Pihkassa.fi

IMG_0477 2

Retkikohde: Pyhä-Häkin kansallispuisto

Paikka: Keski-Suomi, Saarijärvi

Pituus: Merkittyjä reittejä alueella lähteestä riippuen yhteensä noin 20-30 km, puhelimeen tallentui tällä reissulla 19,2 km ja aikaa meni harha-askeleineen hippasen yli viisi tuntia.

Alueen koko: 13 hehtaaria.

Melkein hävettää, miten vähän metsäblogia pitävä hyypiö on ehtinyt metsään! Nytkään ei olisi ollut oikeasti aikaa, mutta päätettiin, että aivan sama kuinka hitaasti remontti etenee tai muut velvollisuudet huohottavat niskaan, ollaan lykätty retkeilyä niin kauan, että pakko lähteä.

Joten katseltiin karttaa ja vaihdettiin jo kuukausia suunniteltu Etelä-Konneveden retki puolta tuntia lähempänä olevaan Pyhä-Häkkiin.

Mulla on joku ”kaikki tai ei mitään” -mentaliteetti tässäkin. Eli mitään viiden tai kuuden kilometrin pikapyrähdyksiä ei tehdä, vaan kun lähdetään kerran tuhlaamaan polttoainetta ja vapaapäivää, tehdään se kunnolla ja valitaan kansallispuiston pisin rengaslenkki. Pyhä-Häkin tapauksessa se oli valkoisin maalitäplin maastoon merkattu 17 kilometrin mittainen Tulijärven polku.

Olin kärsinyt yli viikon harvinaisen kipeistä polvista ja vähän arvelutti lähteä talsimaan, mutta päätin, että vaikka hammasta purren, mutta metsään on päästävä. Myös kurkku oli herätessä epäilyttävän kipeä, mutten halunnut enää perua, kun kerrankin saatiin sunnuntaipäivä mahdutettua kalenteriin.

Lopulta polvet kantoivat ja kurkkukipukaan ei yltynyt, joten reissu oli success.

Tulijärven polku kulki osittain kansallispuistossa ja osittain muulla suojelualueella, mutta poikkesi myös talousmetsään ja avohakkuulle. Aukolle oli jätetty harvinaisen paljon säästöpuuryhmiä tai siemenpuita, en oikein ottanut selvää kumpia, kun ne olivat siemenpuille vähän epäsäännöllisissä ryppäissä, mutta säästöpuiksi niitä oli yllättävän paljon.

En ollut ihan hirveästi ottanut kansallispuistosta selvää. Ensimmäisenä silmiin pisti valtava massiivisten kelojen määrä. Näki heti, että mistään nuoresta metsästä tai suojelualueesta ei ole kyse, vaan puiden historia yltää satojen vuosien taa. Ja tämä osoitettiin todeksi vajaan parin kilometrin jälkeen, kun vastaan tuli kaksi massiivista puuta: Uusi iso puu, sekä Vanha iso puu.

Nuorempi, neljän ja puolen motin mänty, oli saanut alkunsa vuonna 1641 ja on edelleen elossa. Tämä 381-vuotias nuorukainen oli siis elossa jo kun Suomeen perustettiin ensimmäinen kirjapaino.

Hetkeä myöhemmin eteen tuli vuonna 2004 kuollut kahdeksanmottinen Vanha iso puu, jonka syntymähetkeksi oli merkattu vuosi 1518.

Puu oli siis syntynyt 504 vuotta aikaisemmin ja ollut kuollessaan 486-vuotias. Jotain puun iästä ja alkutaipaleesta kertoo se, että Wikipedian mukaan Suomessa asui tuolloin vain 200 000 ihmistä ja vasta 24 vuotta myöhemmin ilmestyi ensimmäinen suomenkielinen kirja, Mikael Agricolan Abckiria.

Paljon on puu elinaikanaan nähnyt ja upeaa, että tällainen pala historiaa on Keski-Suomessa saatu pidettyä.

Alkupätkä Tulijärven polkua on vanhaa kuusivaltaista ikimetsää, mutta pian Isojen puiden jälkeen maisema muuttuu täysin.

Näyttää lähes puupellolta! Tämä pätkä oli ilmeisesti palanut jossain vaiheessa historiaa, ja nyt maiseman täytti korkeat ja kapeat männyt.

