Pihkassa.fi

Matkalla metsäammattilaiseksi

Muista vaatia työnantajalta aina kirjallinen työsopimus

Laura 10.11.2022 Ei kommentteja

Tänään alkoi kauhistuttaa se, että porukka tuolla painaa metässä vuosikausia ilman mitään kirjallista työsopimusta, joten iltapuhteina väkersin yleispätevän metsäkonealan työsopimuksen, jonka voi ladata ja tulostaa ja viedä työnantajalle täydennettäväksi jos sellainen uupuu. Työnantajalla ei ole mitään syytä kieltäytyä kirjallisen työsopimuksen tekemisestä ja jos kieltäytyy, ota jalat alle ja tähyile aidan takaa vihreämpiä laidunmaita, koska se on ehdoton red flag.

LATAA METSÄKONEALAN TYÖSOPIMUS TÄSTÄ

Suullinen työsopimus on lain mukaan täysin verrattavissa kirjalliseen noin pitävyytensä puolesta, mutta sen huonona puolena on se, ettei missään ole mitään todisteita sovitusta – usein vain sana sanaa vastaan ja kiistatilanteissa harvoin vuosien takaiset herrasmiessopimukset ja niiden yksityiskohdat pitävät tai ovat ylipäätään muistissa.

Jos suullisesti on sovittu, että tunteja on 40 h viikossa, mutta sitä ei lue missään, voi työnantaja väittää, että teet töitä niin sanotulla nollatuntisopparilla, jolloin työt saattavat loppua seinään ilman, että työnantajan tarvitsee irtisanoa työsuhdetta. Itse irtisanoutuessa tulee työkkärin ja työttömyyskassojen kanssa karenssia ja muita ongelmia. Eli tällä on väliä.

Joten pliis – itsesi takia – vaadi työsopimus kirjallisena ja ota selvää mitä oikeuksia velvollisuuksien lisäksi työsuhteeseesi kuuluu.

Metsäkonealalla noudatetaan Teollisuusliiton metsäkonealan työehtosopimusta, ja siihen kannattaa aika ajoin tutustua TÄÄLTÄ. Siellä on listattuna palkkataulukot, lisät, lomat ja muuta mielenkiintoista.

Jos kaikki menee hyvin, ei työsopimusta tarvitse katsoa allekirjoitushetken jälkeen oikeastaan ikinä, mutta jos kakka osuu jossain vaiheessa tuulettimeen, on paperi kourassa paljon helpompi lähteä sotimaan.

Voit myös kurkata nykyistä työsopimustasi ja tarkistaa, että siitä löytyy ainakin

Sopijapuolet eli työnantajan ja työntekijän tiedot
Noudatettava työehtosopimus (usein teollisuusliiton metsäkonealan työehtosopimus)
Työaika, esim. 40h/vk
Palkka, mahdollinen palkkaluokka ja palkanmaksupäivä
Tiedot vuosilomasta ja sairausajan palkasta
Työsuojeluasiat
Työsopimuksen voimassaoloaika eli onko kyseessä toistaiseksi voimassa oleva työsopimus vai määräaikainen. Jos sopimus on määräaikainen, pitäisi työsopimuksessa lukea määräaikaisuuden syy
Koeajan kesto
Sopimuksen päättymisen ehdot
Sopimuksen allekirjoitushetken paikka, aika sekä työnantajan että työntekijän allekirjoitukset.

Kannattaa työsopimuksen allekirjoittamisen lisäksi kuulua myös vähintäänkin työttömyyskassaan. Mikäli tuntuu, että työnantaja on vähän epämääräinen ja saattaisi käydä jossain vaiheessa huonosti, saattaa olla hyvä ajatus kuulua myös ammattiliittoon. Sanon tän ihmisenä, jolla on vähintäänkin nihkeä kuva ammattiliitoista enkä itse mihinkään kuulu, mutta tästä huolimatta, siellä on vähän järeämmät muskelit ja osaaminen, mikäli peli menee likaiseksi ja edessä on esimerkiksi laiton irtisanominen. Toinen vaihtoehto on palkata itse juristi tai niellä pettymys ja lähteä kohti uusia pettymyksiä.

