Pihkassa.fi

Matkalla metsäammattilaiseksi

Metsäpolitiikkaa eilen ja tänään

Suomen metsät, kansakuntamme vaurauden mahdollistaja ja samalla vaalittava ekologinen resurssimme keskusteluttavat suomalaisia päivästä toiseen. Kiinnostus metsiin ei rajoitu vain kotimaahamme, vaan metsät kiinnostavat ilmastonmuutoksen ja biodiversiteetin vuoksi tänä aikana koko maailmaa, onhan metsitys yksi nopeimmin vaikuttava teko hiilen sitomiseksi ilmakehästä.

Yksi merkittävimmistä pisteistä, joka määrittelee historiaa, oli vuonna 1992 Rio de Janeirossa pidetty YK:n ilmastokokous. Ympäristöasioiden kanssa samoihin aikoihin alkanut metsänomistuksen rakennemuutos on jatkunut edelleen, muuttaen metsäteollisuuden tulevaisuuden näkymien ja yleisten suhdanteiden takia välillä muotoaan. Aivan viime vuosina suomalaiset metsät ovat alkaneet kiinnostaa myös ulkomaalaisia sijoittajia.

Yhä enenevissä määrin myös ekologisen kestävyyden ja sen rajallisuuden tuomat reunaehdot ovat siirtyneet sekä käytänteiksi, että metsäpolitiikkaa ohjaaviksi tekijöiksi. Se on aiheuttanut jatkuvasti kissa-hiiri -leikkiä metsäkeskusteluissa ja päätöksenteossa, lain sallimin tulkinnoin. Näitä muutoksia olen saanut seurata läheltä, alussa ruohonjuuritasolla metsurina, myöhemmin metsänomistajien edunvalvojana ja muutosten jalkauttajana, sekä uusien toimintamallien kehittäjänä.

Kirjoituksessa paneudun lyhyesti metsäpolitiikkamme historiaan ja tähän päivään, antamalla kenties lukijoille joitakin vastauksia siihen, miten tähän on tultu, miten tästä kenties jatkamme.

 

Sotien jälkeinen metsäpolitiikka

Historiasta on muistettava sotien jälkeen kasvanut metsäteollisuuden puuntarve ja sen aiheuttama pelko puun riittävyydestä. Muistutettakoon heti tässä vaiheessa, että Suomen kasvava talous vaati metsäteollisuustuotteita ja laajenemista ja talouden ratkaisukeinona nähtiin suuressa yhteisymmärryksessä laajeneva metsäteollisuus. Tämä historiasta juontava syy-yhteys on hyvä muistaa, kun etsitään monimutkaisiin ongelmiin ja riitaisalta näyttäviin keskusteluihin helppoja syyllisiä tai ratkaisuja.

Syntyneestä huolesta seurasi vuoden 1948 harsintajulkilausumana tunnettu kirjoitus, joka oli kuuden johtavan metsäntutkijan ja -opettajan  julkilausuma, jossa he tuomitsivat luonnonvastaisena menetelmänä pitkään käytössä olleen määrämittaharsinnan ja poimintahakkuut. Tältä ajalta muistamme myös Metsämarssi 1950 -tapatumat, jonka tavoitteena oli puuntuotannon lisääminen metsänhoidollisin toimin, innostaen ja kannustaen kansalaisia metsänhoitotöihin.

 

Valtakunnallisten metsäohjelmien alku

Metsäteollisuuden puunkäyttö ylitti 1950-luvulla mitatun metsiemme vuosittaisen kasvun. Sen seurauksena 50-luvun lopulla asetettiin metsätalouden suunnittelukomitea, joka koostui metsäntutkijoista ja tavoitteena oli varmistaa puun riittävyys laajenneen metsäteollisuuden käyttöön. Komitea julkaisi mietinnön ja toimeksiantona sekä HKLN- että Teho-ohjelman, joissa esitettiin, nykytermein ilmaistuna sekä taloudellisen- että sosiaalisen kestävyyden elementtejä, ja keinoja niiden saavuttamiseksi. Teho-ohjelman keinovalikoima muun muassa merkitsi miltei täysin metsänviljelyyn siirtymistä, soiden ojitusta ja lannoitusta. Näitä voidaan kutsua varsinaisesti ensimmäisiksi metsäohjelmiksi. Vielä tässä vaiheessa eri metsäalan etujärjestöillä oli vähäinen edustus näitä laatimassa.

Näitä ohjelmia seurasi kolme Mera-ohjelmaa (1964, 1966, 1969). Mera-kauden alkaessa etujärjestöt aloittivat aktiivisen vaikuttamisen. Ryhmä koostui sekä Metsäteollisuuden keskusliiton että MTK:n johtohenkilöistä. Valta lipui tässä vaiheessa valtionhallinnosta ulkopuoliselle asiantuntijavallalle, mikä näkyi ohjelmien toteuttajien luottamuksena ylemmän ohjaukselle, laajenemispyrkimyksenä ja vaikutusvallan haalimisena, sekä itsenäisyytenä valtionhallintoon nähden. Edellä mainittujen ohjelmien saavutukset ovat puuntuotannon kohottamisessa kiistattomat, muussa kestävyydessä eivät aina niinkään mairittelevat.

Puuvarantojen kasvaessa teollisuus ei enää tarvinnutkaan asiantuntijapalveluja puuvarannon lisäämiseksi. Yhden aikakauden voidaan näin todeta päättyneen 80-luvulla. Jo 1960-luvulla pohdittiin, kenen maksettavaksi metsätalouden voimaperäistäminen tulee ja 70-luvulla keskustelu jatkui luonnonsuojelusta ja sen suhteesta metsien käyttöön.

Ajan ongelmana oli, ettei valtionhallinnolla ja sen päättävillä elimillä ollut riittävästi asiantuntemusta esittää kritiikkiä ja muuttaa toimintatapoja, joka näkyy tänäkin päivänä samoina argumentteina – puuvarannon lisääntyminen toi legitimiteetin toiminnalle.

Metsä 2000 -ohjelman synty vuonna 1985 oli seuraava, yleiseen konsensustarpeeseen vastaava ja toivomukset täyttävä virallinen metsäohjelma Suomeen. Taustalla oli muun muassa metsäteollisuuden ja metsänomistajien etujärjestöjen keskustelut puukaupan ongelmista ja teollisuuden kannattavuudesta. Todettakoon tässä, että molemmilla etujärjestöillä oli yksimielisyys ohjelman tavoitteista eli puuntuotannon lisäämisestä ja hakkuusäästöjen saattamisesta teollisuuden käyttöön. Yhteinen tavoitetila, jossa erimielisyydet siirrettiin ulos tärkeimmästä tavoitteesta, myöhemmin tai erillisiin työryhmiin ratkaistaviksi, oli konsensuksen edellytys.

Yhtenä Metsä 2000 -ohjelma jalkauttamiskeinona tulivat metsänomistajille myydyt tilakohtaisen metsätaloussuunnitelmat, jonka hakkuuehdotuksia noudattamalla voitiin hakkuut käynnistää ilman erillistä hakkuusuunnitelmaa. Ohjelmaa tarkistettiin vuonna 1992, jolloin mukaan tuli aiempaa voimakkaammin myös metsien monikäyttö ja metsävarojen säästäminen.

