Pihkassa.fi

Matkalla metsäammattilaiseksi

Korvasienikausi on alkanut!

En ole koskaan ollut himomarjastaja tai -sienestäjä, mutta ilmeisesti kun lokakuussa häämöttää kolmekymppiset, alkaa tällainen ämpärin kanssa luonnossa kykkiminen näköjään enenevissä määrin kiinnostaa. Viime syksynä Mänttään muuton jälkeen äiti houkutteli puolukkaan ja jos nyt ei varsinainen intohimonkipinä metsänantimiin syttynyt niin jokin orastava marttailu nosti kyllä päätään ja kuljin pari iltaa poimurin kanssa pitkin mättäitä. Vielä pitäisi keräämisen lisäksi innostua saaliin käsittelystä.

Viimesyksyiset puolukka-apajat löysin kun kuljin koiran kanssa tutkimassa uusia ulkoilupaikkoja ja nyt lumien sulettua aloin käpötellä koiran kanssa taas pidempiä lenkkejä ja vaikka perus ulkoilualueellani on myös äärettömän kaunista vanhaa suojelumetsää, poikkean nykyään lenkeilläni mieluusti myös katsomaan tuoreita hakkuita, vanhempia aukkoja, juuri muokattuja ja istutettuja aloja sekä varttuneempia taimikoita.

Sienestysharrastukseni on sillä tasolla, että tunnistan hyvällä tuurilla kantarellin syksyisin, mutta näin keväällä ei kovin montaa vaihtoehtoa ole, kun tällaisiin möllyköihin törmää. Sehän on korvasieni!

Laitoin äidille kuvan et täällä on ilmeisen hyvä apaja.

Katselin ympärilleni tarkemmin ja ala oli laikkumätästetty jokunen tovi aikaisemmin. Maanmuokkaus ei ollut aivan tuore, väittäisin että aikaa muokkauksesta oli pari vuotta ja lyhyen googlettelun perusteella korvasienet ovat samaa mieltä.

Laikkumätästyksessä maanmuokkauskone kouraisee maanpinnasta parisenkymmentä senttiä ja kääntää maan laikun viereen mättääksi, jolloin mättääseen jää kivennäismaapinta ja sisälle ravinteikas humuskerros.

Mättäisiin on tarkoituksena istuttaa puuntaimia, mutta tällä kertaa ei puhuta istutuksesta ja puista, vaan mätästyksen sivutuotteesta, eli siitä kuopasta, josta maa on mättääseen otettu: laikusta, eli korvasienelle otollisesta kasvupaikasta.

Jos nyt ei ihan jokaisessa laikussa vielä ollut sieniä, niin varmaan puolessa oli. Harvassa olivat sienet, jotka eivät kasvaneet mättään vieressä kuopassa. Korvasienestys tuntui vähän samalta kuin taimien istutus, nyt vaan etsittiin mättäiden sijaan laikkuja.

Korvasieni on laji, joka hyötyy jaksollisesta metsänkasvatuksesta maanmuokkauksen takia.

Amatöörisienestäjän tunnistaa siitä, että sieniveitsen sijaan mukana on pullasuti ja juustoveitsi.

Korvasieni viihtyy hiekkaisilla mailla, joiden pinta on rikkoutunut. Tällaisia paikkoja on muun muassa juuri kangasmetsiin tehdyt metsäkoneen urat, polut ja mätästetty uudistusala. Myös hiekkakuopan reunat ovat hyviä paikkoja etsiskellä korvasieniä.

Yleensä sieniä alkaa nousta 2-3 vuotta maanpinnan rikkoutumisen jälkeen, eli jos näet vaikkapa uudistusalan, paina paikka mieleen ja käy apajilla parin vuoden kuluttua!

Korvasienen kausi on poikkeuksellisesti syksyn sijaan keväästä alkukesään. Nyt on vielä niin aikainen kevät, että sienet olivat keskimäärin suhteellisen pieniä ja jätettiin pienimmät vielä kasvamaan, mutta korvasieni voi kasvaa myös 15 cm leveäksi.

 

 

Korvasieni on helppo tällaisen amatöörinkin tunnistaa. Ruskea, poimuinen ja muistuttaa mielestäni enemmän ruskeita aivoja ja tippaleipää kuin korvia.

Korvasienen kanssa on tärkeää muistaa, että se on käsittelemättömänä todella myrkyllinen. Myrkky vaurioittaa maksaa ja ruuansulatuskanavaa, joten valmistuksessa pitää olla erityisen huolellinen.

Myrkky on kuitenkin herkästi haihtuvaa ja vesiliukoista, joten ryöppäys tekee sienestä syömäkelpoisen.

