Pihkassa.fi

Matkalla metsäammattilaiseksi

Ensimmäinen viikko hakkuukoneella takana, mikä fiilis?

Tavallaan harmittaa, että blogi näki päivänvalon vasta nyt, kun siirryin ajokoneelta hakkuukoneelle. Olisi ollut hauska kirjoittaa tuoreita fiiliksiä myös päästessäni ensimmäistä kertaa oikealle työmaalle ajokoneella, nyt vaikka kuinka kaivelee aivojen pölyisiä peränurkkia, ei muista miltä se tuntui, mihin asioihin kiinnitti huomiota, mikä tuntui vaikealta, mikä ärsytti ja kuinka paljon sitä ensimmäisestä vuorosta kehittyi. Vaikka aikaa tästä on vasta kuusi viikkoa.

Vaikka blogissa metsäkoneita ja metsäkonetyöskentelyä paljon käsitelläänkin, blogi ei ole tarkoitettu ammattilaismetsäkonekuskeille. Tai ainahan se on mukava, jos tänne konetyypit löytää, muttei täältä todennäköisesti saa ammattilainen irti muuta kuin nostalgiaa aikoihin, kun itse hommia aloitteli.

Blogi on kurkistusluukku niille, jotka eivät konehommaa tee, mutta joita asia jollain tasolla kiinnostaa, sellaisille perusuteliaille persoonille! Mutta ennen kaikkea tämä on kehittymispäiväkirja itselleni, tapa purkaa sanoiksi omaa tekemistä, kehittymiskohteita ja fiiliksiä työnteosta ja koulusta.

Nyt on neljä päivää tullut harvennettua, koulupäivä on kestänyt kello 14-21 eli seitsemän tuntia, josta siirtymisiin, huoltohommiin, maikan takapiruna olemiseen, tankkaamiseen, öljyjen ja väriaineiden laittamiseen, kopin siivoamiseen (löysin lattialta siivotessa 50 senttiä, otin siivouspalkkioksi!) ja yleiseen sähläämiseen, värkkäämiseen ja höpinään on mennyt kolmisen tuntia. Eli itse hakkuukoneen puikoissa on tullut istuttua yhteensä kuutisentoista tuntia.

Joku sanoi, että 10 000 tuntia menee, että jonkun asian hanskaa oikeasti hyvin. Myytti tai ei, nyt on aika 16 / 10 000 h -katsauksen!

 

No miten on mennyt?

Tiistaina päivällä maikka kävi katsomassa edellisen maanantai-illan harvennusjälkeä, eli ensimmäistä koskaan tekemääni harvennusta, jonka tein suurimmaksi osaksi pimeällä. Vähän liian tiheäksi jäänyt, ura oli huonosti suunniteltu ja kalikat miten sattuu. Olin puidessani kyllä huomannut jokaisen asian, kironnut kaatosuuntia ja sitä, että lähdin kiertämään puuta, vaikka tiesin, ettei motolla pitäisi kovasti mutkitella. Ajokone ei ole niin notkea ja ketterä, joten uria suunniteltaessa ja puita aseteltaessa pitää yrittää ensisijaisesti nähdä ajokoneen tuleva työskentely. Edellisen illan kiroilustani tiesin tasan tarkkaan mistä tulee seuraavana päivänä sanomista, eli omat heikkoudet ja mokat oli kyllä tiedossa. Mikä on kyllä teoriassa ihan positiivista, paskuus ei siis tullut yllätyksenä 😄

Keskiviikkona päivällä tiistai-illan harvennuksen palaute olikin jo huomattavasti parempi: ”Ei huono, suorastaan hyvä!”

JES!

Hiffasin toisena päivänä, että pimeällä mun silmään harvennustiheys näyttää paljon harvemmalta kuin oikeasti onkaan, eli pimeällä vaan rutkasti enemmän puuta pois, katse latvoihin ja päivänvalossa tiheys näyttää sopivalta. Tajusin, miten puut kannattaa kaataa, sain rohkeutta puun siirtämiseen ja pöllit alkoivat löytää paikkansa 90° kulmaan suoraan ajouraan nähden. Vuoron se näköjään vaati, että tajusi, ettei tule mutkia, kun ei turhaan mutkittele.

 

Miksi näillä on väliä?