Muutenkin Pyhä-Häkin polkuja talsiessa mielessä oli, että tämä kansallispuisto on kyllä kokoaan isompi. Alue on vain 13 hehtaaria, siis pienempi kuin osa leimikoista, mutta maisema muuttui vanhasta ikimetsästä nuorehkoon (no mitä nyt varmaan sata vuotta vanha, mutta kun vertaa Isoihin puihin niin nuorta on!) männikköön ja kun matkaa kertyi, maisema muuttui entisestään.

Eteen tuli suo ja pitkospuut! Rakastan soita ja mun lempituoksu on suopursu. Nyt suopursu tuoksui harvinaisen vähän ja mietin jo, että onkohan mulla korona. Välillä suopursun tuoksu on massiivinen, nyt joutui kiskomaan kunnolla nenän kautta happea, että haistoi mitään, mutta kai tuoksun määräkin on vähän vuodesta riippuvainen? Niin kuin vaikka se onko hyvä sienivuosi tai omenasato? En tiedä. Tai sit se oli lähes oireeton korona. Vähän harmitti, etten saanut suopursukiintiötä täydennettyä.

Ruska ei ollut vielä ihan täydessä loistossaan, mutta suo antoi kyllä näytteitä väriloistosta. Ja karpaloakin oli pitkospuiden vierustat täynnä. Sieniä taas näkyi todella vähän.

Kelitkin helli. Ajomatkalla satoi, mutta koko reilun viiden tunnin kävelyn aikana ei tullut pisaraakaan vettä ja kelikin oli ulkoiluun mitä parhain. Noin kymmenen astetta. Liian kuumalla mua ei edes metsään saa, vaan 6-14 astetta on sellainen, että muistankin reissusta jotakin, enkä vain raahaudu tuskissani polkua eteenpäin.

Muita reippailijoitakaan ei ollut ruuhkaksi asti, oltaisiinko nähty viiden tunnin aikana kaksi pyöräilijää ja viisi retkeilijää. Epävakainen keli varmaan karkotti sokerisimmat retkeilijät, tai meillä kävi muuten vain hyvä tuuri ja osuttiin ajankohtaan, jossa muut eivät lähteneet taipaleelle. Parkkipaikalla oli muutama auto mennessä ja tullessa.

Kävelemään lähdettiin noin yhden aikaan päivällä ja tavoite oli tulla takaisin parkkipaikalle ennen puoli yhdeksän laskevaa aurinkoa. Vähän jännitti kipeiden polvien kanssa lähteä suunnitellusta aikataulusta myöhässä poluille, mutta pelko oli turha ja rauhaksiin kävellen ja evästaukoineen reilu viisi tuntia riitti hyvin. Matkaan olisi mennyt vieläkin vähemmän, jos ei oltaisi yhdessä risteyksessä innostuksissamme kävelty harhaan!

Yhtäkkiä eteen tuli lammaslaidun. Harmiksemme lampaat oli viikkoa aiemmin lähteneet paimenineen pois, eikä päästy ihastelemaan määkiviä perinnebiotooppityöntekijöitä tai jututtamaan paimenia, mutta ehkä ensi kerralla ajoitetaan reissu kesälle. Tämä tai joku muu paimenviikkojen paikka voisi olla hauska kohde esimerkiksi lasten kanssa. Tosin nauttii eläimistä varmasti vanhempikin poppoo.

Lampaat hoitavat laidunta toukokuusta syyskuuhun ja paimenet majoittuvat Pyhä-Häkissä Poika-Ahon vuokratuvassa tämän ajan. Paimenviikot ovat maksullisia ja niistä voi lukea lisää TÄÄLTÄ.

Heti Poika-Ahon pihasta lähdettyä maisema muuttui kansallispuistosta metsäkonekuskille tutummaksi maisemaksi. Eli talousmetsäksi ja hakkuuaukeiksi.

Mietittiin miltä tuntuu hakata kansallispuiston vieressä, kun retkireitti kulkee leimikon vieritse tai läpi. Tuleekohan retkeilijoiltä pahaa silmää motokuskille? Aivan varmasti. Tehdäänköhän näitä kansallispuistojen ja muiden retkeilyreittien läheisiä hakkuita enemmän talviaikaan kun ei ole vilkkain retkeilysesonki, vai onkohan sillä väliä? Pakko reitti on ainakin laittaa hetkeksi tauolle, että turvaetäisyydet pysyvät.