Miten korvasieni käsitellään?

Poista sienestä hiekka sudilla ja leikkaa jalan tyvi irti. Koska sieni on poimuinen, saattaa sienen syövereissä lymyillä öttiäisiä. Siksi sieni kannattaa halkaista ennen keittämistä.

Osa suosittelee korvasieniä keitettäväksi kaksi kertaa, osa pelaa varman päälle ja ryöppää kolmesti. Ryöppäyksessä sieniä tulee keittää vähintään viisi minuuttia niin, että sieniä on yksi osa ja vettä kolme osaa. Keitinvesi heitetään pois, sienet huuhdellaan huolellisesti ja keitetään uudestaan ja jälleen huuhdellaan. Haihtuvien myrkkyjen takia valmistustilan ilmanvaihdosta on pidettävä huoli.

Voiko korvasienillä tienata?

Sienestys kuuluu jokamiehenoikeuksiin. Korvasieniä, kuten muitakin sieniä (ja marjoja) voi myydä verovapaasti eteenpäin kunhan muistaa pari juttua.

 

  • Myyjänä on kerääjä itse.
  • Sieniä ei saa käsitellä, eli ei pakastaa, suolata, kuivata, ryöpätä, soseuttaa, makeuttaa tai säilöä (putsaaminen ja pakkaaminen on ok).
  • Sienten pitää olla kerätty luonnosta jokamiehenoikeuksien alaisesti, ei viljelmiltä. Ja vaikka pakurikääpä on sieni, se ei kuulu jokamiehenoikeuksiin. Omasta metsästä tai luvan kanssa sitä saa silti myydä verottomasti.
  • Myynnin tulee olla suhteellisen pienimuotoista, ammattimainen toiminta voidaan lukea elinkeinotoiminnaksi. Silti superkerääjä voi päästä suuriinkin ansioihin (alv-velvollisuuden alaraja 15 000e), mutta palkkatyötä sienestys ei saa olla. Ajantasaiset tiedot verottajalta. Lisätietoa täältä.
  • Myynti on arvonlisäverotonta, jos poimitut sienet myydään ilman virallista myyntipaikkaa, eli sienibisnekseen ei saa olla toimitilaa vaan sienet pitää myydä itse esimerkiksi torikauppiaalle, jatkojalostajalle tai suoraan kuluttajalle.
  • Sienten myynnistä ei tarvitse tehdä veroilmoitusta, eli niitä voi poimia lähes niin paljon kuin kyykkylihakset kestävät ja satoa riittää. Kuitenkin tilikauden liikevaihdon pitää olla alle 15 000 euron, jotta vähäisen toiminnan verottomuuden vaatimukset säilyvät.
  • Korvasieni on yksi kalleimmista metsäsienistä, eli sitä keräämällä ja myymällä voi rahoittaa esimerkiksi kesän rientoja!

Korvasienikausi on vasta alkumetreillä, vielä ehtii hyvin spottailemaan potentiaalisia korvasieniapajia!

Retkikohde: Pajuskylän luontopolku

Paikka: Pirkanmaa, Ruovesi, Visuvesi, Pajuskylä. Erä- ja luontokeskus: Keituntie 100, 34870 Visuvesi.

Pituus: opasteiden mukaan 3,5 km, puhelimeen tallentui näkötornille piipahtamisineen 4,7 km

Käydään vanhempieni kanssa säännöllisen epäsäännöllisesti kiertelemässä pääasiassa pirkanmaalaisia luontokohteita ja retkeilypaikkoja, joihin on inhimillinen ajomatka Mäntästä. On ilmeisesti sukuvika, että jos joku näkee laavu 4 km -kyltin ja huudahtaa, että hei laavu, käydäänkö katsomassa niin loppuporukka vastaa myöntävästi. Näin kävi viimeksi eilen vessanpöntönkannenostoreissulla ja löysin itseni matalavartisissa paljasjalkakengissä hyppelemässä mättäältä toiselle jäisen veden hamutessa kengän sisäänmenoaukkoa.

Porukoilla on ollut jo varmaan kohta parikymmentä vuotta kuvitteellinen matkatoimisto nimeltä Wittula Tours, jonka jokainen matka menee jollain tavalla pieleen. Ilmeisesti Wittulan Larelle sovitellaan jo Martan ja Sepon matkatoimiston jatkajan manttelia, koska alkaa omassa ansioluettelossanikin olla sen verran mieleenpainuvia sattumuksia vuosien varrelta kun ihan jokainen retki ei ole kovin tarkkaan ennakkoon suunniteltu.