Niin ikävää kuin se onkin, jos alaa haluaisi jotenkin romantisoida, metsäkoneenkuljetus on puhtaasti tehokkuusbisnes niin motolla, kuin ajokoneellakin. Motokuski on se, joka saa muutenkin vaikeasti kannattavaksi saatavasta ajokoneesta kannattavamman, jos puintijälki on hyvää ja selkeää ja urat suunniteltu niin, ettei ajokonekuskin tarvitse käyttää aikaa vekslaamiseen. Jos ajokone joutuu erottelemaan tavaralajeja toisistaan, kasat ovat hujan hajan ja yksittäisiä kalikoita joutuu metsästämään mistä sattuu hakkuutähteiden alta, ei puu ihan hirveän tehokkaasti kulje ja on myös vaara, että rahanarvoista ainespuuta jää metsään.

Usein moto paikkaa ajokoneen kannattavuutta ja on molempien kannalta parempi, mitä paremmin puut on alunperin tehty. Raha hommasta tulee vasta, kun puut on tien vieressä, eli ketju on todellakin ketju ja asiaa tulee aina ajatella kokonaisuutena.

Ja vaikkei ajateltaisi rahaa ollenkaan, on ajokonekuskin hermoja säästävää, jos yhdellä kouraisulla kourassa on vain yhtä tavaralajia, ei latvoja, roskaa ja risua.

 

Miten ajatusmaailma ja asenne on muuttunut?

Myönnän, että ajokoneella tuli naputettua aika pienestä. Tai siis ihan asiasta, mutta turhan helposti. Valitin kasojen tasosta, värimerkkauslaitteen epäkunnosta, kasojen sijoittelusta, miten kasoihin onkin sujahtanut haarapuita, selkeästi liian kapeaa latvaläpimittaa ja mitä vielä.

Jo ensimmäisen motovuoron puolivälissä päätin, etten enää koskaan valita mistään, kellekään. No, ainakaan aloittelevalle kuskille puintijäljestä. Luultavasti jokainen kuski kyllä huomaa, kun ei mene niin kuin strömsössä. Seuraavalla kerralla pyrkii toimimaan paremmin.

Mistä valitan edelleen: kolhituista puista.

Huonosti puidut, värimerkkaamattomat puut saadaan kyllä ajettua metsästä jollain aikataululla, no problem, mutta jos jokaisen puun kyljessä on vaurio, näyttää se törkeältä, laatu kärsii eikä paljon enää pipiin puhaltaminen auta.

 

Kehittämiskohteita:

Jos saan epäsuomalaiseen tapaan kehua itseäni, niin hyvä puoleni on se, että tiedostan ainakin toistaiseksi omasta mielestäni jo tekohetkellä mokat ja milloin on tullut huonoa jälkeä ja miksi. Eli en paina kolmeasataa metriä harvennusta fiiliksellä et ou jea, nyt tulee priimaa ja kuulen jälkeen päin et vituikshan se män, metsä pilalla.

 

Mut nyt lista asioista, joissa on omasta mielestäni kehitettävää seuraaville 9984 tunnille:

  • Tiedän teoriassa, miten kannattaisi harventaa, jotta se olisi tehokasta. Ensin ajoura auki, sitten toinen puoli, jonka jälkeen toinen. Käytännön toteutus on vielä vähän turhan… fiilispohjainen.
  • Tällä hetkellä eniten aikaa menee poistettavan puun valintaan. Mutta tässä vaiheessa koulutusta sitä kannattaakin pohtia vähän syvällisemmin, eikä vain räimiä menemään. Eiköhän se silmä harjaannu.
  • Hipelöin liikaa jo tehtyjä kasoja, jos mielessä edes välähtää ajatus, että ajokonekuski voi seota. Vaikka on sanottu, että ajokonekuskille maksetaan pöllien siirtelystä, ei motokuskille, löytyivät kalikat muutaman kerran ihan jostain muualta kuin mihin ne on alun perin tehty.
  • Tästä päästäänkin siihen, että pitää opetella tekemään vielä selkeämmät kasat heti oikeille paikoille ja tavoite on, ettei ajokonekuskin tarvitse ihan hirveästi mun perässä kiroilla.
  • Urien suunnittelu teoriassa onnistuu, käytännön toteutus onkin huomattavasti vaikeampaa. Epävarmuus ja hahmotus varsinkin pimeässä, hieman epätarkan gepsin kanssa aiheuttaa harmaita hiuksia.
  • Älä jännitä niskaa ja hartioita, ei se ole niin pelottavaa kuin miltä sun kropasta tuntuu 😎 Rennosti!

