmäistä metsänhoitoyhdistyslakia vastaan. Ilman sosiaalidemokraatteja ja Matti Lepistön ratkaisevaa roolia lain valmistelun ja hyväksymisen kannalta, tuskin nykyisenkaltaista MTK:n metsänomistajien edunvalvontajärjestöä olisi olemassa. Matti Lepistö muistetaan myös Metsämiesten Säätiön perustajana ja metsätyöntekijöiden aseman puolustajana.

MTK:ssa tuli 2000-luvulla pohdinnan paikka voimakkaan maatalouden rakennemuutoksen takia tapahtuneen jäsenmäärän vähentyessä. Miten valta saataisiin pidettyä, kun ennen yli 411 000 jäsenen liitto oli kuihtumassa. Jäsenmäärä oli 2000-luvun alussa enää hieman yli 140 000. Myös edunvalvonnan rahoitus oli rapautunut ja pääasiallisesti maanviljelijäjäsenten varassa. Pelastusrengas heitettiin MTK:sta metsänhoitoyhdistysten suuntaan. Ensimmäinen askel oli metsänhoitoyhdistysten liittojen hyväksyminen MTK:n jäseniksi ja nimen muuttaminen metsänomistajien liitoiksi. Olin siihen aikaan MHY:n toiminnanjohtajana ja vastustin muutosta, olihan se ensimmäinen askel kohti vallan keskittymistä, josta muitakin varoittelin. Ennen tätä muutosta metsänomistajien liitot olivat vielä paikallisten MHY:ten käsikassaroina, alueellisessa ja valtakunnallisessa vaikuttamisessa, nimenomaan näin päin.

Metsäjäsenmäärä ei kuitenkaan lisääntynyt MTK:ssa toivotulla tavalla muutoksista huolimatta, joten otettiin seuraava askel, jota oli osaltaan vauhdittanut MHY-lakimuutos. Vuoden 2015 alussa metsänhoitoyhdistykset pystyivät liittymään MTK:n keskusliiton jäseneksi, johon liittyivätkin lähes kaikki metsänhoitoyhdistykset ja metsänomistajien liitot lakkautettiin.

Muutoksella muskelit kasvoivat, nousihan jäsenmäärä yli 330 000:een. MTK:n muutostarve lähti pakon sanelemana järjestön sisältä, vaikkakin alkusysäys muutokseen tuli ulkoisesta suunnasta. Oli tapahtunut väistämätön, aika ajoi ohi metsänhoitoyhdistyksen pakkojäsenyydestä ja veroluonteisesta metsänhoitomaksusta. Nämä poistuivat metsänhoitoyhdistyslain muutoksessa, joka astui voimaan 2015.

 

Valta ja vastuu konkretisoituu ympäristöasioissa

”MTK on aina ymmärtänyt sen, että vapautta ei ole ilman vastuuta. Suomalainen viljelijä ja metsänomistaja kantavat vastuunsa arvojensa mukaisesti. Elinkeinojamme ei ole ilman puhdasta ja tuottavaa maata ja vesiä. Niistä pidetään huolta nyt ja tulevaisuudessa.”

– MTK:n puheenjohtaja Juha Marttila järjestön 100-vuotishistoriikissa.

Näitä sanoja kannattaa jokaisen pohtia, kun havainnoi ympäristöään, matkailee tai mökkeilee kotimaassa. Onko mökkijärvemme, jokemme tai puromme siinä kunnossa kuin voisi? Kukkiiko sinilevä kesäisin merellä, järvissä tai uimapaikoilla?

Arvovalinnoista kumpuavat käytännön ratkaisut. Toistaako historia itseään? Tapahtuuko jälleen kerran muutos muiden sanelemana vai kirjoitetaanko historiaa vuosien päästä muutoksen edelläkävijän roolissa?

Onko suurin valta edelleen yksityisillä metsänomistajilla, tavallisilla perheillä? Heillä, jotka omistavat metsämaasta 60 prosenttia, puuston kasvusta 70 prosenttia ja myyvät teollisuudelle 80 prosenttia sen tarvitsemasta kotimaisesta puusta vai käyttääkö jokin heidän puolestaan kollektiivista puheoikeutta? Sitä voi itse kukin pohtia ja miettiä – erityisesti ympäristö- ja ilmastoasioiden kohdalla.