Eli joo, spontaania seikkailuseuraa on tarjolla, kun vaan kysyy!

Blogiin on tarkoitus kerätä muistiin niin pidempiä vaellusreissuja suosituille retkeilypaikoille kuin vinkata näistä tuntemattomammista lähikohteisiin piipahduksistakin. Jos on vinkata joku oma lemppari, missä pitäisi ehdottomasti käydä, laita vaikka yläpalkin yhteydenottolomakkeella viestiä. Keräilen listaa joissa poiketa vapaahetkinä. Sijainnin ei tarvitse olla Pirkanmaalla, kivat paikat kiinnostaa aina, maantieteellisestä sijainnista viis.

Retkikohde-kategorian aloittaa ekstemporereissu Ruoveden Pajuskylän luontopolulle.

Pajuskylän luontopolku on Pajusen eräilijöiden talkootyönä 2000-luvun alussa tekemä noin 3,5 km mittainen luontopolku. Polku ei kulje koskemattomien ikimetsien läpi, vaan muutaman kilometrin matkalla tallustetaan metsän lisäksi niin uudistushakatun ja juuri istutetun aukon läpi kuin ihmetellään juuri harvennettua aluettakin. Puutkin oli vielä tien vieressä ja äiti sanoi että ”oooh! tuoksuta!”. Sanoin et niin, tältä mun työpaikka tulevaisuudessa tuoksuu. Joka päivä 😎

Juotiin ensimmäiset (kyllähän muutaman kilometrin mittaisella retkellä nyt vähintään kaksi evästaukoa pitää olla) sumpit ilmeisesti viimekesäisen metsäpalon mustentamalla alueelle ja kivuttiin Varpusvuoren näkötornille. Polun varrella on paljon opastauluja, jotka kertovat talousmetsistä, riistasta ja alueen linnuista.

En ole mikään kovin intohimoinen jätöstentiirailija enkä tunnista syyllistä kuin suurpiirteisesti, mutta edes minä en voinut olla huomaamatta, että alueella viihtyy ainakin jokin bambi, pupujussi ja metsäkanalinnut. Opaskylttien mukaan seuran alueella on metsäkanalintujen metsästyskielto toistaiseksi voimassa ja ainakin kakan määrän perusteella teeri alueella näyttäisi ahkerasti viihtyvän.

Luontopolun alussa on iso kota ja puucee, jotka ovat vapaasti retkeilijöiden käytettävissä. Eräilijät rakensivat alueen tuulenkaadoista kodan lisäksi alueelle myös saunan ja makuuaitan, jotka ovat käsitykseni mukaan myös kysyttäessä käytettävissä tai ainakin vuokrattavissa.

Lisää esimerkiksi seuran ja rakennusten historiasta voi lukea täältä.

Ilma tänään oli pirtsakka +2°C ja kahvia risukeittimellä tihkussa keitellessä sai sormia hinkuttaa aika hanakasti yhteen lämmön toivossa. Yhtäkään toista luonnossaliikkujaa ei poluilla tullut vastaan ja vaikka ruuhka retkipaikoilla on teoriassa yhtä positiivinen ongelma kuin se kun vegaanituotteen kohdalla on hylly tyhjä, kyllähän se silti mukavalta tuntuu kun saa omassa rauhassa vapaapäivästä nauttia.

 

Kelle suosittelen paikkaa?

Jos olisin opettaja tekisin tänne luokkaretken! Kota on valtava ja vetää ison luokan ellei parikin, puitteet on hyvät ja opastaulut kaiken ikäisille sopivat. Luontopolku ei ole esteetön, mutta profiili kohtuullisen helppo nuoremmillekin ja näkötorniin kipuaminen ja Ruoveden kauniiden maisemien katseleminen korkealta hienoa.

Kyllä täällä reilu pari tuntia meni rattoisasti, ja eväät kannattaa ehdottomasti tehdä. Kodan lisäksi pienen lammen rannalla oli myös pieni laavu, jossa lämmitettiin eväsleivät ja juotiin reissun toiset kahvit. Lammella oli myös laituri, eli kesällä lammessa voisi käydä helposti vilvoittelemassa.

Äidin mukaan kohde oli sympaattinen hyvän mielen kohde ja eipä ole vastaan sanomista.

Jokamiehenoikeudet – suomalainen ylpeydenaihe

Lumet sulavat kohisten ja metsissä pärjää jo ilman, että tarvitsee könytä kainaloita myöten hangessa. Koska korona vielä puskee päälle ja rajoitukset ovat suurilta osin voimassa, voinee olettaa retkeilyn ja luonnossa oleilun nauttivan kasvanutta suosiota suomalaisten keskuudessa kuluvanakin vuonna.