Jos joku tietää, saa huikata vaikka yhteydenottolomakeen kautta!

Itse olin joskus ajamassa ajokonetta Helvetinjärven lähellä, mutta leimikon vieritse ei mennyt retkeilyreittiä.

Tätä taimikoiden ja aukeiden värittämää taivalta ei jatkunut kauaa, kun astuttiin takaisin suojelualueelle, mutta nyt ei kansallispuistoon, vaan ilmeisesti Natura-alueelle.

Tällä alueella oli taas männikköä ja haluaisin sanoa, että nähtiin myös kansallispuiston tunnuksessakin näkyvä palokärki, mutta googlailujen jälkeen kelopuussa hakkaava lintu taisi olla jokin muu tikka. Sen verran oli höyhenissään valkoista.

Hetki tikan tapaamisen jälkeen tultiin polun nimeä kantavalle taukopaikalle, eli Tulijärven laavulle. Pakko antaa noottia Saarijärven kaupungille paikan kunnosta.

Näin itsekin paikallispolitiikassa hääräävänä annan vinkin, että mikäli kuntanne yhtenä vetonaulana on kansallispuisto ja karttaan on erikseen merkitty, että Tulijärven laavua ylläpitää Saarijärven kaupunki ja varmasti retkeilijät kuvaavat taukojaan ja postailevat niitä someen, kannattaisi paikasta pitää parempaa huolta.

Nyt tulipaikan puiset penkit olivat romahtaneet ja tunnelma muutenkin rähjäinen. Vaikka legendaarinen vegaanien jokapaikaneväs eli vihis olisi parempaa lämmitettynä, ei tehty tulia (eikä olisi varmaan ollut puutakaan, vieraskirjasta päätellen…), eikä paikka varsinaisesti houkutellutkaan jäämään pidemmäksi aikaa, vaikka jalkoja jo painoi ja mielellään olisi hetken pidempään lepuuttanut.

Nyt huitaistiin vihikset ja keksit nopeasti kitusiin ja jatkettiin matkaa.

Matka jatkui laavulta Natura-alueella ja nähtävissä oli muun muassa vanhojen metsäpalojen jälkiä.

En katsonut karttaa, joten en tiedä tarkalleen missä vaiheessa tultiin taas takaisin kansallispuiston alueelle.

Lahopuun määrä on silmiinpistävä ja pistää miettimään, miten vähän luonnonhoidon toimista huolimatta lahopuuta talousmetsissä on. Suojelualueella on nähtävissä niin pystylahoa, kuin monen asteista maalahoa juuri kaatuneista lähes täysin sammaleen alle kadonneisiin maalahopuihin.

Askel jo vähän painoi ja enää en jaksanut hullaantua aivan jokaisesta oudosta puusta ja maisemasta, vaan kävelin omiin ajatuksiini uppoutuneena, kunnes yhtäkkiä ennen Kotajärveä, polulla vastaan juoksee koira. Ristittiin koira Sesseksi ja yriteltiin houkutella luokse.

Innostuin Sessestä niin paljon, että Kotajärven kohdalla ei katsottu yhtään minne mennään, unohdettiin valkoiset täplät puissa ja lompsittiin vain polkua pitkin eteenpäin, kunnes jossain risteyksessä huomattiin, että oho, käveltiin kohti Poika-ahoa! Ei kun takaisin Kotajärvelle ja nyt oikealle polulle ja kohti parkkialuetta. Kipeiden polvien kanssa tää pummi tuntui niin turhalta, mutta tulipahan nyt käytyä sekä Tulijärven polku, että Kotajärven polku.

Koira meni pääasiassa omia menojaan eikä ollut minkään perinteisen kotikoiran oloinen vaan aika itsenäinen eikä antautunut rapsuteltavaksi. Vähän arvelutti, että onkohan kuinka kaukana omistajiltaan, mutta näin koiranomistajana luotan siihen, että löysi takaisin kotiin. Pannassakaan ei näkynyt tutkaa tai omistajan yhteystietoja.