 

Heikki Ala-aho

Kirjoittaja on siikajokinen metsänomistaja, metsäammattilainen, ympäristösuunnittelija, MTK:n jäsen.

 

Kirjoituspalkkio lahjoitettiin Luonnonperintösäätiölle ikimetsän ostoon.

Viihtyisinkö metsäkoneenkuljettajana?

Tässä kun on nyt muutaman päivän taas pitkästä aikaa tönöttäny ajokoneen kopissa, on tullut mietittyä paljon luonteenpiirteitä, jotka helpottavat metsäkoneenkuljettajana toimimista. Työ itsessään ei ole mitään rakettitiedettä, ajohommassa haetaan kalikkaa metästä ja viedään pinoon jatkokuljetusta varten. Mutta homman ympärillä on niin paljon kaikkea muuta, että homma alkaa kyllä aika nopeasti ketuttaa, jos tietyt luonteenpiirteet puuttuvat.

Tämä seuraava listaus on aivan puhtaasti mun henkilökohtainen näkemys ensimmäisen vuoden metsäkoneenkuljettajaopiskelijan näkövinkkelistä siitä, millainen työntekijä ensinnäkin nauttii työstään (se on tärkeintä) ja millainen on työnantajankin näkökulmasta ihminen, joka kannattaa palkata.

Toki saattaa olla, että joku ei rastita näistä luonteenpiirteistä yhtäkään ja pölli siitä huolimatta kulkee, mutten kyllä tiedä kuinka onnellinen tyyppi siellä kopissa istuu ja kuinka kauan. Joko ura loppuu omaan kyllästymiseen tai sopimusta ei jatketa.

Metsäkonehomma ei nimittäin aina ole mitään hauskaa, helppoa ja mukavaa, saati siistiä sisätyötä vaan jonkinlaista vitutuksenkestoa vaaditaan. Tai en tiedä vaaditaanko kestoa, mutta sellainen perusleppoisa luonne auttaa. Ettei ole ensimmäisen vastoinkäymisen jälkeen heittämässä hanskoja tiskiin. Sillä ainakin oman kokemuksen mukaan juuri mikään – edes yksinkertainen – asia ei mene ensimmäisellä kerralla maaliin.

Esimerkiksi eilen rasvasin vuoronvaihdossa kouraa. Helppo homma, tehnyt usein. Menee minuutti. Luulin et rasvaprässistä loppui rasva kun prässi meni ihan veltoksi ja rasvan tulo tyrehtyi. Kun avasin tuubin vaihtaakseni rasvatötterön, lörähti sieltä iso kourallinen pinkkiä ektoplasmaa mun käsille. Olikin vissiin ilmakupla. Prässin kanssa vaseliinisissa käsissä äheltäessä ja häpeän (vuorokaveri oli vieressä katsomassa :D) hiipiessä persiiseen hyttyset söivät minkä ehtivät ja siinä sitä mietti et tätä teen, ja ilmeisen mielellään.

Olen jossain kanavassa sanonut ennenkin, mutta jos pitäisi yhdellä sanalla kuvata ihmistä, joka pärjää metsäkoneen puikoissa on se reipas.

Ihminen, joka tarttuu toimeen, haluaa tehdä, selvittää ja pärjätä, pärjää kyllä. Kaiken muun tekemisen oppii kyllä tekemällä, mutta tietynlainen rivakasti toimeen tarttuminen on kyllä piirre, jonka puuttuminen vaikeuttaa metsäkonehommaa aika lailla.

Toinen piirre, joka auttaa on se, että on asiasta innostunut. Haluaa oppia, jaksaa kysellä, ei kyttää kellosta, että millon tää paska loppuu vaan ennemmin miettii, et josko sitä ehtis vielä hakea yhden kuorman. No, eilen päätin et no ehtii, ja menikin kauemmin ja olin vasta puoli yhdeltä yöllä tankkaamassa konetta aamuvuoroa varten. Kun kerran hakee kuorman alle tunnissa, yliarvioi omat supervoimat ja nöyrtyy taas siihen, että helkkarinmoinen untuvikkohan siellä puikoissa vielä räpeltää. Ei pääse ylpistyy!