Metsätalouden ympäristöohjelma valmistui maa- ja metsätalousministeriön ja ympäristöministeriön yhteistyönä 1994. Se oli julkisen vallan reaktio 1990-luvun alussa voimistuneeseen kansalaismielipiteen kritiikkiin. Mukana valmistelussa oli eri organisaatioita ja tahoja. Jo silloin todettiin, että kestävän metsätalouden toteuttaminen edellyttää suojelualueita sekä talousmetsien metsänhoidon kehittämistä niin, että metsien monimuotoisuuden säilyttäminen ja elvyttäminen sisällytetään kaikkiin metsätalouden toimenpiteisiin.

 

2000-luvun metsäohjelmat ja -politiikan tekijät

Metsälainsäädännön kokonaisuudistuksen loppusuoralla 90-luvulla käynnistettiin  kansallisen metsäohjelman valmistelu. Ohjelmalla haluttiin turvata metsiin pohjautuva työ ja toimeentulo, metsien monimuotoisuus ja elinvoimaisuus sekä metsien kaikille kansalaisille antama virkistys.

Kuva: Valtion metsäpolitiikan ohjaus.

Näin sai alkunsa Kansallisten metsäohjelmien sarja, joista ensimmäinen – Kansallinen metsäohjelma 2010 (KMO) – valmistui 1999. Se valmisteltiin osallistavalla yhteistyömenettelyllä avoimuutta ja kokonaisvaltaisuutta korostaen. Ensimmäinen KMO perustui alueellisiin metsäohjelmiin, jotka lakisääteisesti Metsäkeskus laatii toiminta-alueilleen.

Ensimmäistä Kansallista metsäohjelmaa seurasi vuonna 2008 valmistunut KMO 2015. Toimintaympäristön nopea muutos finanssikriisin seurauksena johti ohjelman päivitykseen jo kahden vuoden päästä. Ohjelman tavoitteena oli tukea metsäalan kehittämistä biotalouden edelläkävijäksi ja luoda toimintaympäristö, jossa metsiin ja puuhun pohjautuvat elinkeinot ovat kilpailukykyisiä ja kannattavia, samalla kun metsien monimuotoisuus ja muut ympäristöhyödyt on otettu huomioon.

 

Tarve pitkäjänteisemmälle politiikalle

Kataisen hallitus halusi pitkän aikavälin vakautta metsäpolitiikkaan ja hyväksyi hallitusohjelmassaan tavoitteeksi uuden metsäalan strategisen ohjelman laatimisen. Sen tavoitteeksi asetettiin jalostusasteen nostaminen, perusmetsäteollisuuden toimintojen vahvistaminen, puun käytön ja puurakentamisen lisääminen ja uuden yritystoiminnan luominen uusien 41 innovaatioiden ja tuotteiden kautta. Tavoitteena oli myös puunhankintaa estävien tai hidastavien tekijöiden läpikäynti sekä tarvittavien toimenpide-ehdotusten laatiminen.

Tältä pohjalta valmistui Valtioneuvoston metsäpoliittinen selonteko 2050 ja se hyväksyttiin eduskunnassa 2014. Se ohjaa tämän päivän metsäpolitiikkaamme vielä pitkään. Ainoastaan sitä muuttamalla voimme muuttaa nykyisen politiikan suunnan. Sanoisinko, että varsin nerokas veto metsäsektorilta vakauttaa pitkälle aikavälille toimintaympäristö. Tätä kuningasideaa voi verrata valtionyhtiöiden omistajaohjaukseen, jossa yhden vaalikauden politiikalla ei muuteta isoa linjausta, joka perustuu taloudellisen tuoton lähtökohtiin.

Samaan aikaan metsäpoliittisen selonteon kanssa laadittiin Kansallinen metsästrategia 2025 -metsäohjelma, joka hyväksyttiin samana vuonna.

Kuva: Eduskunnan kirjelmä 13/2014vp. Valtioneuvoston metsäpoliittinen selonteko.

Kansallinen metsästrategia 2025 päivitettiin laajan sidosryhmäyhteistyön pohjalta ja vahvistettiin 2019. Kansallinen metsästrategia 2025 tavoittelee seuraavia päämääriä: 1) Suomi on kilpailukykyinen toimintaympäristö metsiin perustuville liiketoiminnoille. 2) Metsäala ja sen rakenteet uudistuvat ja monipuolistuvat. 3) Metsät ovat aktiivisessa, taloudellisesti, ekologisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti kestävässä ja monipuolisessa käytössä. Metsästrategian seurantaraportit löytyvät maa- ja metsätalousministeriön sivuilta.

Kansallista metsästrategiaa seuraa ja edistää metsäneuvosto, joka tukee valtioneuvoston toimintaa metsäpoliittisissa kysymyksissä. Siinä on laajapohjainen, lähinnä talousnäkökulman edustus eri aloilta. Sieltä löytyy pitkälti se sidosryhmien edustus, joka monistuu ja käyttää valtaa eri tasoilla tänä päivänä, olipa kyse sitten ministeriöstä tai Suomen metsäkeskuksen eri palvelualueista maakunnissa. Näistä edellä mainituista lähtökohdista voi jokainen hyvin arvioida, kenellä tässä maassa on valta ohjata metsienkäyttöä ja metsänomistajien neuvontaa.

 

Metsästrategian jalkauttaminen käytännön toimiksi metsissä

Metsästrategian jalkauttamisessa on mukana monia tahoja. Tärkein toimeenpanija on maa- ja metsätalousministeriö. Suurin vastuu käytännön toimeenpanossa lankeaa Suomen metsäkeskukselle, Luonnonvarakeskukselle ja Tapio Oy:lle.

Uusimman metsästrategian tavoitteet on koottu hankesalkkuihin, joilla on omat tavoitteensa ja vastuutahonsa.

Esimerkkinä nostan esiin strategisen hankkeen: Resurssitehokas ja kestävä metsänhoito. Tämän hankkeen parissa teen päivätyötäni metsätilarakenteen kehittämiseksi tilusjärjestelyjen sekä yhteismetsien parissa. Erityisesti tilusjärjestelyiden yhteydessä voidaan yhdistää sekä luonto- että metsätaloudelliset näkökohdat, koska tarvittaessa voidaan tehdä isoja, merkittäviä ratkaisuja hallinnolliset rajat ylittäen.

Kuva: Kansallisen metsästrategian 2025 hankekuvaus: Resurssitehokas ja kestävä metsänhoito.

 

Metsäpolitiikan toimijat

Länsimaisen kansanvallan erottamattomana osana on ajan saatossa ollut mukana eri toimijoita. Samalla tavalla kuin poliittiset puolueet ovat varsinaisesti keskittyneet valtiolliseen toimintaan, useimmat muut ryhmät, yhdistykset ja organisaatiot ovat keskittyneet taloudellisen tai sosiaalisen järjestelmien piirissä toimimiseen. Heillä fokus on erityisesti oman jäsenistönsä tai viiteryhmänsä etujen ajamisessa. Siinä missä MTK järjestönä ajaa lähtökohtaisesti maa- ja metsätaloustuottajien etuja, samalla tavalla SAK ajaa palkansaajien etuja. Pitää kuitenkin huomauttaa, että valtaa himoitaan aina joidenkin henkilöiden toimesta enemmän kuin sivusta tai ytimestä seuranneena olisi ollut tarve. Niin on tapahtunut MTK:ssa, etupäässä luottamushenkilöiden piirissä.

Tässä ajassa on paradoksaalista huomata ja seurata, toistaako historia vielä itseään metsäpoliittisessa edunvalvonnassa. Suuret muutokset, joita edunvalvonnassa edelleenkin puolustetaan, ovat historian saatossa tulleet ehkä yllättävistä suunnista.