Vaikka jokamiehenoikeuksia käydään läpi ensimmäisen kerran jo varmaan ala-asteella, tuntuu, että osa kohdista pääsee lipeämään muistista sitä mukaa kun vuosia kertyy mittariin, joten kertaillaas mitä siellä luonnossa saa, ja mitä ei saa tehdä.

Vaikka äkkiseltään voisi tuntua, että kuka nyt kuivunutta karahkaa metsästä kaipaisi ja ainahan joulukuusikin on käyty kähveltämässä naapurin metsästä, ei tämä ole sallittua, vaikka maailman mittapuussa jokamiehenoikeutemme ovat mielestäni ylpeilynarvoisen laajat.

Jokamiehenoikeudet antavat ihmiselle mahdollisuuden käyttää metsiämme ja luontoamme riippumatta siitä, omistaako kyseisen metsän ja alueen vai ei. Eli jos ostan kymmenen hehtaaria ihan törkyhyvää mustikkametsää, en voi mennä takuuseen siitä, että mustikat löytyvät syksyllä omasta pakastimestani, naapuri on saattanut ne nimittäin käydä pakastimeensa poimimassa.

Jokamiehenoikeudet nimensä mukaisesti tarkoittavat sitä, että jokaisella on oikeus käyttää luontoa, eikä maanomistajalta tarvitse anoa lupaa tai raottaa lompakkoa.

Jokamiehenoikeudella saa

  • tallustaa toisen metsässä vaikka kellon ympäri, mutta jälkeensä ei saa jättää hävityksen kauhistusta: ei roskia, kuoppia tai nuotiopaikkoja.
  • kävellä, hiihtää ja pyöräillä metsissä ja vesistöissä, mutta moottoriajoneuvoilla ajaminen onnistuu vain maanomistajan luvalla. Hevosvoimia saa olla vain hevosella ratsasteltaessa.
  • yöpyä maastossa (väliaikaisesti)
  • veneillä, uida, luistella
  • marjastaa, sienestää ja kerätä rauhoittamattomia kasveja
  • onkiminen ja pilkkiminen on sallittua tietyin rajoituksin.

Vaikka paljon saa tehdä omine nokkineen, on asioita, jotka eivät kuulu jokamiehenoikeuksiin:

  • pihoilla, istutuksilla ja pelloilla kulkeminen
  • meluaminen ja muu kotirauhan häiritseminen
  • puiden kaataminen ja kerääminen (myös kuolleet)
  • sammaleen ja jäkälän kerääminen
  • avotulen tekeminen
  • asutuksen lähelle leiriytyminen
  • moottorivehkeillä ajaminen
  • pajunkissojen, mahlan ja pakurin kerääminen
  • kalastus ja metsästys ilman asianmukaisia lupia
  • lemmikkien päästäminen laduille, uimarannoille, leikkipaikoille ja urheilukentille
  • roskaaminen
  • eläinten ja lintujen pesinnän häiritseminen

Eli aina maanomistajalta lupa, jos meinaat esimerkiksi mahlaa keräillä tai vegenakkeja grillailla.

Kansallispuistoissa jokamiehenoikeudet eivät päde aivan sataprosenttisesti, mutta kansallispuistojen poikkeuksiin ja retkeilyetikettiin yleisesti paneudutaan tulevassa kansallispuistoetikettipostauksessa.

Tämän kun muistat:

  • Kaiken minkä viet metsään jaksat kantaa sieltä myös pois

Artikkelikuva Hossasta, jossa kävin syyslomalla.

Opimmeko näkemään metsän puilta, puut metsältä?

Suomalainen metsäkeskustelu sosiaalisessa mediassa ja uutisoinnissa on keskittynyt hyvin pitkälle hakkuumäärien ja hiilinielujen luomalle vastakkainasettelulle. Aihe on ymmärrettävästi ajankohtainen ja tärkeä. Hiilinieluilla on merkittävä rooli Euroopan unionin ilmastotavoitteissa ja olemme saaneet lukea mediasta kuinka ongelmalliseksi hiilinielujen laskenta ja laskentojen tulkinta on osoittautunut. Ihmiset väittelevät siitä millainen metsä sitoo hiiltä eniten, mikä on tehokkain tapa sitoa hiiltä ja mikä laskentatapa on oikea.