Piirre, mikä työnantajaa saattaa kiinnostaa varsinkin pitkällä tähtäimellä on se, että kuljettaja on tavoitteellinen. Ei alkuun voikaan olettaa, että mottimäärät on mitään valtavia, mutta jollei tyypillä ole mitään tavoitteita omalle kehittymiselle, ei kuskista luultavasti tule kannattavaa. Liikaa ei tarvitse perse hiessä ja itku silmässä vääntää, mutta pieni skabailu itsensä kanssa, omien mottimäärien ja aikojen tarkkailu auttaa.

Tähän samaan kastiin menee tietty tuottohakuisuus. Kyllä mun tavoitteena ainakin on se, että saan puuta tien reunaan enemmän kuin koneen ylläpitokustannukset ovat. Näillä tehoilla se, että pöristelen pitkin metsiä Elk alla on aika kallista lystiä. Oon kova tyttö häpeämään ja ihan hirveän kauan en kehtaisi olla nettonegatiivinen.

Seuraava sopiva adjektiivi on ennakoiva. Eli suunnittelee sitä tekemistä. Ei vaan ajele pitkin metsää hurua ja keräile perstuntumalla niitä kalikoita joita sattuu kouraan osumaan, vaan katsoo miten päin sinne metsään menee, mitä tavaralajeja siellä on, pääseekö jossain ympäri, onko kuormatila kuormatessa ala- vai ylämäkeen, onko pahoja paikkoja, joista pitäisi saada kerralla puut kyytiin ja niin edelleen.

Toki ennakoivuus on hyvä myös sen kannalta, että kone pysyy ehjänä. Jos kuuluu kolinaa, nitinää ja natinaa niin ei käännetä sitä radiota kovemmalle vaan katsotaan missä syyllinen.

Tosin tähän kyllä oppii. Ihminen on mukavuudenhaluinen ja kun ajaa samaan sivukaltevaan rinteeseen kuormatila alaspäin kerätäkseen siitä yhtä lajia kerrallaan neljännen kerran niin ehkä alkaa miettiä, että jospa tänkin ois voinu hoitaa yhdellä kerralla ja vähän eri suunnasta. Työ opettaa.

Seuraava piirre sivuaa sitä, että pitää olla asiasta innostunut, mutta halu oppia on helpottaa kummasti. Kyselee, tenttaa, kuuntelee opetusta ja perehdytystä. Painotan, että jos metsäkonehomma kiinnostaa, ei tarvitse olla mitään kokemusta mistään, mutta ilman aitoa halua oppia, ei hommasta tule mitään.

Ennen metsäkoulua en ollut koskaan lisännyt edes omaan autoon öljyä. Tiesin, että mun auto on diesel, koska siihen tankattiin dieseliä. Siinä se. Mut kun on se, joka kehtaa kysellä täysin yksinkertaisiakin asioita eikä jää yksin hiljaa miettimään, että mitä helkkaria niin pääsee jo pitkälle. Mun olemattomalla koneosaamisella pärjäsin tekniikassa aivan mainiosti juuri siksi, että halusin oppia. Ja haluan edelleen. Joka päivä.

Seuraavana se perinteinen oma-aloitteisuus. Totta kai välillä tulee tilanteita, ettei osaa, mutta kun hommia painetaan pääasiassa yksin, pitää itse huolehtia, että asiat tulee tehtyä. Kukaan ei kyttää perään vaan näissä hommissa oletetaan, että hommat sujuvat sanomattakin. Jos huomaa, että jostain valuu öljyä, oikea tapa ei ole se ettei muka huomata tai soiteta kaveria kiristämään letkuja vaan tehdään itse.

Oma-aloitteisuuden kylkeen laitetaan ongelmanratkaisuhalu ja -kyky. Työ tekijäänsä opettaa ja aivan varmasti kahden vuoden päästä, kun vastaan on tullut vaikka mitä selviteltävää, olen jo paljon fiksumpi. Siihen asti ne ongelmat on täytynyt selvittää ja ratkaista, joko huoltokirjaa selaamalla, googlaamalla tai työkaverilta kysymällä. Mutta ei jätetä ongelmia seuraavan vuorolaisen ratkaistavaksi.