Otetaan ensimmäiseksi esimerkiksi vuonna 1928 säädetty yksityismetsälaki, jota MTK vastusti. Se saatiin läpi pääosin sosialidemokraattien ja edistyspuolueen äänin, kun vastustajat löytyivät maalaisliitosta ja kokoomuksesta. Sosiaalidemokraattien Mauno Pekkalalla oli merkittävä rooli metsänparannuslain (1928) valmistelussa, ja takanaan hänellä oli vahva Väinö Tannerin (SDP) ja A.K. Cajanderin tuki (edistyspuolue).

Kun ensimmäistä metsänhoitoyhdistyslakia laadittiin turvaamaan metsäammattilaisten palvelut yksityismetsänomistajille – pääasiassa heidän omalla rahoituksellaan veroluontoisen jäsenmaksun muodossa – sitä vastustivat voimakkaimmin nykyistä MTK:ta eniten lähellä olevien puolueiden, keskustan ja kokoomuksen edustajat. Erityisen voimakkaana lain vastustajana profiloitui maalaisliittolainen sittemmin opetusministeriä toiminut Kerttu Saalasti, Kyösti Kallion tytär.

Jo ennen varsinaista metsänhoitoyhdistylakia oli metsänhoitoyhdistyksiä perustettu maahamme. Näissä lakia edeltäneissä MHY:issä oli sekä jäseninä että johtohenkilöinä kansanedustajia, joista suurin osa äänesti ensimmäistä metsänhoitoyhdistyslakia vastaan. Ilman sosiaalidemokraatteja ja Matti Lepistön ratkaisevaa roolia lain valmistelun ja hyväksymisen kannalta, tuskin nykyisenkaltaista MTK:n metsänomistajien edunvalvontajärjestöä olisi olemassa. Matti Lepistö muistetaan myös Metsämiesten Säätiön perustajana ja metsätyöntekijöiden aseman puolustajana.

MTK:ssa tuli 2000-luvulla pohdinnan paikka voimakkaan maatalouden rakennemuutoksen takia tapahtuneen jäsenmäärän vähentyessä. Miten valta saataisiin pidettyä, kun ennen yli 411 000 jäsenen liitto oli kuihtumassa. Jäsenmäärä oli 2000-luvun alussa enää hieman yli 140 000. Myös edunvalvonnan rahoitus oli rapautunut ja pääasiallisesti maanviljelijäjäsenten varassa. Pelastusrengas heitettiin MTK:sta metsänhoitoyhdistysten suuntaan. Ensimmäinen askel oli metsänhoitoyhdistysten liittojen hyväksyminen MTK:n jäseniksi ja nimen muuttaminen metsänomistajien liitoiksi. Olin siihen aikaan MHY:n toiminnanjohtajana ja vastustin muutosta, olihan se ensimmäinen askel kohti vallan keskittymistä, josta muitakin varoittelin. Ennen tätä muutosta metsänomistajien liitot olivat vielä paikallisten MHY:ten käsikassaroina, alueellisessa ja valtakunnallisessa vaikuttamisessa, nimenomaan näin päin.

Metsäjäsenmäärä ei kuitenkaan lisääntynyt MTK:ssa toivotulla tavalla muutoksista huolimatta, joten otettiin seuraava askel, jota oli osaltaan vauhdittanut MHY-lakimuutos. Vuoden 2015 alussa metsänhoitoyhdistykset pystyivät liittymään MTK:n keskusliiton jäseneksi, johon liittyivätkin lähes kaikki metsänhoitoyhdistykset ja metsänomistajien liitot lakkautettiin.

Muutoksella muskelit kasvoivat, nousihan jäsenmäärä yli 330 000:een. MTK:n muutostarve lähti pakon sanelemana järjestön sisältä, vaikkakin alkusysäys muutokseen tuli ulkoisesta suunnasta. Oli tapahtunut väistämätön, aika ajoi ohi metsänhoitoyhdistyksen pakkojäsenyydestä ja veroluonteisesta metsänhoitomaksusta. Nämä poistuivat metsänhoitoyhdistyslain muutoksessa, joka astui voimaan 2015.

 

Valta ja vastuu konkretisoituu ympäristöasioissa

”MTK on aina ymmärtänyt sen, että vapautta ei ole ilman vastuuta. Suomalainen viljelijä ja metsänomistaja kantavat vastuunsa arvojensa mukaisesti. Elinkeinojamme ei ole ilman puhdasta ja tuottavaa maata ja vesiä. Niistä pidetään huolta nyt ja tulevaisuudessa.”

– MTK:n puheenjohtaja Juha Marttila järjestön 100-vuotishistoriikissa.

Näitä sanoja kannattaa jokaisen pohtia, kun havainnoi ympäristöään, matkailee tai mökkeilee kotimaassa. Onko mökkijärvemme, jokemme tai puromme siinä kunnossa kuin voisi? Kukkiiko sinilevä kesäisin merellä, järvissä tai uimapaikoilla?

Arvovalinnoista kumpuavat käytännön ratkaisut. Toistaako historia itseään? Tapahtuuko jälleen kerran muutos muiden sanelemana vai kirjoitetaanko historiaa vuosien päästä muutoksen edelläkävijän roolissa?

Onko suurin valta edelleen yksityisillä metsänomistajilla, tavallisilla perheillä? Heillä, jotka omistavat metsämaasta 60 prosenttia, puuston kasvusta 70 prosenttia ja myyvät teollisuudelle 80 prosenttia sen tarvitsemasta kotimaisesta puusta vai käyttääkö jokin heidän puolestaan kollektiivista puheoikeutta? Sitä voi itse kukin pohtia ja miettiä – erityisesti ympäristö- ja ilmastoasioiden kohdalla.

 

Heikki Ala-aho

Kirjoittaja on siikajokinen metsänomistaja, metsäammattilainen, ympäristösuunnittelija, MTK:n jäsen.

 

Kirjoituspalkkio lahjoitettiin Luonnonperintösäätiölle ikimetsän ostoon.

Viihtyisinkö metsäkoneenkuljettajana?

Tässä kun on nyt muutaman päivän taas pitkästä aikaa tönöttäny ajokoneen kopissa, on tullut mietittyä paljon luonteenpiirteitä, jotka helpottavat metsäkoneenkuljettajana toimimista. Työ itsessään ei ole mitään rakettitiedettä, ajohommassa haetaan kalikkaa metästä ja viedään pinoon jatkokuljetusta varten. Mutta homman ympärillä on niin paljon kaikkea muuta, että homma alkaa kyllä aika nopeasti ketuttaa, jos tietyt luonteenpiirteet puuttuvat.

Tämä seuraava listaus on aivan puhtaasti mun henkilökohtainen näkemys ensimmäisen vuoden metsäkoneenkuljettajaopiskelijan näkövinkkelistä siitä, millainen työntekijä ensinnäkin nauttii työstään (se on tärkeintä) ja millainen on työnantajankin näkökulmasta ihminen, joka kannattaa palkata.

Toki saattaa olla, että joku ei rastita näistä luonteenpiirteistä yhtäkään ja pölli siitä huolimatta kulkee, mutten kyllä tiedä kuinka onnellinen tyyppi siellä kopissa istuu ja kuinka kauan. Joko ura loppuu omaan kyllästymiseen tai sopimusta ei jatketa.

Metsäkonehomma ei nimittäin aina ole mitään hauskaa, helppoa ja mukavaa, saati siistiä sisätyötä vaan jonkinlaista vitutuksenkestoa vaaditaan. Tai en tiedä vaaditaanko kestoa, mutta sellainen perusleppoisa luonne auttaa. Ettei ole ensimmäisen vastoinkäymisen jälkeen heittämässä hanskoja tiskiin. Sillä ainakin oman kokemuksen mukaan juuri mikään – edes yksinkertainen – asia ei mene ensimmäisellä kerralla maaliin.