Lista asioista, joista maikalta tuli kritiikkiä:

  • Koivukuidut voisit puida huolellisemmin päät tasan, helpottaa ajoa.

 

No tuleeko musta hakkuukonekuski?

Toivon totisesti!

Palaillaan hakkuukonetuntemuksiin taas myöhempänä ja päivitellään fiiliksiä, katsotaan onko kehittymiskohteet saatu hanskaan ja tarkastellaan allekirjoitanko tänhetkiset näkemykset edelleen ja olenko saanut lisää uutta perspektiiviä asioihin.

Ps. Vaikkei tässä vaiheessa hirveästi pitäisi tai olisi edes järkevää tuijotella tehtyjen runkojen määrää, kuutioita tai muutenkaan vahdata tuotosraportteja vaan keskittyä puhtaasti laatuun, kyllähän se mua kiinnostaa kun tavoitteellisesti tätä hommaa teen ja palaute jäljestä oli hyvää. Keskiviikkona tein 115 runkoa, eli suunnilleen runko per 2 min, eilen paransin, tein 177 runkoa ja tahti oli runko per 1,5 min.

Vertailuna, ammattilainen paukuttaa kuudestasadasta yli tuhanteen runkoon työvuorossa, riippuen maastosta. Eli matkaa ammattilaisuuteen on valovuosi, mutta pakko olla kyllä tyytyväinen ensimmäiseen neljään päivään. Sulahdin moton koppiin yllättävän kivuttomasti!

Artikkelikuvan on ottanut Jaana Kankaanpää/MT.

Ei sitä munalla ajeta

Kansainvälisen naistenpäivän kunniaksi ajattelin kirjoittaa mistäpä muusta kuin naisista ja missäpä muualla kuin metsäkonealalla. Asia tuntuu olevan ihmetyksen aihe monelle edelleen, vaikkakin naisia alkaa enenevissä määrin hyppiä koneen kopista metsänomistajia jututtamaan.

Ennen koulun alkua pohdin kuinkakohan monta naista aloittaa samaan aikaan. Ensimmäisenä päivänä vilkaisu paikalle saapuneisiin ryhmäläisiin kertoi, että ei tarvitse luultavasti paljon naistenvessaan jonotella – olin ainoa nainen.

Kun ryhmämme sai uuden jäsenen ja yhdistyimme aikaisemmin aloittaneiden kanssa, pistin yhtenä aamuna merkille, että neljästä työmaalla olevasta koneesta kolmessa oli sillä vuorolla kuskina nainen. Vaikkei sillä teoriassa ole väliä, oli kieltämättä melkoinen girl power -fiilis.

 

Onko väliä kuka siellä kopissa istuu?

On, paljonkin! Kuljettajan sukupuolella taas ei juurikaan.

Tärkeimmät ominaisuudet metsäkoneenkuljettajalle ovat (mielestäni) oma-aloitteisuus, huolellisuus, päätöksentekokyky, tarkkuus, reippaus, maalaisjärki ja tunnollisuus.

Kuljettajan pitää ymmärtää, että on töissä toisen omaisuuden parissa. Jokainen moka on metsänomistajan kukkarosta pois. Olen jossain yhteyksissä joskus sanonutkin, että hakkuukoneenkuljettaja on käytännössä varainhoitaja.

Luonteenpiirteet eivät kuitenkaan ole sukupuolikysymys, vaan yksilökysymys. Naiskuskeista kertovissa artikkeleissa tunnollisuutta koneen puikoissa tunnutaan alleviivaavan mielestäni vähän liiaksikin. Saattaa se pitää varmaan keskiarvoisesti jopa paikkansa, mutta ei itsestäni tee tunnollista sukupuoleni, vaan se, että olen tunnollinen.

Jos joku on kirjoittanut itsestäni tulevana naiskuskina, tuntuu se hölmöltä ja olen pyytänyt poistamaan etuliitteen. Olen tuleva metsäkoneenkuljettaja. En tuleva naismetsäkoneenkuljettaja, vaikka sillä positiivisia mielleyhtymiä esimerkiksi tunnollisuuteen olisikin.