Oon pari kertaa laittanu instagramiin kuvan ongelmasta ja siellä mua seuraa niin moni scorpparikuski, että ratkaisu on tullut sekunneissa. Luovaa ongelmanratkaisua parhaimmillaan. Opettajakin sanoi, ettei paljon tekniikan näytössä tarvinnut avitella.

Yksin pakertamisesta päästäänkin siihen, että tärkeää on, että viihtyy yksin. Mulla on monta kymmentä työkaveria, joista näen yhtä muutaman minuutin ajan vuoronvaihdossa. Jos kaipaa ryhmätöitä, avokonttoria, yhdessä tekemistä ja sosiaalista kanssakäymistä, ei ala välttämättä ole se mitä lähtisin ensimmäisenä suosittelemaan. Lähimmät ihmiset saattavat olla kilometrien päässä, joten tiettyä erakkoluonnetta tämä vaatii. Moni tosin varmasti höpöttelee päivät puhelimessa, mutta sitä itse työtä tehdään 99 % yksin. Sehän passaa mulle! Sen huomaa jo siitä, että puunajo sujuu huomattavasti jouhevammin, kun tietää, että kukaan ei kyttää takana.

Itselle äärettömän hyvää tekee se, ettei vuoron aikana pysty käytännössä ollenkaan katsomaan someja ja sähköpostia, joita noin muuten tulee kytättyä alituiseen. Muutenkin ihmiskontaktit vuoron aikana ovat hyvin minimaaliset, joten se, että viihtyy yksin omassa seurassa keskellä metsää helpottaa tekemistä kummasti.

Ja viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä sanoisin, että rauhallisuus on avain onneen. Rauhallinen ei tarkoita hidasta, mutta tässä lajissa vauhti ei korjaa virheitä vaan jos katsoo ammattilaisia niin usein rauhallisesti, vähillä virheliikkeillä työskentelevillä tehot on sieltä parhaasta päästä.

Niin kuin aikaisemmin sanoin, joku voi suorittaa tätäkin työtä ihan vain työnä, mutta mitä useamman näistä ominaisuuksista itsestään tunnistaa, sen kauemmin tässä työssä viihtyy. Jotkut meistä ovat niin omituisia, että tykkäävät tästä helteen, pakkasen, sateen, rännän, hyttysten, rasvan, paskan, mudan ja purun täyttämästä työstä.

No, suurin osa työstä ja päivästä on aidosti sitä siistiä sisätyötä, jona tätä monesti kuulee mainostettavan, mutta silloin kun ei ole, se on usein sitä paskaista ja fyysistä ulkotyötä. Eli pyhäpuku päällä ei koko päivää pärjää, mutta moni ajaa reinot jalassa!

En tiedä, mutta uskoisin, että ne, jotka alalla ovat kauan olleet tunnistavat itsestään nämä kaikki ominaisuudet. Jos joku on eri mieltä, saa laittaa viestiä ja korjata virheelliset käsitykseni.

Ja palkasta! Palkka ei ole mikään kehno, mutta jos luonteeltaan ei ole lähellekään ylläkuvatunlainen, saman rahan saa varmasti muualta helpomminkin. Eli rahaa ei metsäkonetyössä kannata käyttää motivaattorina, vaan kyllä tää on vähän sellanen rakkaudesta lajiin -laji.

Ai niin. Se perinteinen. Jos kaipaa posliinipönttöä ja pelkää kuollakseen punkkeja takapuolessa, saattaa olla että tässä ammatissa joutuisi pidättelemään ja sehän ei ole terveellistä.

Mut kyllä kun eilen kuuntelin DJ Orionin tanssimusaohjelmaa bailaten stereot täysillä samalla kun pelasin jotain tetriksen ja strategiapelin yhdistelmää keskellä mettää ni mietin et on tää kyl kivaa puuhaa.