Keskustelusta usein unohtuu se, että metsät ovat paljon muutakin kuin hiilinieluja tai metsäteollisuuden raaka-ainetta. Jos näemme metsän vain hiilinieluina, raaka-aineena tai vientituotteena, on ajattelumme ja näkemyksemme tällöin puhtaasti ihmiskeskeinen. Metsän katsotaan palvelevan vain ihmistä ja taloutta. Tällaisen ajattelun tuloksena metsäluontomme monimuotoisuus on vähentynyt ja metsäluontomme tila on vuosikymmenten aikana heikentynyt.

Sanotaan, että Suomi elää metsästä. Suomi onkin yksi maailman metsäisimpiä maita ja metsäteollisuus on yksi merkittävimmistä vientialoistamme. Kautta historian ihmiset ovat saaneet elantonsa metsästä; metsässä on metsästetty, marjastettu ja sienestetty. Huomionarvoista on, että suomalainen metsäpolitiikka ja metsän käyttö muuttui sotien jälkeen. Teollistuminen ja sotakorvaukset vauhdittivat metsäteollisuuden kehitystä, eikä silloin välttämättä osattu – tai haluttu – ajatella mitkä vaikutukset metsäteollisuudella olisi metsäluontoon ja sen eliölajeihin. Metsäteollisuuden vaikutus monimuotoisuuden vähenemiseen on tiedostettu ja metsäteollisuudella on mahdollisuus korjata näitä ongelmia ja parantaa tilannetta, jos se niin vain haluaa.

Metsäyhtiöt puhuvat kestävästä metsätaloudesta, monimuotoisuutta kunnioittavasta metsänhoidosta. Jos metsänhoito olisi ollut kestävällä pohjalla ja se todella kunnioittaisi monimuotoisuutta, niin meillä ei pitäisi olla ongelmaa metsäluonnon moninaisuuden kanssa. Kuitenkin Suomessa metsäisistä luontotyypeistä uhanalaisia on 48 prosenttia ja Suomen uhanalaisista lajeista noin 36 prosenttia elää ensisijaisesti metsissä. Merkittävimmät syyt metsälajien uhanalaistumiselle ovat lahopuun vähentyminen, metsän uudistaminen, puulajisuhteiden muutokset ja vanhojen metsien väheneminen. Näiden ongelmien takaa löytyy taloudellisen tehokkuuden laittaminen muiden arvojen edelle.

Onko taloudellinen tehokkuus ja kestävä metsätalous yhdessä mahdollista toteuttaa? Jos taloudellisella aspektilla tarkoitetaan lisääntyneitä hakkuumääriä, jotta teollisuudelle riittää raaka-ainetta, niin on selvää, että ristiriita on olemassa. Suomen ympäristökeskus, SYKE julkaisi Twitterissä tyhjentävästi: KEIMO-tuloksia: ”Puunkäytön ja suojelun samanaikainen lisääminen ei ole mahdollista ja hakkuutasojen lisääminen nykyisestä on ristiriidassa luontokadon pysäyttämisen kanssa.”.

Jatkuvapeitteinen kasvatus, lahopuiden jättäminen talousmetsiin hakkuiden yhteydessä, vapaaehtoinen suojelu METSO-ohjelman ja Helmi-elinympäristöohjelman kautta ovat tärkeitä toimia suojelun ja monimuotoisuuden turvaamiseksi. On äärimmäisen hienoa nähdä, että monet metsänomistajat ovat lähteneet mukaan METSO-ohjelmaan ja että keskustelu jatkuvapeitteisen kasvatuksen ja vaihtoehtoisten hoitomuotojen ympärillä on ollut pitkään aktiivista. Nämä ovat tärkeitä toimia ja toivon METSO-ohjelmalle pitkää ikää, mutta riittävätkö ne yksinään vähentämään metsiemme luontokatoa ja voimmeko luottaa siihen, että ongelmat ratkaistaan vapaaehtoisella toiminnalla? Mikä rooli on Suomen valtiolla, joka on suurin yksittäinen metsänomistaja? Selvää on, että me tarvitsemme lisää suojelualueita, varsinkin tietyille alueille.

Suojelutilanne koskee varsinkin Etelä-Suomea, sillä metsäpinta-alasta noin viisi prosenttia on suojeltu ja tiukasti suojeltujen metsien osuus on noin kolme prosenttia. Etelä-Suomessa metsätalouden jälkiä näemme myös metsän ikärakenteessa, sillä lähes puolet metsistä on alle 40-vuotiaita. Vanhojen metsien ja lahopuun väheneminen on sadoille uhanalaisille lajeille kohtalokasta ja tämä on varsinkin nähtävissä Etelä-Suomessa. Aikoinaan kuukkeli asutti Etelä-Suomen metsiköitä ja vielä 50-luvulla hömötiainen oli maamme yksi yleisimpiä lintuja, mutta sen kanta on romahtanut varsinkin Etelä-Suomessa. Kokonaisuudessa uhanalaisten lajien esiintyminen painottuu juuri Etelä-Suomeen.