 

Koolla on väliä

On totta, että myös fyysistä voimaa tietyissä asioissa tarvitsee, mutta olen huomannut, että harva asia on niin tiukassa, ettei varren pituuden lisääminen auttaisi. Jos ei vieläkään aukea, haetaan pidempi varsi. Eli kyllä kunnon työvälineillä ja raivolla 60 kiloinenkin hyvin metsässä pärjää. Ja mitä hellemmin ajopeliä kohtelee, sen vähemmän tarvitsee huoltohommissa voimaa käyttää ja voi nautiskella siisteistä sisätöistä maisemakonttorissa villasukat jalassa rallatellen.

Oma koko on ollut myös eduksi. Kun elokuussa istahdin ensimmäistä kertaa elämässäni koskaan metsäkoneen koppiin, oli se Ponssen Scorpion (sama, jolla aloitan tänään työt!). Mun ensimmäinen ajatus oli helkkarin mukava, kunnon löhötuoli. Suurempikokoiset luokkalaiset valittelivat ahtautta.

Myös rasvanippojen vaihto sujui pienemmillä käsillä luokkalaisen suurempia kouria näppärämmin, eli koolla on etunsa, mutta kumpaankin suuntaan.

Mutta pakko silti vielä sanoa, että vaikka oma asenteeni opintoihin on, että kysymällä selviää, syö rehellisesti aivan saakelin paljon naista, jos en esimerkiksi saa omin voimin pulttia irti. Vaikkei ole tarvetta näyttää erityisesti juuri pojille, että kyllä muuten stadin plikkakin osaa, alitajunta silti huutaa, että ei siellä metässäkään kukaan ole sua auttamassa ja oma ego kyllä haluaisi saada kaiken hoidettua yksin.

Mutta kyllä siellä pään sisällä on myös pienet voitontanssit joka kerta, jos itse on se, joka jeesaa, osaa, auttaa ja neuvoo. Että kaipa ne puntit tasaantuvat ajan saatossa, osa on jossain hommissa parempia, osa taas toisissa, sukupuolesta viis.

 

”Niin siistiä et nainen uskalsi lähteä metsäkoneenkuljettajaksi”

Yllättävän moni sanoo, että niin siistiä et nainen uskalsi lähteä metsäkoneenkuljettajaksi, respect! Vaikka tiedän, että se on kehuksi tarkoitettu, se tuntuu vähän hölmöltä, koska ainoa mikä päätöksessä vaati uskallusta, oli Helsingistä pois muuttaminen ja oman elinpiirin ja kavereiden jättäminen kehä kolmosen sisäpuolelle.

Itse alan valinta ei vaatinut uskallusta, enemmän olisi jännittänyt lähteä opiskelemaan esimerkiksi hoitoalaa. Tiesin alusta asti, että tulen jollain aikataululla pärjäämään koneen puikoissa mainiosti, samanlaista itsevarmuutta mulla ei olisi ihmisten kanssa toimiessa.

Olen itse sitä tyyppiä, joka ei juuri tarvitse roolimalleja. En tuntenut ennalta henkilökohtaisesti tai tiennyt edes kaukaisesti nimeltä yhtäkään metsäkoneenkuljettajaa, miestä enkä naista. En ollut ennen koulua edes nähnyt metsäkonetta livenä.

Mutta saman tein aikanaan sijoittamisen kanssa. Kukaan tuttu ei sijoittanut, en tuntenut ketään kenen kanssa olisin voinut jutella asiasta. Aloitin silti. Kävin sijoittajatapahtumissa, joissa keski-ikä oli +60, naisia paikalla hyvällä tuurilla yksi tai kaksi, nuoria ei laisinkaan. Nyt kun katsoo tilastoja ja naisten esiinmarssia, ei voisi kuvitellakaan, että tästä on aikaa vasta jokunen hassu vuosi.

Ehkä se on tyhmyyttä, uhkarohkeutta, liiallista itseluottamusta tai vain luontaista uteliaisuutta, että menen tällaisia asioita päin ennemmin innoissani, kuin välttelen kauhuissani. Ja siis, totta kai olen ollut kauhuissani. Jännitän älyttömästi joka ikistä uutta asiaa, jota koulussa olen tehnyt aina polttopillillä leikkaamisesta rälläköintiin ja koneen lavetille ajosta ensimmäiseen työmaahan ja tällä hetkellä jännittää tämän naistenpäivämaanantai-iltapäivän ensimmäiset kosketukset hakkuukoneeseen.