Suomessa ei ole yli puolia Euroopan suojelumetsistä

Vuonna 2020 keskustelua herättäneessä, valtionkin rahoittamassa Metsien Suomi -kampanjassa väitettiin, että Suomessa on yli puolet Euroopan suojelumetsistä. Tämä väite ei yksinkertaisesti ollut totta ja siihen tartuttiin heti, mutta sitä ei korjattu koskaan kampanjan aikana. Vasta tämän vuoden puolella 29. maaliskuuta Metsien Suomi -kampanjatili ilmoitti Twitterissä korjanneensa virheen. Kampanjasivuilla virhe tosiaan korjattiin muotoon ”yli puolet Euroopan tiukasti suojelluista metsistä on Suomessa”, mutta se on yhä harhaanjohtavaa kirsikanpoimintaa Forest Europen suojelutilastoista. Tätä periaatteessa oikeaa väitettä käytetään myös aiemman virheellisen väitteen tapaan perustelemaan Suomen asemaa jonkinlaisena suojelun mallimaana, mikä ei ole puolestaan totta. Esimerkiksi maa- ja metsätalousministeri Jari Leppä nojasi tähän väitteeseen ikään kuin viimeisenä oljenkortenaan YLEn A-studiossa 12.5. sen jälkeen, kun hänen aikaisempia väitteitään oli kumottu Jyväskylän yliopiston ekologian professorin ja Luontopaneelin puheenjohtajan, Janne Kotiahon toimesta. Aika loppui tuohon väitteeseen, jolloin Kotiaho ei saanut mahdollisuutta vastata siihen.

Virheellisiin johtopäätöksiin yllytetään myös Metsien Suomi -kampanjasivulla, sillä se yhä sisältää johtopäätöksen kannalta kriittisen, mutta virheellisen premissin: ”Meillä metsiensuojelu on pääasiassa tiukkaa suojelua, mikä tarkoittaa, että suojellussa metsässä ei saa tehdä mitään metsätaloustoimia”. Tiukka suojelu ei ole nimittäin ainoa suojeluluokka, jossa ei sallita metsätaloustoimia. Toisin väittäminen johtaa yhä helposti siihen johtopäätökseen, että Suomessa olisi yli puolet suojelumetsistä, koska aidot suojelumetsät ovat metsätalouden ulkopuolella. Väitän siis, että kampanja ei ole muuttanut logiikkaansa, mutta nyt se vain jättää virheellisen johtopäätöksen sanomatta. Ongelma on kuitenkin se logiikka, joka tuottaa yhä korjauksen jälkeen samoja virheellisiä johtopäätöksiä, kuten YLEn A-studiossa huomattiin. 

Mistä suojelutilastoista puhutaan ja kuinka niistä poimitaan kirsikat? Kun puhutaan Euroopan suojelumetsistä, viitataan Forest Europen kokoamiin tilastoihin Euroopan metsien tilasta. Forest Europen raportit kattavat paljon tilastoja, mutta me olemme nyt kiinnostuneita ainoastaan suojelutilastoista. Suojelumetsien tilastoinnissa raportti käyttää eurooppalaista MCPFE-luokitusta, joka perustuu Euroopan metsien suojelua käsittelevän ministerikokouksen määrittämiin kriteereihin. Suojelumetsät luokitellaan pääasiassa kolmeen luokkaan: MCPFE 1, MCPFE 2 ja MCPFE 3. Näistä ensimmäinen, MCPFE 1, kattaa kaikki biodiversiteetin vuoksi suojellut metsät eli arkikielessä suojelumetsät, joissa ei saa harjoittaa metsätaloutta (biodiversity conservation). MCPFE 2 -luokka kattaa puolestaan kaikki maisemansuojelua varten suojellut metsät (protection of landscapes) ja MCPFE 3 kattaa kaikki ”suojametsät”, joiden tarkoitus on suojata jotain tiettyä funktiota, kuten vedenlaatua, maaperää tai infrastruktuuria (protective functions). Näistä luokista MCPFE 1 on selkeästi se luokka, josta ollaan nyt kiinnostuneita. Tämän suhteen Suomi on absoluuttisesti jaetulla 6. sijalla ja suhteellisesti 16. sijalla (kuva 1). Eli suhteutettuna metsäpinta-alaan Suomessa on 16. eniten suojelumetsiä, mikä on kaukana yli puolista. Mutta kuten tilastoista nähdään, tarjoutuu Suomelle tilaisuus kirsikanpoimintaan: Suomessa on nimittäin yli puolet MCPFE 1.1 -alaluokan suojelumetsistä. Hylkäämällä muut alaluokat ja puhumalla ainoastaan tästä alaluokasta saadaan Suomi näyttämään paljon paremmalta kuin muut, ja näin on sitten myös tehty.