Esimerkiksi eilen rasvasin vuoronvaihdossa kouraa. Helppo homma, tehnyt usein. Menee minuutti. Luulin et rasvaprässistä loppui rasva kun prässi meni ihan veltoksi ja rasvan tulo tyrehtyi. Kun avasin tuubin vaihtaakseni rasvatötterön, lörähti sieltä iso kourallinen pinkkiä ektoplasmaa mun käsille. Olikin vissiin ilmakupla. Prässin kanssa vaseliinisissa käsissä äheltäessä ja häpeän (vuorokaveri oli vieressä katsomassa :D) hiipiessä persiiseen hyttyset söivät minkä ehtivät ja siinä sitä mietti et tätä teen, ja ilmeisen mielellään.

Olen jossain kanavassa sanonut ennenkin, mutta jos pitäisi yhdellä sanalla kuvata ihmistä, joka pärjää metsäkoneen puikoissa on se reipas.

Ihminen, joka tarttuu toimeen, haluaa tehdä, selvittää ja pärjätä, pärjää kyllä. Kaiken muun tekemisen oppii kyllä tekemällä, mutta tietynlainen rivakasti toimeen tarttuminen on kyllä piirre, jonka puuttuminen vaikeuttaa metsäkonehommaa aika lailla.

Toinen piirre, joka auttaa on se, että on asiasta innostunut. Haluaa oppia, jaksaa kysellä, ei kyttää kellosta, että millon tää paska loppuu vaan ennemmin miettii, et josko sitä ehtis vielä hakea yhden kuorman. No, eilen päätin et no ehtii, ja menikin kauemmin ja olin vasta puoli yhdeltä yöllä tankkaamassa konetta aamuvuoroa varten. Kun kerran hakee kuorman alle tunnissa, yliarvioi omat supervoimat ja nöyrtyy taas siihen, että helkkarinmoinen untuvikkohan siellä puikoissa vielä räpeltää. Ei pääse ylpistyy!

Piirre, mikä työnantajaa saattaa kiinnostaa varsinkin pitkällä tähtäimellä on se, että kuljettaja on tavoitteellinen. Ei alkuun voikaan olettaa, että mottimäärät on mitään valtavia, mutta jollei tyypillä ole mitään tavoitteita omalle kehittymiselle, ei kuskista luultavasti tule kannattavaa. Liikaa ei tarvitse perse hiessä ja itku silmässä vääntää, mutta pieni skabailu itsensä kanssa, omien mottimäärien ja aikojen tarkkailu auttaa.

Tähän samaan kastiin menee tietty tuottohakuisuus. Kyllä mun tavoitteena ainakin on se, että saan puuta tien reunaan enemmän kuin koneen ylläpitokustannukset ovat. Näillä tehoilla se, että pöristelen pitkin metsiä Elk alla on aika kallista lystiä. Oon kova tyttö häpeämään ja ihan hirveän kauan en kehtaisi olla nettonegatiivinen.

Seuraava sopiva adjektiivi on ennakoiva. Eli suunnittelee sitä tekemistä. Ei vaan ajele pitkin metsää hurua ja keräile perstuntumalla niitä kalikoita joita sattuu kouraan osumaan, vaan katsoo miten päin sinne metsään menee, mitä tavaralajeja siellä on, pääseekö jossain ympäri, onko kuormatila kuormatessa ala- vai ylämäkeen, onko pahoja paikkoja, joista pitäisi saada kerralla puut kyytiin ja niin edelleen.

Toki ennakoivuus on hyvä myös sen kannalta, että kone pysyy ehjänä. Jos kuuluu kolinaa, nitinää ja natinaa niin ei käännetä sitä radiota kovemmalle vaan katsotaan missä syyllinen.

Tosin tähän kyllä oppii. Ihminen on mukavuudenhaluinen ja kun ajaa samaan sivukaltevaan rinteeseen kuormatila alaspäin kerätäkseen siitä yhtä lajia kerrallaan neljännen kerran niin ehkä alkaa miettiä, että jospa tänkin ois voinu hoitaa yhdellä kerralla ja vähän eri suunnasta. Työ opettaa.

Seuraava piirre sivuaa sitä, että pitää olla asiasta innostunut, mutta halu oppia on helpottaa kummasti. Kyselee, tenttaa, kuuntelee opetusta ja perehdytystä. Painotan, että jos metsäkonehomma kiinnostaa, ei tarvitse olla mitään kokemusta mistään, mutta ilman aitoa halua oppia, ei hommasta tule mitään.

Ennen metsäkoulua en ollut koskaan lisännyt edes omaan autoon öljyä. Tiesin, että mun auto on diesel, koska siihen tankattiin dieseliä. Siinä se. Mut kun on se, joka kehtaa kysellä täysin yksinkertaisiakin asioita eikä jää yksin hiljaa miettimään, että mitä helkkaria niin pääsee jo pitkälle. Mun olemattomalla koneosaamisella pärjäsin tekniikassa aivan mainiosti juuri siksi, että halusin oppia. Ja haluan edelleen. Joka päivä.

Seuraavana se perinteinen oma-aloitteisuus. Totta kai välillä tulee tilanteita, ettei osaa, mutta kun hommia painetaan pääasiassa yksin, pitää itse huolehtia, että asiat tulee tehtyä. Kukaan ei kyttää perään vaan näissä hommissa oletetaan, että hommat sujuvat sanomattakin. Jos huomaa, että jostain valuu öljyä, oikea tapa ei ole se ettei muka huomata tai soiteta kaveria kiristämään letkuja vaan tehdään itse.

Oma-aloitteisuuden kylkeen laitetaan ongelmanratkaisuhalu ja -kyky. Työ tekijäänsä opettaa ja aivan varmasti kahden vuoden päästä, kun vastaan on tullut vaikka mitä selviteltävää, olen jo paljon fiksumpi. Siihen asti ne ongelmat on täytynyt selvittää ja ratkaista, joko huoltokirjaa selaamalla, googlaamalla tai työkaverilta kysymällä. Mutta ei jätetä ongelmia seuraavan vuorolaisen ratkaistavaksi.

Oon pari kertaa laittanu instagramiin kuvan ongelmasta ja siellä mua seuraa niin moni scorpparikuski, että ratkaisu on tullut sekunneissa. Luovaa ongelmanratkaisua parhaimmillaan. Opettajakin sanoi, ettei paljon tekniikan näytössä tarvinnut avitella.

Yksin pakertamisesta päästäänkin siihen, että tärkeää on, että viihtyy yksin. Mulla on monta kymmentä työkaveria, joista näen yhtä muutaman minuutin ajan vuoronvaihdossa. Jos kaipaa ryhmätöitä, avokonttoria, yhdessä tekemistä ja sosiaalista kanssakäymistä, ei ala välttämättä ole se mitä lähtisin ensimmäisenä suosittelemaan. Lähimmät ihmiset saattavat olla kilometrien päässä, joten tiettyä erakkoluonnetta tämä vaatii. Moni tosin varmasti höpöttelee päivät puhelimessa, mutta sitä itse työtä tehdään 99 % yksin. Sehän passaa mulle! Sen huomaa jo siitä, että puunajo sujuu huomattavasti jouhevammin, kun tietää, että kukaan ei kyttää takana.