Mitään edellä mainituista (ensimmäistä työmaata lukuun ottamatta) ei olisi kuitenkaan tarvinnut koulussa tehdä. Suuri osa ryhmäläisistä ei ole tehnytkään, mutta itse olen tassu pystyssä joka kerta, kun on mahdollisuus kokeilla jotain laitetta, ajaa jotain konetta tai opetella joku uusi asia, josta voi olla joskus jotain hyötyä. Koska onhan se nyt koulussa helpompi opetella kuin myöhemmin työelämässä. Ilmoittauduin ajamaan C-kortin ja otin kaivurikurssin. Jos kerran koulussa ollaan, niin otetaan nyt sit kerralla koko rahalla!

Taustani ja historiani moottorivehkeiden kanssa oli se, etten ollut käytännössä ajanut esimerkiksi manuaalivaihteisella autolla autokoulun jälkeen, eli yli kymmeneen vuoteen. Pojat kuitenkin päättivät, että Laura ajaa nyt koulun Transitia tästä eteenpäin. Käytiin luokkalaisen kanssa ajamassa vähän testilenkkiä, ja nykyään manuaalivaihteinen sujuu jo suht hyvin. Kyllähän se sammuu milloin mihinkin, välillä aika nolostikin, mutta pääsen paikasta A paikkaan B ja se kai on auton tarkoitus.

Vieläkään ei olisi tarvinnut koulun autoilla juuri ajaa, sitä pystyy kyllä suht hyvin välttelemään niin halutessaan, mutta yleensä hyppään vapaaehtoisesti kuskin paikalle, vaikka säännöllisesti vittuilua takapenkiltä kytkimen ja vaihteiden käytöstä kuuluukin.

Eli kokemusta juuri mistään ei tarvitse olla, ei se oo ku tekee vaan!

 

”Hei jos toikin, miksen minäkin?”

Jotkut ihmiset kuitenkin ovat luonteeltaan sellaisia, että tarvitsevat alkusysäyksen, sen roolimallin tai samaistumisen kohteen, jonkun, joka sytyttää päähän ajatuksen siitä, että hei, jos toikin, miksen minäkin?

Käytän taas sijoittamista esimerkkinä, koska skenen viime vuosien muutosta on tullut seurattua suht läheltä.

Naissijoittajien määrän kasvu lähivuosina johtuu aivan varmasti esimerkeistä ja roolimalleista, siitä että muutamat näkyvät sijoittajanaiset ovat raivanneet tietä uudelle sijoittajasukupolvelle, kannustaneet ja näyttäneet esimerkkiä, luoneet naisia kiinnostavaa sisältöä ja tsempanneet.

Sama kun kävisi lähitulevaisuudessa metsä(kone)alalle, olisin iloinen.

Toivonkin, että tätä blogia lueskelemalla ja somekanavistani metsäkonearkea seuraamalla joku metsäalasta kiinnostunut nainen lähtee rohkeasti kokeilemaan alaa.

Koska faktahan on, että ei sitä munalla ajeta.

 

Ps. Jos jotain pitää keksimällä keksiä, niin kusella käyminen on munakkailla helpomman näköistä 😊

Mikä sai lähtemään juuri metsäkoneenkuljettajaksi?

Kun ilmoitin somessa lähteneeni opiskelemaan metsäkoneenkuljettajaksi, sain osakseni ihmettelyä. Viimeiset vuodet kun olin tullut tunnetuksi pääasiassa sijoittaja-Laurana, sijoitusbloggaajana ja Nuorten Osakesäästäjien aktiivina. Internetin ulkopuolella tuntevat taas eivät ihmetelleet, vaan käytännössä jokaisen kommentti oli ”vähän siistiä, sopii sulle niiiin hyvin!”.

Olen edellisiltä koulutuksiltani ylioppilas ja lääkealan perustutkinnon suorittanut lääketeknikko, osaamisalana lääketukkukauppatyö eli suomeksi sanottuna lääkelogistiikan varastomies. Olin töissä parissa lääketukussa ja vaikka viihdyin varastolla keräilemässäkin vallan mainiosti, työ muuttui oikeasti mukavaksi vasta, kun kinusin itseni ajamaan trukilla dialyysinesteitä. Joku siinä härveleillä huristelussa vaan oli hauskaa.