Kuva 1. Euroopan suojelumetsät (MCPFE 1). Alaluokat 1.1-1.3 kuvaavat suojelutoimenpiteiden aktiivisuutta. Lähde: Forest Europe, State of Europe’s Forests 2020

 

Mitä ovat MCPFE 1 -luokan alaluokat?

Suojelumetsät (MCPFE 1) jaetaan kolmeen alaluokkaan (1.1, 1.2 ja 1.3) erilaisten kriteerien mukaan. Kriteerit on määritetty MCPFE infodokumentissa (2006) sivuilla 8-13.

Tiivistettynä MCPFE 1.1 -alaluokan (No Active Intervention) kriteereinä on: ei mitään aktiivisia suojelua edistäviä toimenpiteitä, kuten riistanhoitoa, liian suurien hyönteistuhojen ja tulipalojen kontrollointia, lahopuun keinotekoista lisäämistä tai yksittäisten puiden poistamista. Näihin metsiin tulisi olla myös vain rajattu kulkuoikeus (limited public access) eli niiden tulisi olla virkistyskäytön ulkopuolella. Näitä metsiä kutsutaankin Suomessa tiukan suojelun metsiksi eli ainoastaan näistä metsistä Metsien Suomi -kampanjassa puhutaan.

MCPFE 1.2 -alaluokka (Minimal Intervention) sallii julkisen kulkuoikeuden, alueelle mahdollisesti välttämättömän riistanhoidon, liian suurien hyönteistuhojen ja sairauksien biologisen kontrolloinnin, tulipaloihin puuttumisen sekä jokamiehenoikeuksia vastaavan pienimuotoisen luonnonvarojen hyödyntämisen paikallisille alkuperäiskansoille.

MCPFE 1.3 -alaluokka (Active Intervention) sallii kirjavamman joukon suojelua edistäviä toimenpiteitä, mutta ei edelleenkään metsätaloustoimia.

Kaikki negatiivisesti biodiversiteettiin vaikuttavat toimenpiteet on kielletty kaikissa MCPFE 1 -luokan alaluokissa. Esimerkiksi jatkuvan kasvatuksen metsät eivät ole suojelumetsiä missään näistä alaluokista, ne ovat ilmiselvästi talousmetsiä. Myöskään mikään Natura 2000 -alue ei automaattisesti kuulu mihinkään näistä alaluokista. Koska mikään alaluokista (1.1-1.3) ei salli metsätaloustoimia, on Metsien Suomi -kampanjassa tavattu logiikka pielessä; ei voida sanoa vain tiukan suojelun estävän metsätaloustoimia. Tiukka suojelu on erityisesti siinä mielessä tiukkaa, että sen ei pitäisi sallia jokamiehenoikeuksia eikä vapaata pääsyä suojelualueelle. Suurin osa Suomen suojelumetsistä on luettu kuuluvan tähän tiukan suojelun luokkaan.