Itselle äärettömän hyvää tekee se, ettei vuoron aikana pysty käytännössä ollenkaan katsomaan someja ja sähköpostia, joita noin muuten tulee kytättyä alituiseen. Muutenkin ihmiskontaktit vuoron aikana ovat hyvin minimaaliset, joten se, että viihtyy yksin omassa seurassa keskellä metsää helpottaa tekemistä kummasti.

Ja viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä sanoisin, että rauhallisuus on avain onneen. Rauhallinen ei tarkoita hidasta, mutta tässä lajissa vauhti ei korjaa virheitä vaan jos katsoo ammattilaisia niin usein rauhallisesti, vähillä virheliikkeillä työskentelevillä tehot on sieltä parhaasta päästä.

Niin kuin aikaisemmin sanoin, joku voi suorittaa tätäkin työtä ihan vain työnä, mutta mitä useamman näistä ominaisuuksista itsestään tunnistaa, sen kauemmin tässä työssä viihtyy. Jotkut meistä ovat niin omituisia, että tykkäävät tästä helteen, pakkasen, sateen, rännän, hyttysten, rasvan, paskan, mudan ja purun täyttämästä työstä.

No, suurin osa työstä ja päivästä on aidosti sitä siistiä sisätyötä, jona tätä monesti kuulee mainostettavan, mutta silloin kun ei ole, se on usein sitä paskaista ja fyysistä ulkotyötä. Eli pyhäpuku päällä ei koko päivää pärjää, mutta moni ajaa reinot jalassa!

En tiedä, mutta uskoisin, että ne, jotka alalla ovat kauan olleet tunnistavat itsestään nämä kaikki ominaisuudet. Jos joku on eri mieltä, saa laittaa viestiä ja korjata virheelliset käsitykseni.

Ja palkasta! Palkka ei ole mikään kehno, mutta jos luonteeltaan ei ole lähellekään ylläkuvatunlainen, saman rahan saa varmasti muualta helpomminkin. Eli rahaa ei metsäkonetyössä kannata käyttää motivaattorina, vaan kyllä tää on vähän sellanen rakkaudesta lajiin -laji.

Ai niin. Se perinteinen. Jos kaipaa posliinipönttöä ja pelkää kuollakseen punkkeja takapuolessa, saattaa olla että tässä ammatissa joutuisi pidättelemään ja sehän ei ole terveellistä.

Mut kyllä kun eilen kuuntelin DJ Orionin tanssimusaohjelmaa bailaten stereot täysillä samalla kun pelasin jotain tetriksen ja strategiapelin yhdistelmää keskellä mettää ni mietin et on tää kyl kivaa puuhaa.

Suomessa ei ole yli puolia Euroopan suojelumetsistä

Vuonna 2020 keskustelua herättäneessä, valtionkin rahoittamassa Metsien Suomi -kampanjassa väitettiin, että Suomessa on yli puolet Euroopan suojelumetsistä. Tämä väite ei yksinkertaisesti ollut totta ja siihen tartuttiin heti, mutta sitä ei korjattu koskaan kampanjan aikana. Vasta tämän vuoden puolella 29. maaliskuuta Metsien Suomi -kampanjatili ilmoitti Twitterissä korjanneensa virheen. Kampanjasivuilla virhe tosiaan korjattiin muotoon ”yli puolet Euroopan tiukasti suojelluista metsistä on Suomessa”, mutta se on yhä harhaanjohtavaa kirsikanpoimintaa Forest Europen suojelutilastoista. Tätä periaatteessa oikeaa väitettä käytetään myös aiemman virheellisen väitteen tapaan perustelemaan Suomen asemaa jonkinlaisena suojelun mallimaana, mikä ei ole puolestaan totta. Esimerkiksi maa- ja metsätalousministeri Jari Leppä nojasi tähän väitteeseen ikään kuin viimeisenä oljenkortenaan YLEn A-studiossa 12.5. sen jälkeen, kun hänen aikaisempia väitteitään oli kumottu Jyväskylän yliopiston ekologian professorin ja Luontopaneelin puheenjohtajan, Janne Kotiahon toimesta. Aika loppui tuohon väitteeseen, jolloin Kotiaho ei saanut mahdollisuutta vastata siihen.

Virheellisiin johtopäätöksiin yllytetään myös Metsien Suomi -kampanjasivulla, sillä se yhä sisältää johtopäätöksen kannalta kriittisen, mutta virheellisen premissin: ”Meillä metsiensuojelu on pääasiassa tiukkaa suojelua, mikä tarkoittaa, että suojellussa metsässä ei saa tehdä mitään metsätaloustoimia”. Tiukka suojelu ei ole nimittäin ainoa suojeluluokka, jossa ei sallita metsätaloustoimia. Toisin väittäminen johtaa yhä helposti siihen johtopäätökseen, että Suomessa olisi yli puolet suojelumetsistä, koska aidot suojelumetsät ovat metsätalouden ulkopuolella. Väitän siis, että kampanja ei ole muuttanut logiikkaansa, mutta nyt se vain jättää virheellisen johtopäätöksen sanomatta. Ongelma on kuitenkin se logiikka, joka tuottaa yhä korjauksen jälkeen samoja virheellisiä johtopäätöksiä, kuten YLEn A-studiossa huomattiin. 

Mistä suojelutilastoista puhutaan ja kuinka niistä poimitaan kirsikat? Kun puhutaan Euroopan suojelumetsistä, viitataan Forest Europen kokoamiin tilastoihin Euroopan metsien tilasta. Forest Europen raportit kattavat paljon tilastoja, mutta me olemme nyt kiinnostuneita ainoastaan suojelutilastoista. Suojelumetsien tilastoinnissa raportti käyttää eurooppalaista MCPFE-luokitusta, joka perustuu Euroopan metsien suojelua käsittelevän ministerikokouksen määrittämiin kriteereihin. Suojelumetsät luokitellaan pääasiassa kolmeen luokkaan: MCPFE 1, MCPFE 2 ja MCPFE 3. Näistä ensimmäinen, MCPFE 1, kattaa kaikki biodiversiteetin vuoksi suojellut metsät eli arkikielessä suojelumetsät, joissa ei saa harjoittaa metsätaloutta (biodiversity conservation). MCPFE 2 -luokka kattaa puolestaan kaikki maisemansuojelua varten suojellut metsät (protection of landscapes) ja MCPFE 3 kattaa kaikki ”suojametsät”, joiden tarkoitus on suojata jotain tiettyä funktiota, kuten vedenlaatua, maaperää tai infrastruktuuria (protective functions). Näistä luokista MCPFE 1 on selkeästi se luokka, josta ollaan nyt kiinnostuneita. Tämän suhteen Suomi on absoluuttisesti jaetulla 6. sijalla ja suhteellisesti 16. sijalla (kuva 1). Eli suhteutettuna metsäpinta-alaan Suomessa on 16. eniten suojelumetsiä, mikä on kaukana yli puolista. Mutta kuten tilastoista nähdään, tarjoutuu Suomelle tilaisuus kirsikanpoimintaan: Suomessa on nimittäin yli puolet MCPFE 1.1 -alaluokan suojelumetsistä. Hylkäämällä muut alaluokat ja puhumalla ainoastaan tästä alaluokasta saadaan Suomi näyttämään paljon paremmalta kuin muut, ja näin on sitten myös tehty.

Kuva 1. Euroopan suojelumetsät (MCPFE 1). Alaluokat 1.1-1.3 kuvaavat suojelutoimenpiteiden aktiivisuutta. Lähde: Forest Europe, State of Europe’s Forests 2020

 

Mitä ovat MCPFE 1 -luokan alaluokat?