Itselläni on ollut toistaiseksi todella hyvä tuuri työnantajien kanssa ja kaikki on hoitunut metsäalalla ja metsäalan ulkopuolellakin aina moitteetta ja ei voi kuin kiitellä, mutta ikävä kyllä kaikki työnantajat ja työpaikat eivät ole mukavia, vaikka ihmisten hyvyyteen haluaisikin aina luottaa.

Yhtäkkinen irtisanominen on jo muutenkin usein shokki, siihen päälle jos joutuu vielä vakuuttamaan työkkäriä ja kassaa siitä, että toistaiseksi voimassaoleva työsopimus oikeasti oli voimassa, saattaa se käydä vähän turhan raskaaksi. Yhden paperin allekirjoituksella saa ainakin osan ongelmista taklattua.

Eli nyt, jos ei kirjallista sopparia vielä ole, lataa ylläoleva tai jokin muu vastaava ja marssi pomon puheille.

Retkikohde: Pyhä-Häkin kansallispuisto

Laura 23.09.2022 Ei kommentteja

Paikka: Keski-Suomi, Saarijärvi

Pituus: Merkittyjä reittejä alueella lähteestä riippuen yhteensä noin 20-30 km, puhelimeen tallentui tällä reissulla 19,2 km ja aikaa meni harha-askeleineen hippasen yli viisi tuntia.

Alueen koko: 13 hehtaaria.

Melkein hävettää, miten vähän metsäblogia pitävä hyypiö on ehtinyt metsään! Nytkään ei olisi ollut oikeasti aikaa, mutta päätettiin, että aivan sama kuinka hitaasti remontti etenee tai muut velvollisuudet huohottavat niskaan, ollaan lykätty retkeilyä niin kauan, että pakko lähteä.

Joten katseltiin karttaa ja vaihdettiin jo kuukausia suunniteltu Etelä-Konneveden retki puolta tuntia lähempänä olevaan Pyhä-Häkkiin.

Mulla on joku ”kaikki tai ei mitään” -mentaliteetti tässäkin. Eli mitään viiden tai kuuden kilometrin pikapyrähdyksiä ei tehdä, vaan kun lähdetään kerran tuhlaamaan polttoainetta ja vapaapäivää, tehdään se kunnolla ja valitaan kansallispuiston pisin rengaslenkki. Pyhä-Häkin tapauksessa se oli valkoisin maalitäplin maastoon merkattu 17 kilometrin mittainen Tulijärven polku.

Olin kärsinyt yli viikon harvinaisen kipeistä polvista ja vähän arvelutti lähteä talsimaan, mutta päätin, että vaikka hammasta purren, mutta metsään on päästävä. Myös kurkku oli herätessä epäilyttävän kipeä, mutten halunnut enää perua, kun kerrankin saatiin sunnuntaipäivä mahdutettua kalenteriin.

Lopulta polvet kantoivat ja kurkkukipukaan ei yltynyt, joten reissu oli success.

Tulijärven polku kulki osittain kansallispuistossa ja osittain muulla suojelualueella, mutta poikkesi myös talousmetsään ja avohakkuulle. Aukolle oli jätetty harvinaisen paljon säästöpuuryhmiä tai siemenpuita, en oikein ottanut selvää kumpia, kun ne olivat siemenpuille vähän epäsäännöllisissä ryppäissä, mutta säästöpuiksi niitä oli yllättävän paljon.

En ollut ihan hirveästi ottanut kansallispuistosta selvää. Ensimmäisenä silmiin pisti valtava massiivisten kelojen määrä. Näki heti, että mistään nuoresta metsästä tai suojelualueesta ei ole kyse, vaan puiden historia yltää satojen vuosien taa. Ja tämä osoitettiin todeksi vajaan parin kilometrin jälkeen, kun vastaan tuli kaksi massiivista puuta: Uusi iso puu, sekä Vanha iso puu.

Nuorempi, neljän ja puolen motin mänty, oli saanut alkunsa vuonna 1641 ja on edelleen elossa. Tämä 381-vuotias nuorukainen oli siis elossa jo kun Suomeen perustettiin ensimmäinen kirjapaino.