Etelä-Suomen suojelualueiden pirstonaisuus ja alueiden pieni koko ei myöskään auta asiaa.
Unelmanani olisi nähdä esimerkiksi Seitsemisen ja Helvetinjärven kansallispuistojen, sekä Riuttaskorven virkistysmetsän yhdistäminen yhdeksi isoksi kansallispuistoksi. Tästä syntyisi yli 10 000 hehtaarin kokoinen suojelualue. Vastaavan kokoista yhtenäistä aluetta ei Etelä-Suomessa ole.

Lukija saattanee tässä vaiheessa tulkita, että vastustan metsätaloutta. Vastustanko minä sitten metsätaloutta? Lyhyesti ja ytimekkäästi voin vastata: en vastusta. Se mitä vastustan ja mistä muutun Lauran mainitsemaksi vihaiseksi metsämieheksi on epärehellinen ja ongelmia kiertelevä keskustelu metsiemme tilasta ja käytöstä. Luottamustani ei herätä se, kuinka Metsien Suomi -viestintäkampanjassa esitetiin erittäin kyseenalaisia väitteitä siitä, että yli puolet Euroopan suojelumetsistä on Suomessa. Luottamustani ei herätä myöskään väitteet kestävästä metsätaloudesta, kun todellisuudessa se uhkaa tuhansien eliölajien olemassaoloa. En tietenkään väitä, että maamme metsänhoito olisi globaalilla skaalalla huonoa, päinvastoin. Emme kuitenkaan voi verrata omaa toimintaamme toisten valtioiden totaalisen ala-arvoiseen toimintaan ja täten sivuuttaa oman toimintamme epäkohtia ja ongelmia.

Minulle metsä ei ole elinkeino, vaan elinehto. Se on osa minua ja elämäntapaani.

Minulle metsä on paikka, missä saan rauhoittua, missä saan havainnoida sen vuorovaikutuksia, ymmärtäen, että jokaisella kasvi- ja eläinlajilla on paikkansa luonnossa ja näillä on itseisarvo.


Antti Lehto
Luontoharrastaja, joka harrastuksen ohella opiskelee kauppatieteitä Aalto-yliopistossa.
Metsässä hän näkee paljon muutakin kuin tuottoa. Tarinoita ja kuvia vaelluksista, kalastusreissuista ja lintuharrastuksesta löydät
Instagramista.

 

Kirjoituspalkkio lahjoitettiin Luonnonperintösäätiölle ikimetsän ostoon.

Moniäänisyys metsäkeskustelussa

Perustin blogin ajatuksella, että metsäkeskusteluun on mahduttava kaikki sävyt. Koska oli suomalaisesta luontosuhteesta mitä mieltä vain, lähes jokaisella suomalaisella on mielipide, kun puhutaan metsistä ja niiden käytöstä. Jotkut pohjaavat faktaan, osa tunteeseen. Kumpaakin tarvitaan sopivassa suhteessa.

Tiedefanina annan tietysti enemmän painoarvoa metsätieteitä – sekä metsäekonomiaa että -ekologiaa – opiskelleille akateemikoille ja metsissä ikänsä rymynneille rautaisille ammattilaisille, jotka ovat nähneet käytännössä metsien arjen, mutta kuuntelen yhtä mielelläni väitteensä faktaan pohjaavien harrastelijoiden mielipiteitä. Vähemmän painoarvoa saa metsien arkeen perehtymättömät huutelijat.

Vaikka osalle sana tolkku on luotaantyöntävä, itse tolkutan menemään harmaata keskitietä harva se päivä ja ääripäiden huutoäänestys on hengästyttävää seurattavaa.

Olipa kyse pitkän linjan metsäammattilaisesta, joka käyttää twitterissä aivan liikaa huutomerkkejä, hokee ”kävisitte stadilaiset hipit joskus metsässä” ja jos vastapuolen biossa lukee vihr, ohittaa hän hyvätkin argumentit vähätellen tai hardcore luonnonsuojelijasta, jonka mielestä metsäteollisuus on saatanasta seuraava ja motomies se vasta saatanan kätyri onkin, on molempien panos metsäkeskusteluun mielestäni turhan ohut, koska kummankin retoriikasta paistaa haluttomuus kuunnella toista.

Politiikka on arvojen yhteensovittamista, siltojen rakentamista, toisen kuuntelua ja kompromisseja. Ihmisoikeuksissa en kompromisseja salli, ja ympäristönkin kanssa linjani on, että maapallo on ainutlaatuinen ja elämämme sen hyvinvoinnista kiinni, joten sen terveys pitää priorisoida.