Asuin nelisen vuotta Vuosaaressa ja aika-ajoin googlailin eksistentiaalikriisin iskiessä viereisen sataman työpaikkoja ja mietin josko opiskelisin ahtaajaksi. En ole koskaan ollut mikään polttoainevehkeiden rassaaja, enkä ymmärrä kaksipyöräisten moottorivehkeiden viehätystä ollenkaan, mutta toistuvasti haaveilin ääneen myös rekkakuskin hommista ja jossain ajatusten perukoilla oli myös käväissyt metsäkoneenkuljettajan työ.

Pääsiäisenä 2019 ajeltiin vanhempieni kanssa mökille Kuusamoon – jossa tätä blogia tälläkin hetkellä naputan – ja öisessä, pimeässä ja lumisessa metsässä mökkitien varrella näkyi sen verran monta metsäkonetta (oikeasti ehkä muutamia, mutta ne valot tuntuivat valaisevan koko metsän), että joku meistä tokaisi, että jopas täällä hakataan. Muistan ajatelleeni katsellessani pimeään metsään, että toi työ näyttää niin coolilta. Ajatus unohtui puoleksitoista vuodeksi.

Koronakeväänä 2020 olin tullut Helsingistä viettämään äitienpäivää pariksi yöksi ja huomasin myöhemmin kesällä jämähtäneeni totaalisesti Mänttään, enkä kaivannut takaisin pääkaupunkiseudulle.

Olin sairastunut jokunen vuosi aikaisemmin masennukseen ja yleistyneeseen ahdistuneisuushäiriöön (ja muutamaa avautumispyrskähdystä lukuunottamatta onnistunut piilottamaan sen kohtalaisen hyvin somesta) ja opinnot Haaga-Helian finanssi- ja talousasiantuntijan koulutusohjelmassa eivät enää kolmantena vuonna juuri edistyneet. Koronan takia etäopiskeluun siirtymisen jälkeen laisinkaan. Vietin käytännössä kaiken ajan koirien kanssa päämäärättömästi haahuillen metsissä, koska seinät tuntuivat muualla kaatuvan päälle.

Vaikkei Helsingistä pois muutto tai alanvaihto ollut käynyt edes mielessä, enkä ajatellut näppärästä Vuosaaren kaksiostani luopua, googlailin ajankulukseni metsäalan opintoja. Olin miettinyt metsäekonomiaa jo jokunen vuosi aikaisemmin, koska saisin yhdistettyä opinnoissa kaksi kiinnostuksen kohdettani, talouden ja metsän. Mietin myös metsätalousinsinöörin opintoja, mutta kun näin metsäkoneenkuljettajan listalla, vanha haave nosti päätään ja se oli nopeasti menoa.

Kävelin ulos, jossa iskä teki puutarhatöitä ja kysyin, että mitäs sanoisit, jos hakisin metsäkoneenkuljettajaksi?

Iskä sanoi, että joo-o, mikä jottei.

Tokaisin, että hyvä, koska hain just.

Täst se lähtee!

Moro moro ja tervetuloa seikkailulle jakamaan matkaani kohti metsäammattilaisuutta!

Olen Laura, kohta kolmekymppinen pirkanmaalainen metsien ahkera viihdekäyttäjähippi, jonka leipä tulevaisuudessa toivottavasti tulee myös metsästä.

Opiskelen ensimmäistä vuotta Tampereen seudun ammattiopisto Tredun Ylöjärven Kurun toimipisteessä metsäalan perustutkintoa, metsäkoneenkuljettajan koulutusohjelmassa. Tarkoituksena olisi valmistua keväällä 2022 ja antaa näyttö hakkuukoneesta, mutta aika näyttää mihin taidot taipuvat ja elämä vie!