Suojelumetsät (MCPFE 1) jaetaan kolmeen alaluokkaan (1.1, 1.2 ja 1.3) erilaisten kriteerien mukaan. Kriteerit on määritetty MCPFE infodokumentissa (2006) sivuilla 8-13.

Tiivistettynä MCPFE 1.1 -alaluokan (No Active Intervention) kriteereinä on: ei mitään aktiivisia suojelua edistäviä toimenpiteitä, kuten riistanhoitoa, liian suurien hyönteistuhojen ja tulipalojen kontrollointia, lahopuun keinotekoista lisäämistä tai yksittäisten puiden poistamista. Näihin metsiin tulisi olla myös vain rajattu kulkuoikeus (limited public access) eli niiden tulisi olla virkistyskäytön ulkopuolella. Näitä metsiä kutsutaankin Suomessa tiukan suojelun metsiksi eli ainoastaan näistä metsistä Metsien Suomi -kampanjassa puhutaan.

MCPFE 1.2 -alaluokka (Minimal Intervention) sallii julkisen kulkuoikeuden, alueelle mahdollisesti välttämättömän riistanhoidon, liian suurien hyönteistuhojen ja sairauksien biologisen kontrolloinnin, tulipaloihin puuttumisen sekä jokamiehenoikeuksia vastaavan pienimuotoisen luonnonvarojen hyödyntämisen paikallisille alkuperäiskansoille.

MCPFE 1.3 -alaluokka (Active Intervention) sallii kirjavamman joukon suojelua edistäviä toimenpiteitä, mutta ei edelleenkään metsätaloustoimia.

Kaikki negatiivisesti biodiversiteettiin vaikuttavat toimenpiteet on kielletty kaikissa MCPFE 1 -luokan alaluokissa. Esimerkiksi jatkuvan kasvatuksen metsät eivät ole suojelumetsiä missään näistä alaluokista, ne ovat ilmiselvästi talousmetsiä. Myöskään mikään Natura 2000 -alue ei automaattisesti kuulu mihinkään näistä alaluokista. Koska mikään alaluokista (1.1-1.3) ei salli metsätaloustoimia, on Metsien Suomi -kampanjassa tavattu logiikka pielessä; ei voida sanoa vain tiukan suojelun estävän metsätaloustoimia. Tiukka suojelu on erityisesti siinä mielessä tiukkaa, että sen ei pitäisi sallia jokamiehenoikeuksia eikä vapaata pääsyä suojelualueelle. Suurin osa Suomen suojelumetsistä on luettu kuuluvan tähän tiukan suojelun luokkaan.

Kuva 2. Sallivimman ja yleisimmän alaluokan (1.3) kriteerit. Luokka sallii aktiiviset suojelua edistävät toimenpiteet, mutta ei metsätaloustoimia. Lähde. MCPFE Information Document

Euroopassa yleisin suojelumetsien alaluokka on 1.3 eli se sallivin luokka. Tätä voi selittää yksinkertaisesti se, että etelämmässä vaaditaan aktiivisia toimenpiteitä paikallisen lajiston suojelemiseksi. Esimerkeiksi tällaisista toimenpiteistä on tätä alaluokkaa vastaavassa IUCN-luokituksessa (IV) annettu mm. lajien ruokinta, puuttuvien luonnollisten herbivorien korvaaminen niittotalkoilla tai karjalla sekä vesitalouden korjaukset. Keski-Euroopan lehtimetsät ovat tyypillisesti lajistoltaan, vaatimuksiltaan ja historialtaan erilaisia kuin pohjoiset havumetsät, jolloin ne oletettavasti vaativat myös erilaisia toimenpiteitä suojelun edistämiseksi. Tästä syystä esimerkiksi laidunnus on tyypillisempää lehtimetsille. On tärkeää kuitenkin huomata, että MCPFE 1.3 -alaluokan metsissä ei sallita taloudellista laidunnusta (commercial grazing), vaikka se olisikin harmoniassa suojelutavoitteiden kanssa, eli karjatalous ei ole sallittua näillä alueilla. Suomessa on puolestaan puute kliimaksivaiheen vanhoista ja sairaista havumetsistä, jolloin on ymmärrettävää, että aktiivisia toimenpiteitä ei täällä vaadita. Mutta myös Suomessa on suojeltuja lehtimetsiä, joissa toteutetaan aktiivisia suojelutoimenpiteitä. Näistä syistä ei ole mielekästä verrata MCPFE 1 -luokan alaluokkia keskenään, niin kuin Metsien Suomi -kampanjassa tehdään ja tästä syystä vain tiukan suojelun (MCPFE 1.1) alaluokan korostamisella ei ole vertailukelpoista luonnonsuojelullista merkitystä. Toisin sanoen, se on vähän niin kuin väittäisi Suomella olevan suurimmat hedelmämarkkinat puhumalla ainoastaan veriappelsiineista. Myös MCPFE infodokumentissa sanotaan sivulla 5, että näiden alaluokkien vertailussa ei ole järkeä, sillä ne kaikki ovat tärkeitä suojeluluokkia. Alaluokkien tarkoitus on lähinnä kertoa, minkälaisia suojelua edistäviä toimenpiteitä alueilla tehdään.

Myös alaluokkien sisäiset ja väliset tulkintaerot tekevät niistä vertailukelvottomia. Suuria tulkintaeroja valtioiden välillä tuottaa todennäköisesti yleisen intervention tason sijaan sen sisäiset, suojelualueiden virkistyskäyttöä rajoittavat kriteerit liittyen julkiseen kulkuoikeuteen ja jokamiehenoikeuksiin. On hyvin todennäköistä, että alaluokkaan 1.1 eli tiukkaan suojeluun luetut Suomen metsät eivät oikeasti edes täytä luokan kriteerejä, jolloin kyseisen alaluokan korostaminen on vielä kyseenalaisempaa.

Luonnonvarakeskuksen johtava tutkija Kari T. Korhonen kertoi, että alaluokkaan 1.1 on luokiteltu luonnonpuistot, vanhojen metsien suojelualueet sekä erämaiden tiukasti suojellut osat. Hän täydensi myöhemmin, että kyseiseen alaluokkaan kuuluu myös muita suojelualueita, joissa ei tehdä hakkuita. Mutta kuten todettu, minkään alaluokan (1.1-1.3) kriteerit eivät kuitenkaan salli hakkuita, joten sen ei pitäisi olla peruste alaluokkaan 1.1. kuulumiselle.

Suomessa on Forest Europen mukaan 1 913 000 hehtaaria MCPFE 1.1 -alaluokan eli tiukan suojelun metsää. Luken tilastojen mukaan Suomessa on yhteensä 719 000 hehtaaria Korhosen mainitsemia luonnonpuistoiksi, erämaiksi ja vanhojen metsien suojelualueiksi luettavia metsä- ja kitumaita. Alaluokkaan 1.1 näistä kuuluu vielä pienempi osuus, koska Forest Europe käyttää tiukempaa kriteeriä metsille ja koska kaikki erämaat eivät ole tiukasti suojeltuja. Eli selkeästi yli puolet Suomen tiukasti suojelluista metsistä on jotain muuta kuin luonnonpuistoja, erämaita ja vanhojen metsien suojelualueita. On vaikea ymmärtää, mistä nämä hehtaarit saadaan kasaan ottaen huomioon, että niissä tulisi olla myös MCPFE:n kriteerien mukaan rajoitettu julkinen kulkuoikeus, mikä on Suomessa aika harvinaista. Tästä syystä on siis hyvin todennäköistä, että Suomi ei huomioi näitä kaikkia kriteerejä, vaan keskittyy ainoastaan toimenpidetasoon eli siihen, toteutetaanko alueella suojelua edistäviä toimenpiteitä vai ei. Tämä muut kriteerit ohittava tulkinta johtaa väistämättä siihen, että alaluokat eivät ole vertailukelpoisia, sillä muut valtiot todennäköisesti tulkitsevat kriteerejä tiukemmin. Esimerkiksi Suomen ja Ruotsin eroja alaluokkien suhteissa saattaa selittää se, että Ruotsi tulkitsee kriteerejä tiukemmin esimerkiksi julkisen kulkuoikeuden suhteen. Näistä aluekohtaisista ja kriteerien tulkinnasta johtuvista eroista johtuen ei ole mielekästä verrata alaluokkia keskenään tai toteuttaa vertailua yhden alaluokan sisällä.