Priorisointi ei kuitenkaan tarkoita sitä, että maailman kaikki metsät pitäisi sulkea pois teollisesta käytöstä.

Ympäristöihmistenkin keskuudessa lienee vakaa konsensus, että puu on Suomelle ja suomalaisille tärkeä materiaali ja teollisuuden ala, joka turvaa hyvinvointivaltiomme pyörimisen. Puu on materiaalina äärimmäisen monipuolinen ja hieno innovaatioiden lähde, fossiilisia materiaaleja huomattavasti ekologisempi ja uusiutuvana luonnonvarana monia muita parempi valinta. Näkemyseroja tulee metsienkäytön laajuudessa, hakkuu- ja kasvatustavassa ja luonnonhoidollisissa näkemyksissä. Harva edes haluaisi puun hyödyntämisen teollisessa mittakaavassa lopettaa.

Vaikka metsäteollisuudessa tulevaisuudessa tulen työskentelemäänkin, tämän blogin tarkoituksena ei ole olla metsäteollisuuden äänitorvi. Tarkoituksena on antaa alusta niin metsäteollisuuden, kuin ympäristöaktivistienkin mielipiteille. Luen metsäalan ja ympäristöjärjestöjen julkaisuja yhtäläisellä mielenkiinnolla. Loppupeleissä sisällöissä on enemmän samankaltaisuuksia kuin eroja.

En halua toistaa mainoslauseita pureskelematta ja toista mielipidettä kuuntelematta, oli kyse teollisuuden etujärjestöstä tai suojelujärjestöstä. Olen kuitenkin ihminen, enkä vaikutuksille immuuni. Vaikka pyrin seuraamaan metsäalan ihmisiä jokaiselta laidalta, muotoutuu käsitykseni sen varaan, mitä algoritmit nenäni eteen päivittäin tuovat ja mitä opettajat opettavat. En ole mitenkään minkään alan ammattilainen ja tästä syystä en halua julistaa mielipiteeni olevan ainoa oikea. Enkä halua myöskään sokeasti uskoa, että keväällä 2021 tiedetään täsmälleen, miten metsiämme tulisi hoitaa. Uskotaan tutkimuksia, päivitetään tietämystä ja näkökantoja sitä mukaa kun uutta tietoa ja käytänteitä on mahdollisuus hyödyntää. Pahin pelkoni on, että muutun seuraavien vuosikymmenten aikana aina näin on tehty -metsäjääräksi, joka ei kuuntele tulevien sukupolvien päivitettyjä tietoja, vaan haraa kaikkea uutta vastaan kaikin voimin.

Jo tämän reilun puolen vuoden koulutaipaleen aikana olen huomannut, että metsäkeskustelu on joiltain osin vanhanaikaista. Twitterissä feediin tulee väitteitä, jotka tiedän kumotuksi siitä, että meitä koulussa ohjeistetaan tekemään erilailla kuin mistä esimerkiksi metsäteollisuutta syytetään. Toimintatavat ovat siis päivittyneet siitä, kun kommentoija on viimeksi tietojaan päivitellyt.

Olen ehkä täällä blogin puolella ärsyttävä good vibes only, mutta niin ikävää kuin se onkin, suurimman osan mielestä on mukavampi kuunnella keskustelua ja päivittää näkemyksiään, jos ei tarvitse tunkea sormia korviin huudon porautuessa tärykalvoille. Kritiikki niin metsäalaa kuin luonnonsuojelujärjestöjen toimintaakin kohtaan menee paremmin perille alustalla, jossa ei tarvitse vetää suojamuureja lämmittämään vastapuolen hyytävältä kritiikiltä.

Itse ainakin opin valtavasti kuuntelemalla nimenomaan metsäihmisiä, jotka eivät työskentele metsäteollisuudessa. Jokaisesta asiasta ei tarvitse olla samaa mieltä saadakseen asioihin perspektiiviä. Erilaisten mielipiteiden lukeminen haastaa omaa ajattelua. Miksi metsäalan koulutettu ihminen on kanssani eri mieltä, voiko hänellä olla pointti? Miksi ajattelen itse niin kuin ajattelen? Voisiko käsityksissäni olla päivittämisen varaa? Sumentaako tietty ideologia ajatteluani?

Esimerkiksi Evo-keskustelua oli opettavaista seurata, mutta myötähäpeältä ei voinut välttyä, kun metsuri69-nimimerkit haukkuivat hipit ja käskivät töihin. Teki mieli sanoa, että not all loggers.