Hetkeä myöhemmin eteen tuli vuonna 2004 kuollut kahdeksanmottinen Vanha iso puu, jonka syntymähetkeksi oli merkattu vuosi 1518.

Puu oli siis syntynyt 504 vuotta aikaisemmin ja ollut kuollessaan 486-vuotias. Jotain puun iästä ja alkutaipaleesta kertoo se, että Wikipedian mukaan Suomessa asui tuolloin vain 200 000 ihmistä ja vasta 24 vuotta myöhemmin ilmestyi ensimmäinen suomenkielinen kirja, Mikael Agricolan Abckiria.

Paljon on puu elinaikanaan nähnyt ja upeaa, että tällainen pala historiaa on Keski-Suomessa saatu pidettyä.

Alkupätkä Tulijärven polkua on vanhaa kuusivaltaista ikimetsää, mutta pian Isojen puiden jälkeen maisema muuttuu täysin.

Näyttää lähes puupellolta! Tämä pätkä oli ilmeisesti palanut jossain vaiheessa historiaa, ja nyt maiseman täytti korkeat ja kapeat männyt.

Muutenkin Pyhä-Häkin polkuja talsiessa mielessä oli, että tämä kansallispuisto on kyllä kokoaan isompi. Alue on vain 13 hehtaaria, siis pienempi kuin osa leimikoista, mutta maisema muuttui vanhasta ikimetsästä nuorehkoon (no mitä nyt varmaan sata vuotta vanha, mutta kun vertaa Isoihin puihin niin nuorta on!) männikköön ja kun matkaa kertyi, maisema muuttui entisestään.

Eteen tuli suo ja pitkospuut! Rakastan soita ja mun lempituoksu on suopursu. Nyt suopursu tuoksui harvinaisen vähän ja mietin jo, että onkohan mulla korona. Välillä suopursun tuoksu on massiivinen, nyt joutui kiskomaan kunnolla nenän kautta happea, että haistoi mitään, mutta kai tuoksun määräkin on vähän vuodesta riippuvainen? Niin kuin vaikka se onko hyvä sienivuosi tai omenasato? En tiedä. Tai sit se oli lähes oireeton korona. Vähän harmitti, etten saanut suopursukiintiötä täydennettyä.

Ruska ei ollut vielä ihan täydessä loistossaan, mutta suo antoi kyllä näytteitä väriloistosta. Ja karpaloakin oli pitkospuiden vierustat täynnä. Sieniä taas näkyi todella vähän.

Kelitkin helli. Ajomatkalla satoi, mutta koko reilun viiden tunnin kävelyn aikana ei tullut pisaraakaan vettä ja kelikin oli ulkoiluun mitä parhain. Noin kymmenen astetta. Liian kuumalla mua ei edes metsään saa, vaan 6-14 astetta on sellainen, että muistankin reissusta jotakin, enkä vain raahaudu tuskissani polkua eteenpäin.

Muita reippailijoitakaan ei ollut ruuhkaksi asti, oltaisiinko nähty viiden tunnin aikana kaksi pyöräilijää ja viisi retkeilijää. Epävakainen keli varmaan karkotti sokerisimmat retkeilijät, tai meillä kävi muuten vain hyvä tuuri ja osuttiin ajankohtaan, jossa muut eivät lähteneet taipaleelle. Parkkipaikalla oli muutama auto mennessä ja tullessa.

Kävelemään lähdettiin noin yhden aikaan päivällä ja tavoite oli tulla takaisin parkkipaikalle ennen puoli yhdeksän laskevaa aurinkoa. Vähän jännitti kipeiden polvien kanssa lähteä suunnitellusta aikataulusta myöhässä poluille, mutta pelko oli turha ja rauhaksiin kävellen ja evästaukoineen reilu viisi tuntia riitti hyvin. Matkaan olisi mennyt vieläkin vähemmän, jos ei oltaisi yhdessä risteyksessä innostuksissamme kävelty harhaan!

Yhtäkkiä eteen tuli lammaslaidun. Harmiksemme lampaat oli viikkoa aiemmin lähteneet paimenineen pois, eikä päästy ihastelemaan määkiviä perinnebiotooppityöntekijöitä tai jututtamaan paimenia, mutta ehkä ensi kerralla ajoitetaan reissu kesälle. Tämä tai joku muu paimenviikkojen paikka voisi olla hauska kohde esimerkiksi lasten kanssa. Tosin nauttii eläimistä varmasti vanhempikin poppoo.