Kuva 3. MCPFE 1 -luokan alaluokkien suhteelliset osuudet sekä suojeltujen metsähehtaarien määrä. Suomessa korostuu alaluokka 1.1. Alaluokkien vertailu on merkityksetöntä. MCPFE 2 -luokan (tummansininen) metsät eivät ole varsinaisia suojelumetsiä.

Suojelualueiden vertailu on yhä mahdollista. Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole lytätä Forest Europen tilastoja tai metsiä tilastoineita suomalaisia asiantuntijoita, vaan tuoda esille varsin yleistä tilastoihin liittyvää kirsikanpoimintaa, jota toteuttavat erityisesti lobbarit. Forest Europen tilastoja voidaan yhä käyttää hyvin suojelualueiden vertailuun käyttämällä vertailukelpoista MCPFE 1 -yläluokkaa tietyn alaluokan sijaan. Näin minimoidaan tulkintaeroista johtuvat vääristymät sekä huomioidaan eliömaantieteelliset erot, jotka vaikuttavat eri metsätyyppien ja -lajien suojeluvaatimuksiin. Kun käytetään vertailukelpoisia lukuja, voidaan todeta Suomen olevan keskivertoa metsien suojelussa (kuva 1).

Lopuksi haluaisin muistuttaa, että vaikka Suomessa on jonkin verran suojelumetsiä ja niiden määrä on kasvanut esimerkiksi 70-luvulta, Suomen suojeluverkosto on todettu riittämättömäksi. Suomen CBD-maaraportissa (2019) todettiin suojeluverkoston olevan liian pirstaloitunut sekä riittämätön Etelä-Suomessa, minkä vuoksi Suomi ei saavuttanut biodiversiteettisopimuksen suojelualueisiin liittyvää 11. Aichi-tavoitetta. Suomi on kuitenkin erityisen mallikas luontotiedon tuottamisessa, minkä vuoksi onkin erityisen surullista nähdä uhanalaisuusarviointeihin liittyvää denialismia ja tutkijoiden leimaamista tietyissä piireissä. Jostain syystä meille ei kelpaa se, missä me ollaan oikeasti parhaita. 

 

Pyry Toivonen

Kirjoittaja on ekologian ja evoluutiobiologian opiskelija Turun yliopistossa, joka on kiinnostunut maisemaekologiasta, populaatioekologiasta sekä suojelubiologiasta.

 

Kirjoituspalkkio lahjoitettiin Luonnonperintösäätiölle ikimetsän ostoon.

Retkikohde: Kintulammin retkeily- ja luonnonsuojelualue

Paikka: Pirkanmaa, Tampere, Teisko-Aitolahti.

Pituus: Merkittyjä reittejä alueella yhteensä noin 15 km, puhelimeen tallentui tällä kertaa 8,3 km.

Alueen koko: 608,5 hehtaaria.

En tiedä miten olin onnistunut välttämään tiedon Kintulammin retkeily- ja luonnonsuojelualueesta. Tai jos olinkin kuullut siitä joskus jonkun vinkkaamana, oli paikka vaipunut unholaan.

Kintulammi ei nimittäin ole mikään ihan pieni ja salainen paikallisnähtävyys, vaan Pirkanmaan kolmanneksi suurin suojeltu metsäalue Helvetinjärven ja Seitsemisen jälkeen.

Olin menossa koulun jälkeen käymään kaverin luona Tampereella, joten toki iskin aamutuimaan googleen ”tampere laavu” -hakusanaparin ja klikkasin ensimmäisen hakutuloksen auki: Valittu vuoden retkipaikaksi 2020.

Sinne siis, sillä paikka ei voi olla ainakaan kovin pettymys. Huonona puolena se, että voi olla ruuhkainen. No, oli keskiviikko ja kello oli vasta viisi, joten luotin siihen, etteivät juuri töistä päässeet ihmiset ihan massoittain ole vielä Teiskon metsiin ehtineet.

Ajettiin autot P1-parkkipaikalle, jossa oli vain muutama auto. Reittisuunnitelma oli Kirkkokiven kautta Kylmäsuolle, Kaukaloistenkallion kautta piipahdus Ylä-Kaulamoisessa – jossa oli riippumattoilijoita! – ja sieltä sain kinuttua vielä lenkin Kintulammin kautta takaisin autolle.

Trackeriin kertyi 8,3 km ja aikaa meni 2,5h. Ihan täydellinen iltapäivälenkki ja keli mitä parhain.

En tiedä oliko syynä kesän ensimmäiset hellepäivät ja vauhdilla heräävä luonto, vai se, että vastaan käveli vain kourallinen ihmisiä ja sai köpötellä rauhassa vai miksi Kintulammi tuntui jotenkin harvinaisen mukavalta ja raukean leppoisalta retkikohteelta.

Mulla on luonnonhoidon koe vajaan parin viikon päästä ja vaikka tiedän, että se menee heittämällä läpi, oli kiva tenttailla pitkin matkaa puolin ja toisin kasveja, puita, metsätyyppejä ja olisiko kyseessä laki- vai sertifiointikohde jos samanmoinen paikka tulisi työmaalla vastaan.

Vaikken tekisi päivääkään metsäkoneen kanssa töitä (toivottavasti teen), on metsäalan perustutkinto tehnyt metsissä kulkemisesta paljon monipuolisempaa ja kiinnittää huomiota aivan eri asioihin kuin ennen.

Esimerkiksi musta on tullut aivan tolkuton lahopuufani.

Kirkkokiven laavu

Kintulammin reitit on selkeitä ja hyväkuntoisia, alueella on neljä modernia laavua/tulentekopaikkaa ja puitteet muutenkin hyvät kokemattomallekin retkeilijälle. Reitti P1ltä Kirkkokiven tulentekopaikalle on 300m matkalta esteetön.

Tykkäsin kyllä paikasta kovasti. Ja niin taitaa tykätä moni muukin. Kun päästiin myöhemmin takaisin parkkipaikalle, oli autojen määrä vähintään triplaantunut, eli paikka on parhaimmillaan varmasti melkoinen turistirysä. Mukavin aika liikkua suosituissa paikoissa onkin arjen toimistoajat (ja jos haluaa pelata varman päälle niin kehnolla kelillä).

Lisätietoa Kintulammin luonnosta ja historiasta https://kintulammi.fi/

Korvasienikausi on alkanut!