Annan siis blogissani tulevaisuudessa äänen myös muille, niin omista, ympäristöaktivistien kuin metsäteollisuudenkin näkemyksistä poikkeaville mielipiteille. Erityisesti itseäni kiinnostaa lukea ajatuksia siitä, mitä metsäteollisuuden arjessa voitaisi hoitaa paremmin.

Ensimmäinen vieraskynäkirjoittaja tulee olemaan Antti Lehto.

Miksi Antti? Ei olla koskaan tavattu, mutta instagramissa alettiin seuraamaan toisiamme ennen kuin aloitin metsäkoulussa. Vaihdettiin aina silloin tällöin muutamia sanoja esimerkiksi retkeilystä. Sain muun muassa vinkkejä uusien vaelluskenkieni hoitoon.

Antti on omien sanojensa mukaan vihainen metsämies, ja sain kyllä huomata sen aika nopeasti. Heti kun aloitin koulussa, muuttui ääni kellossa ja tuntui, että tipahdin ”hyvislokerosta” pois. Joka kerta kun huomasin notifikaation tulleen Antilta, tiesin, että siellä on jotain negatiivista. Olin siinä vaiheessa elämää vielä vähän herkillä vuosien masiksen jälkeen, aloittanut juuri koulussa, joka teki enemmän hyvää mielenterveydelleni kuin mikään muu, ja kun postasin jotain kivaa koulusta, tuli siihen negatiivinen kommentti. Joten lopetin Antin seuraamisen, koska pelkästään nimimerkin näkeminen feedissä suoraan sanottuna vitutti. Kehtaakin tulla droppaamaan mun tunnelman, samalla puolellahan tässä ollaan, helkkari soikoon.

No, kirjoitin UPM-yhteistyöblogin mimmeille, ja siihen tuli jälleen jokin passiivis-aggressiivinen ”jaahas”-kommentti. Mulla keitti yli, tykitin yksityisviestiä, että luitko edes koko tekstiä ja voitko nyt saatana lopettaa. Juteltiin, löydettiin yhteinen sävel ja kun perustin blogin, päätin ensimmäisenä, että kysyn Anttia vieraskynäilemään. Koska tarvitsen tämän good vibes only -meiningin lisäksi ripauksen vihainen metsämies -näkökulmaa. Ja samaan maaliinhan me tätä peliä loppupeleissä pelataan.

Nykyään Antin nimen ilmestyminen notifikaatioihin ei nosta verenpainetta ja vaihdellaan linkkejä ja ajatuksia harva se viikko.

Vihainen ja kriittinen saa olla. Ja pitääkin. Mikään ei muutu, jos kukaan ei suutu. Kuitenkaan vihaa ja puhdasta haukkumista en siedä, keskustelun ääripäiden välilläkin pitää olla tällä alustalla rakentavaa, hyvin perusteltua ja pohjata faktoihin.

 

Jos haluat kirjoittaa, tai jos tulee mieleen yksityishenkilö, jonka mielipiteen metsään liittyen – kulma vapaasti valittavissa – haluaisit lukea, ehdota henkilöä laura@pihkassa.fi niin katsotaan josko natsaisi! Teksteistä maksetaan pieni kirjoittajapalkkio, mutta mikäli laskutusmahdollisuutta ei ole, ostan palkkion suuruisella summalla Luonnonperintösäätiöltä ikimetsää.

 

Ps. Suosikkiseurattaviani metsätwitterissä ovat esimerkiksi Greenpeacen Matti Liimatainen, metsänhoitaja Joni-Matti Kusmin, Metsä meidän jälkeemme -kirjailija Pekka Juntti, metsäekologi Panu Halme ja luonnonsuojelubiologi Lauri Puhakainen.

Pps. Luetutin blogin Antilla ja sain kuulla et ollaan kyllä tavattu, ilmastomielenosoituksessa eduskuntatalolla. Pitäis varmaan opetella esittäytymään ja katsoa silmiin, eikä sluibailla ja tuijotella kengänkärkiä kun uusia ihmisiä on paikalla. Oli syitä miksi hakeuduin yksinäiselle metsäalalle, tämä piirteeni on yksi niistä.

Laura

Metsäalan perustutkintoa suorittava tuleva metsäkoneenkuljettaja, joka viihtyy metsässä myös vapaa-ajalla. Retkeilyä, metsäkoneita ja ajatuksia metsistä ja niiden käytöstä. Tervetuloa mukaan matkalle!

laura@pihkassa.fi

Matkalla mukana

Painavaa asiaa
kannoilta tehtaalle

Sivupalkki tähän.