Kuva 2. Sallivimman ja yleisimmän alaluokan (1.3) kriteerit. Luokka sallii aktiiviset suojelua edistävät toimenpiteet, mutta ei metsätaloustoimia. Lähde. MCPFE Information Document

Euroopassa yleisin suojelumetsien alaluokka on 1.3 eli se sallivin luokka. Tätä voi selittää yksinkertaisesti se, että etelämmässä vaaditaan aktiivisia toimenpiteitä paikallisen lajiston suojelemiseksi. Esimerkeiksi tällaisista toimenpiteistä on tätä alaluokkaa vastaavassa IUCN-luokituksessa (IV) annettu mm. lajien ruokinta, puuttuvien luonnollisten herbivorien korvaaminen niittotalkoilla tai karjalla sekä vesitalouden korjaukset. Keski-Euroopan lehtimetsät ovat tyypillisesti lajistoltaan, vaatimuksiltaan ja historialtaan erilaisia kuin pohjoiset havumetsät, jolloin ne oletettavasti vaativat myös erilaisia toimenpiteitä suojelun edistämiseksi. Tästä syystä esimerkiksi laidunnus on tyypillisempää lehtimetsille. On tärkeää kuitenkin huomata, että MCPFE 1.3 -alaluokan metsissä ei sallita taloudellista laidunnusta (commercial grazing), vaikka se olisikin harmoniassa suojelutavoitteiden kanssa, eli karjatalous ei ole sallittua näillä alueilla. Suomessa on puolestaan puute kliimaksivaiheen vanhoista ja sairaista havumetsistä, jolloin on ymmärrettävää, että aktiivisia toimenpiteitä ei täällä vaadita. Mutta myös Suomessa on suojeltuja lehtimetsiä, joissa toteutetaan aktiivisia suojelutoimenpiteitä. Näistä syistä ei ole mielekästä verrata MCPFE 1 -luokan alaluokkia keskenään, niin kuin Metsien Suomi -kampanjassa tehdään ja tästä syystä vain tiukan suojelun (MCPFE 1.1) alaluokan korostamisella ei ole vertailukelpoista luonnonsuojelullista merkitystä. Toisin sanoen, se on vähän niin kuin väittäisi Suomella olevan suurimmat hedelmämarkkinat puhumalla ainoastaan veriappelsiineista. Myös MCPFE infodokumentissa sanotaan sivulla 5, että näiden alaluokkien vertailussa ei ole järkeä, sillä ne kaikki ovat tärkeitä suojeluluokkia. Alaluokkien tarkoitus on lähinnä kertoa, minkälaisia suojelua edistäviä toimenpiteitä alueilla tehdään.

Myös alaluokkien sisäiset ja väliset tulkintaerot tekevät niistä vertailukelvottomia. Suuria tulkintaeroja valtioiden välillä tuottaa todennäköisesti yleisen intervention tason sijaan sen sisäiset, suojelualueiden virkistyskäyttöä rajoittavat kriteerit liittyen julkiseen kulkuoikeuteen ja jokamiehenoikeuksiin. On hyvin todennäköistä, että alaluokkaan 1.1 eli tiukkaan suojeluun luetut Suomen metsät eivät oikeasti edes täytä luokan kriteerejä, jolloin kyseisen alaluokan korostaminen on vielä kyseenalaisempaa.

Luonnonvarakeskuksen johtava tutkija Kari T. Korhonen kertoi, että alaluokkaan 1.1 on luokiteltu luonnonpuistot, vanhojen metsien suojelualueet sekä erämaiden tiukasti suojellut osat. Hän täydensi myöhemmin, että kyseiseen alaluokkaan kuuluu myös muita suojelualueita, joissa ei tehdä hakkuita. Mutta kuten todettu, minkään alaluokan (1.1-1.3) kriteerit eivät kuitenkaan salli hakkuita, joten sen ei pitäisi olla peruste alaluokkaan 1.1. kuulumiselle.