Blogin ei ole tarkoitus olla metsätalousblogi, joka keskittyy vain talousmetsiin ja niiden hoitoon ja koneelliseen puunkorjuuseen, vaan yläotsikkona on metsä ja aion kirjoittaa kaikesta mikä metsään liittyy. Koska itse olen monipuolisesti kiinnostunut metsästä aina konehommasta retkeilyyn, metsänomistukseen ja siellä touhuamiseen, on loogista, että myös täältä löytyy kaikille metsästä kiinnostuneille jotakin luettavaa, oli öljyinen motokuski tai aarniometsän siimeksessä riippumatossa lekotteleva hippi (tai miksei yhdistelmä, niin kuin meitsi!), pyrkimyksenä onkin tehdä aihetunnisteista niin loogiset ja helposti löydettävät, että jossei metsäkoneen telankiristyspostaukset kiinnosta, mutta vegaanisten retkiruokien testipostaus kiinnostaa, voi aihealueiden välillä navigoida helposti ja viettää aikaa vain tiettyjen aihealueiden parissa.

Blogin missiona on lisätä tietoisuutta metsäteollisuudesta kansantajuisesti niille, joille vihreä kulta ei ole vielä tuttua ja fiilistellä metsää harrastepaikkana ja monimuotoisuuden lähteenä niille, jotka ehkä näkevät vain metsän talouspuolen. Käydään blogin alkutaipaleella läpi jokamiehenoikeuksia, kansallispuistoetikettiä ja retkeilyvarustuksia ja pohdiskellaan, että mitäs kaikkea siellä metsässä voisi harrastaa marjanpoimimisen lisäksi. Tarkoituksena on valottaa myös do-it-yourself-metsänhoitoa tuoreille metsänomistajille tai metsänomistuksesta haaveileville ja kaivella vastauksia milloin mihinkin askarruttavaan ajankohtaiseen ja ajattomaan asiaan.

Koska en ole vielä millään mittapuulla ammattilainen, aion pyytää myös asioista enemmän tietäviä vieraskyniksi, pyydän konsultaatiota itseäni fiksummilta, googlaan helkkaristi, nyin maikkoja hihasta ja pidän yllä ikuista kyselyikää. Otan myös kehitysideoita ja kritiikkiä avoimin mielin vastaan.

Niin kuin sivupalkista voi nähdä, ei mun tarvitse taivaltaa matkaani yksin, vaan olen saanut onnekseni pari yhteistyökumppania! Matkaani kohti metsäammattilaisuutta sponssaa metsäyhtiö UPM. Yhteistyö lähti alun perin, kun kirjoitin Mimmit sijoittaa -mediaan artikkelin metsäsijoittamisesta yhteistyössä UPM:n kanssa ja kemiat kohtasivat. UPM kysyi, voisinko kirjoitella heille tulevaisuudessakin esimerkiksi vieraskyniä. Heitin pallon takaisin ja ehdotin jo takaraivossa kyteneen kokonaisen metsäblogin perustamista, ja he suureksi ilokseni innostuivat ideasta ja tässä sitä vihdoin ollaan! Ensimmäisen postauksen äärellä.

Toinen yhteistyökumppani on Metsätrans-lehti. Metsätrans on metsäkoneurakointiin ja puutavara-autoiluun erikoistunut lehti kaikille, joita puun liikuttelu kannolta tehtaalle kiinnostaa. Lehden voi tilata näppärästi sivupalkin linkistä, ja saattaa olla, että lehden sivuilla näkyy tulevaisuudessa myös jonkun tulevan motokuskihipin tekstejäkin.

Tänne blogin puolelle tulee laajempia, informatiivisempia juttuja ja kouluarkea, kuulumisia ja sitä klassista ”saatanan työmaata” saa seurattua helpoiten somesta. Blogin instagram seurantaan @pihkassablog ja twitteristä löydyn @pihkassa.

Postausehdotukset, ruusut, risut, yhteistyö- ja vieraskynäidikset osoitteeseen laura@pihkassa.fi!

Eli luvassa faktaa, fiilistelyä ja hassuttelua rennolla otteella, yhdessä kompastellen kohti tulevaisuudessa siintävää metsäammattilaisuutta.

Jos metsähorinan lisäksi sijoittaminen kiinnostaa niin sijoitusaiheisia tekstejäni voi lukea säännöllisesti myös

Laura

Metsäalan perustutkintoa suorittava tuleva metsäkoneenkuljettaja, joka viihtyy metsässä myös vapaa-ajalla. Retkeilyä, metsäkoneita ja ajatuksia metsistä ja niiden käytöstä. Tervetuloa mukaan matkalle!

laura@pihkassa.fi

Kategoriat

Avainsanat

Matkalla mukana

Painavaa asiaa
kannoilta tehtaalle

Sivupalkki tähän.