Nyt jälkeen päin mietin, että olisiko pitänyt yrittää ottaa kiinni ja laittaa autoon ja etsiä lähin päivystävä eläinlääkäri, joka olisi voinut lukea mahdollisen sirun, mutta ilman hihnaa tai mitään muutakaan sitomisvälinettä olisi ollut aika työ saada vapaana oleva arka koira kiinni ja kuljettaa sitä parkkipaikalle saati saada hyppäämään autoon.

Ja näin useamman koiran omistaneena oon kyllä yleensä iloisempi siitä, kun mun koiraa ei oteta kiinni, koska koirat yleensä osaavat kotiin. Mutta silti suosittelen jokaista koiranomistajaa hankkimaan pantaan lätkän, jossa on yhteystiedot, koskaan ei tiedä jos rakas perheenjäsen lähtee lätkimään.

Olisin saanut mielenrauhan, jos olisin voinut soittaa omistajalle ja kysyä, mitä koiran kanssa tehdään. Nyt koira meni menojaan ja edelleen mietin, mitähän sille kuuluu ja missä se menee.

Hauska huomio oli, että kansallispuistossa ei ollut yhtäkään hirvikärpästä. Talousmetsän alueella paljonkin. Eivät taida hirvet viihtyä vanhassa metsässä?

Vaikka metsässä käytännössä joka päivä käynkin, on käynti kansallispuistoon aina kokemus. Muutama tunti luonnontilaisessa metsässä antaa sen kokemuksen, mitä ei talousmetsästä saa.

Mitäs mieltä me ollaan sorastuksista?

Eihän ne kovin kauniita ole, mutta aina ei voi ajatella vain itseä. Törmäsin sorastukseen ensimmäisen kerran muistaakseni Syötteellä ja vähän ensialkuun järkytyin ja jopa loukkaannuin, että näinkö kaupunkilaisena meitä pidetään kun pitää polkukin pinnoittaa.

Mulla on vieläkin vähän ristiriitainen fiilis siitä, että puistoihin tehdään tiet, mutta ymmärrän paremmin kuin hyvin ne syyt mitkä siihen ajaa.

Ensinnäkin on kahdenlaisia sorastuksia. On esteettömiä reittejä, mitä pidän ehdottoman hyvänä. Ja sit on näitä polkuja, joihin on vain ajettu soraa. Näissä ei ole tarkoituskaan päästä pyörätuolilla tai lastenrattailla.

Miksi näitä sit tehdään?

Jotta se kansallispuiston idea säilyy. Eli se luonto pysyy ehjänä. Mikäli polku on kovalla rasituksella tai on kostea, se saattaa muuttua velliksi. Mitä ihminen tekee kun tulee velliä vastaan? Kävelee polun sivussa. Mitä siitä seuraa? Velli levenee.

Sorastuksella pyritään pitämään polku kapeana ja kävelykelpoisena, puiden juuret ehjänä ja näin herkkä luonto pysyy terveempänä ja elinvoimaisena ja maisemakin – sorastuksesta huolimatta – kauniimpana.

Eli sorastus on vähän samanlainen kävelynohjauskeino kuin pitkospuut, joita taas rakastan.

Ja jos sora ärsyttää, kannattaa hieman pohdiskella. Kumpi on tärkeämpää? Se, että koet metsän kauniina ja koskematomana, vai se, että se luonto oikeasti on mahdollisimman koskematon ja luonnontilainen? Kansallispuistoilla kun on paljon muitakin syitä olla olemassa kuin meidän metsässäviihtyvien esteettinen aspekti ja sosiaalisen median sisältö. Ei sitä soraa metsään huvikseen ajeta, sille on aina peruste.

Eli yritetään selvitä näiden kanssa, vaikka teiden rakentaminen ikimetsään hassulta ajatukselta alkuun tuntuukin.

Suomessa on tällä hetkellä 41 kansallispuistoa, joista olen käynyt nyt kahdessatoista, me kahdestaan nyt reilun vuoden kimpassaoloaikana viidessä. Kohtalaisen hyvää tahtia siis näitä kolutaan ja tarkoituksena olisi ennen kuolemaa jokaisessa käydä.

Suosittelen kyllä Pyhä-Häkkiä retkipaikkana, kompakti ja todella monipuolinen päiväretkikohde ja ne talousmetsäalueetkin on hyvänä kontrastina metsien erilaisuudelle.

Jätä kommentti

Sivupalkki tähän.