Suomessa on Forest Europen mukaan 1 913 000 hehtaaria MCPFE 1.1 -alaluokan eli tiukan suojelun metsää. Luken tilastojen mukaan Suomessa on yhteensä 719 000 hehtaaria Korhosen mainitsemia luonnonpuistoiksi, erämaiksi ja vanhojen metsien suojelualueiksi luettavia metsä- ja kitumaita. Alaluokkaan 1.1 näistä kuuluu vielä pienempi osuus, koska Forest Europe käyttää tiukempaa kriteeriä metsille ja koska kaikki erämaat eivät ole tiukasti suojeltuja. Eli selkeästi yli puolet Suomen tiukasti suojelluista metsistä on jotain muuta kuin luonnonpuistoja, erämaita ja vanhojen metsien suojelualueita. On vaikea ymmärtää, mistä nämä hehtaarit saadaan kasaan ottaen huomioon, että niissä tulisi olla myös MCPFE:n kriteerien mukaan rajoitettu julkinen kulkuoikeus, mikä on Suomessa aika harvinaista. Tästä syystä on siis hyvin todennäköistä, että Suomi ei huomioi näitä kaikkia kriteerejä, vaan keskittyy ainoastaan toimenpidetasoon eli siihen, toteutetaanko alueella suojelua edistäviä toimenpiteitä vai ei. Tämä muut kriteerit ohittava tulkinta johtaa väistämättä siihen, että alaluokat eivät ole vertailukelpoisia, sillä muut valtiot todennäköisesti tulkitsevat kriteerejä tiukemmin. Esimerkiksi Suomen ja Ruotsin eroja alaluokkien suhteissa saattaa selittää se, että Ruotsi tulkitsee kriteerejä tiukemmin esimerkiksi julkisen kulkuoikeuden suhteen. Näistä aluekohtaisista ja kriteerien tulkinnasta johtuvista eroista johtuen ei ole mielekästä verrata alaluokkia keskenään tai toteuttaa vertailua yhden alaluokan sisällä.

Kuva 3. MCPFE 1 -luokan alaluokkien suhteelliset osuudet sekä suojeltujen metsähehtaarien määrä. Suomessa korostuu alaluokka 1.1. Alaluokkien vertailu on merkityksetöntä. MCPFE 2 -luokan (tummansininen) metsät eivät ole varsinaisia suojelumetsiä.

Suojelualueiden vertailu on yhä mahdollista. Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole lytätä Forest Europen tilastoja tai metsiä tilastoineita suomalaisia asiantuntijoita, vaan tuoda esille varsin yleistä tilastoihin liittyvää kirsikanpoimintaa, jota toteuttavat erityisesti lobbarit. Forest Europen tilastoja voidaan yhä käyttää hyvin suojelualueiden vertailuun käyttämällä vertailukelpoista MCPFE 1 -yläluokkaa tietyn alaluokan sijaan. Näin minimoidaan tulkintaeroista johtuvat vääristymät sekä huomioidaan eliömaantieteelliset erot, jotka vaikuttavat eri metsätyyppien ja -lajien suojeluvaatimuksiin. Kun käytetään vertailukelpoisia lukuja, voidaan todeta Suomen olevan keskivertoa metsien suojelussa (kuva 1).

Lopuksi haluaisin muistuttaa, että vaikka Suomessa on jonkin verran suojelumetsiä ja niiden määrä on kasvanut esimerkiksi 70-luvulta, Suomen suojeluverkosto on todettu riittämättömäksi. Suomen CBD-maaraportissa (2019) todettiin suojeluverkoston olevan liian pirstaloitunut sekä riittämätön Etelä-Suomessa, minkä vuoksi Suomi ei saavuttanut biodiversiteettisopimuksen suojelualueisiin liittyvää 11. Aichi-tavoitetta. Suomi on kuitenkin erityisen mallikas luontotiedon tuottamisessa, minkä vuoksi onkin erityisen surullista nähdä uhanalaisuusarviointeihin liittyvää denialismia ja tutkijoiden leimaamista tietyissä piireissä. Jostain syystä meille ei kelpaa se, missä me ollaan oikeasti parhaita. 

 

Pyry Toivonen

Kirjoittaja on ekologian ja evoluutiobiologian opiskelija Turun yliopistossa, joka on kiinnostunut maisemaekologiasta, populaatioekologiasta sekä suojelubiologiasta.

 

Kirjoituspalkkio lahjoitettiin Luonnonperintösäätiölle ikimetsän ostoon.

Laura

Metsäalan perustutkintoa suorittava tuleva metsäkoneenkuljettaja, joka viihtyy metsässä myös vapaa-ajalla. Retkeilyä, metsäkoneita ja ajatuksia metsistä ja niiden käytöstä. Tervetuloa mukaan matkalle!

laura@pihkassa.fi

Matkalla mukana

Painavaa asiaa
kannoilta tehtaalle

Sivupalkki tähän.