En ole koskaan ollut himomarjastaja tai -sienestäjä, mutta ilmeisesti kun lokakuussa häämöttää kolmekymppiset, alkaa tällainen ämpärin kanssa luonnossa kykkiminen näköjään enenevissä määrin kiinnostaa. Viime syksynä Mänttään muuton jälkeen äiti houkutteli puolukkaan ja jos nyt ei varsinainen intohimonkipinä metsänantimiin syttynyt niin jokin orastava marttailu nosti kyllä päätään ja kuljin pari iltaa poimurin kanssa pitkin mättäitä. Vielä pitäisi keräämisen lisäksi innostua saaliin käsittelystä.

Viimesyksyiset puolukka-apajat löysin kun kuljin koiran kanssa tutkimassa uusia ulkoilupaikkoja ja nyt lumien sulettua aloin käpötellä koiran kanssa taas pidempiä lenkkejä ja vaikka perus ulkoilualueellani on myös äärettömän kaunista vanhaa suojelumetsää, poikkean nykyään lenkeilläni mieluusti myös katsomaan tuoreita hakkuita, vanhempia aukkoja, juuri muokattuja ja istutettuja aloja sekä varttuneempia taimikoita.

Sienestysharrastukseni on sillä tasolla, että tunnistan hyvällä tuurilla kantarellin syksyisin, mutta näin keväällä ei kovin montaa vaihtoehtoa ole, kun tällaisiin möllyköihin törmää. Sehän on korvasieni!

Laitoin äidille kuvan et täällä on ilmeisen hyvä apaja.

Katselin ympärilleni tarkemmin ja ala oli laikkumätästetty jokunen tovi aikaisemmin. Maanmuokkaus ei ollut aivan tuore, väittäisin että aikaa muokkauksesta oli pari vuotta ja lyhyen googlettelun perusteella korvasienet ovat samaa mieltä.

Laikkumätästyksessä maanmuokkauskone kouraisee maanpinnasta parisenkymmentä senttiä ja kääntää maan laikun viereen mättääksi, jolloin mättääseen jää kivennäismaapinta ja sisälle ravinteikas humuskerros.

Mättäisiin on tarkoituksena istuttaa puuntaimia, mutta tällä kertaa ei puhuta istutuksesta ja puista, vaan mätästyksen sivutuotteesta, eli siitä kuopasta, josta maa on mättääseen otettu: laikusta, eli korvasienelle otollisesta kasvupaikasta.

Jos nyt ei ihan jokaisessa laikussa vielä ollut sieniä, niin varmaan puolessa oli. Harvassa olivat sienet, jotka eivät kasvaneet mättään vieressä kuopassa. Korvasienestys tuntui vähän samalta kuin taimien istutus, nyt vaan etsittiin mättäiden sijaan laikkuja.

Korvasieni on laji, joka hyötyy jaksollisesta metsänkasvatuksesta maanmuokkauksen takia.

Amatöörisienestäjän tunnistaa siitä, että sieniveitsen sijaan mukana on pullasuti ja juustoveitsi.

Korvasieni viihtyy hiekkaisilla mailla, joiden pinta on rikkoutunut. Tällaisia paikkoja on muun muassa juuri kangasmetsiin tehdyt metsäkoneen urat, polut ja mätästetty uudistusala. Myös hiekkakuopan reunat ovat hyviä paikkoja etsiskellä korvasieniä.

Yleensä sieniä alkaa nousta 2-3 vuotta maanpinnan rikkoutumisen jälkeen, eli jos näet vaikkapa uudistusalan, paina paikka mieleen ja käy apajilla parin vuoden kuluttua!

Korvasienen kausi on poikkeuksellisesti syksyn sijaan keväästä alkukesään. Nyt on vielä niin aikainen kevät, että sienet olivat keskimäärin suhteellisen pieniä ja jätettiin pienimmät vielä kasvamaan, mutta korvasieni voi kasvaa myös 15 cm leveäksi.

 

 

Korvasieni on helppo tällaisen amatöörinkin tunnistaa. Ruskea, poimuinen ja muistuttaa mielestäni enemmän ruskeita aivoja ja tippaleipää kuin korvia.

Korvasienen kanssa on tärkeää muistaa, että se on käsittelemättömänä todella myrkyllinen. Myrkky vaurioittaa maksaa ja ruuansulatuskanavaa, joten valmistuksessa pitää olla erityisen huolellinen.

Myrkky on kuitenkin herkästi haihtuvaa ja vesiliukoista, joten ryöppäys tekee sienestä syömäkelpoisen.

Miten korvasieni käsitellään?

Poista sienestä hiekka sudilla ja leikkaa jalan tyvi irti. Koska sieni on poimuinen, saattaa sienen syövereissä lymyillä öttiäisiä. Siksi sieni kannattaa halkaista ennen keittämistä.

Osa suosittelee korvasieniä keitettäväksi kaksi kertaa, osa pelaa varman päälle ja ryöppää kolmesti. Ryöppäyksessä sieniä tulee keittää vähintään viisi minuuttia niin, että sieniä on yksi osa ja vettä kolme osaa. Keitinvesi heitetään pois, sienet huuhdellaan huolellisesti ja keitetään uudestaan ja jälleen huuhdellaan. Haihtuvien myrkkyjen takia valmistustilan ilmanvaihdosta on pidettävä huoli.

Voiko korvasienillä tienata?

Sienestys kuuluu jokamiehenoikeuksiin. Korvasieniä, kuten muitakin sieniä (ja marjoja) voi myydä verovapaasti eteenpäin kunhan muistaa pari juttua.

 

  • Myyjänä on kerääjä itse.
  • Sieniä ei saa käsitellä, eli ei pakastaa, suolata, kuivata, ryöpätä, soseuttaa, makeuttaa tai säilöä (putsaaminen ja pakkaaminen on ok).
  • Sienten pitää olla kerätty luonnosta jokamiehenoikeuksien alaisesti, ei viljelmiltä. Ja vaikka pakurikääpä on sieni, se ei kuulu jokamiehenoikeuksiin. Omasta metsästä tai luvan kanssa sitä saa silti myydä verottomasti.
  • Myynnin tulee olla suhteellisen pienimuotoista, ammattimainen toiminta voidaan lukea elinkeinotoiminnaksi. Silti superkerääjä voi päästä suuriinkin ansioihin (alv-velvollisuuden alaraja 15 000e), mutta palkkatyötä sienestys ei saa olla. Ajantasaiset tiedot verottajalta. Lisätietoa täältä.
  • Myynti on arvonlisäverotonta, jos poimitut sienet myydään ilman virallista myyntipaikkaa, eli sienibisnekseen ei saa olla toimitilaa vaan sienet pitää myydä itse esimerkiksi torikauppiaalle, jatkojalostajalle tai suoraan kuluttajalle.
  • Sienten myynnistä ei tarvitse tehdä veroilmoitusta, eli niitä voi poimia lähes niin paljon kuin kyykkylihakset kestävät ja satoa riittää. Kuitenkin tilikauden liikevaihdon pitää olla alle 15 000 euron, jotta vähäisen toiminnan verottomuuden vaatimukset säilyvät.
  • Korvasieni on yksi kalleimmista metsäsienistä, eli sitä keräämällä ja myymällä voi rahoittaa esimerkiksi kesän rientoja!

Korvasienikausi on vasta alkumetreillä, vielä ehtii hyvin spottailemaan potentiaalisia korvasieniapajia!

Laura

Metsäalan perustutkintoa suorittava tuleva metsäkoneenkuljettaja, joka viihtyy metsässä myös vapaa-ajalla. Retkeilyä, metsäkoneita ja ajatuksia metsistä ja niiden käytöstä. Tervetuloa mukaan matkalle!

laura@pihkassa.fi

Matkalla mukana

Painavaa asiaa
kannoilta tehtaalle

Sivupalkki tähän.