Lampaat hoitavat laidunta toukokuusta syyskuuhun ja paimenet majoittuvat Pyhä-Häkissä Poika-Ahon vuokratuvassa tämän ajan. Paimenviikot ovat maksullisia ja niistä voi lukea lisää TÄÄLTÄ.

Heti Poika-Ahon pihasta lähdettyä maisema muuttui kansallispuistosta metsäkonekuskille tutummaksi maisemaksi. Eli talousmetsäksi ja hakkuuaukeiksi.

Mietittiin miltä tuntuu hakata kansallispuiston vieressä, kun retkireitti kulkee leimikon vieritse tai läpi. Tuleekohan retkeilijoiltä pahaa silmää motokuskille? Aivan varmasti. Tehdäänköhän näitä kansallispuistojen ja muiden retkeilyreittien läheisiä hakkuita enemmän talviaikaan kun ei ole vilkkain retkeilysesonki, vai onkohan sillä väliä? Pakko reitti on ainakin laittaa hetkeksi tauolle, että turvaetäisyydet pysyvät.

Jos joku tietää, saa huikata vaikka yhteydenottolomakeen kautta!

Itse olin joskus ajamassa ajokonetta Helvetinjärven lähellä, mutta leimikon vieritse ei mennyt retkeilyreittiä.

Tätä taimikoiden ja aukeiden värittämää taivalta ei jatkunut kauaa, kun astuttiin takaisin suojelualueelle, mutta nyt ei kansallispuistoon, vaan ilmeisesti Natura-alueelle.

Tällä alueella oli taas männikköä ja haluaisin sanoa, että nähtiin myös kansallispuiston tunnuksessakin näkyvä palokärki, mutta googlailujen jälkeen kelopuussa hakkaava lintu taisi olla jokin muu tikka. Sen verran oli höyhenissään valkoista.

Hetki tikan tapaamisen jälkeen tultiin polun nimeä kantavalle taukopaikalle, eli Tulijärven laavulle. Pakko antaa noottia Saarijärven kaupungille paikan kunnosta.

Näin itsekin paikallispolitiikassa hääräävänä annan vinkin, että mikäli kuntanne yhtenä vetonaulana on kansallispuisto ja karttaan on erikseen merkitty, että Tulijärven laavua ylläpitää Saarijärven kaupunki ja varmasti retkeilijät kuvaavat taukojaan ja postailevat niitä someen, kannattaisi paikasta pitää parempaa huolta.

Nyt tulipaikan puiset penkit olivat romahtaneet ja tunnelma muutenkin rähjäinen. Vaikka legendaarinen vegaanien jokapaikaneväs eli vihis olisi parempaa lämmitettynä, ei tehty tulia (eikä olisi varmaan ollut puutakaan, vieraskirjasta päätellen…), eikä paikka varsinaisesti houkutellutkaan jäämään pidemmäksi aikaa, vaikka jalkoja jo painoi ja mielellään olisi hetken pidempään lepuuttanut.

Nyt huitaistiin vihikset ja keksit nopeasti kitusiin ja jatkettiin matkaa.

Matka jatkui laavulta Natura-alueella ja nähtävissä oli muun muassa vanhojen metsäpalojen jälkiä.

En katsonut karttaa, joten en tiedä tarkalleen missä vaiheessa tultiin taas takaisin kansallispuiston alueelle.

Lahopuun määrä on silmiinpistävä ja pistää miettimään, miten vähän luonnonhoidon toimista huolimatta lahopuuta talousmetsissä on. Suojelualueella on nähtävissä niin pystylahoa, kuin monen asteista maalahoa juuri kaatuneista lähes täysin sammaleen alle kadonneisiin maalahopuihin.

Askel jo vähän painoi ja enää en jaksanut hullaantua aivan jokaisesta oudosta puusta ja maisemasta, vaan kävelin omiin ajatuksiini uppoutuneena, kunnes yhtäkkiä ennen Kotajärveä, polulla vastaan juoksee koira. Ristittiin koira Sesseksi ja yriteltiin houkutella luokse.

Innostuin Sessestä niin paljon, että Kotajärven kohdalla ei katsottu yhtään minne mennään, unohdettiin valkoiset täplät puissa ja lompsittiin vain polkua pitkin eteenpäin, kunnes jossain risteyksessä huomattiin, että oho, käveltiin kohti Poika-ahoa! Ei kun takaisin Kotajärvelle ja nyt oikealle polulle ja kohti parkkialuetta. Kipeiden polvien kanssa tää pummi tuntui niin turhalta, mutta tulipahan nyt käytyä sekä Tulijärven polku, että Kotajärven polku.

Koira meni pääasiassa omia menojaan eikä ollut minkään perinteisen kotikoiran oloinen vaan aika itsenäinen eikä antautunut rapsuteltavaksi. Vähän arvelutti, että onkohan kuinka kaukana omistajiltaan, mutta näin koiranomistajana luotan siihen, että löysi takaisin kotiin. Pannassakaan ei näkynyt tutkaa tai omistajan yhteystietoja.

Nyt jälkeen päin mietin, että olisiko pitänyt yrittää ottaa kiinni ja laittaa autoon ja etsiä lähin päivystävä eläinlääkäri, joka olisi voinut lukea mahdollisen sirun, mutta ilman hihnaa tai mitään muutakaan sitomisvälinettä olisi ollut aika työ saada vapaana oleva arka koira kiinni ja kuljettaa sitä parkkipaikalle saati saada hyppäämään autoon.

Ja näin useamman koiran omistaneena oon kyllä yleensä iloisempi siitä, kun mun koiraa ei oteta kiinni, koska koirat yleensä osaavat kotiin. Mutta silti suosittelen jokaista koiranomistajaa hankkimaan pantaan lätkän, jossa on yhteystiedot, koskaan ei tiedä jos rakas perheenjäsen lähtee lätkimään.

Olisin saanut mielenrauhan, jos olisin voinut soittaa omistajalle ja kysyä, mitä koiran kanssa tehdään. Nyt koira meni menojaan ja edelleen mietin, mitähän sille kuuluu ja missä se menee.

Hauska huomio oli, että kansallispuistossa ei ollut yhtäkään hirvikärpästä. Talousmetsän alueella paljonkin. Eivät taida hirvet viihtyä vanhassa metsässä?

Vaikka metsässä käytännössä joka päivä käynkin, on käynti kansallispuistoon aina kokemus. Muutama tunti luonnontilaisessa metsässä antaa sen kokemuksen, mitä ei talousmetsästä saa.

Mitäs mieltä me ollaan sorastuksista?

Eihän ne kovin kauniita ole, mutta aina ei voi ajatella vain itseä. Törmäsin sorastukseen ensimmäisen kerran muistaakseni Syötteellä ja vähän ensialkuun järkytyin ja jopa loukkaannuin, että näinkö kaupunkilaisena meitä pidetään kun pitää polkukin pinnoittaa.

Mulla on vieläkin vähän ristiriitainen fiilis siitä, että puistoihin tehdään tiet, mutta ymmärrän paremmin kuin hyvin ne syyt mitkä siihen ajaa.

Ensinnäkin on kahdenlaisia sorastuksia. On esteettömiä reittejä, mitä pidän ehdottoman hyvänä. Ja sit on näitä polkuja, joihin on vain ajettu soraa. Näissä ei ole tarkoituskaan päästä pyörätuolilla tai lastenrattailla.

Miksi näitä sit tehdään?

Jotta se kansallispuiston idea säilyy. Eli se luonto pysyy ehjänä. Mikäli polku on kovalla rasituksella tai on kostea, se saattaa muuttua velliksi. Mitä ihminen tekee kun tulee velliä vastaan? Kävelee polun sivussa. Mitä siitä seuraa? Velli levenee.

Sorastuksella pyritään pitämään polku kapeana ja kävelykelpoisena, puiden juuret ehjänä ja näin herkkä luonto pysyy terveempänä ja elinvoimaisena ja maisemakin – sorastuksesta huolimatta – kauniimpana.

Eli sorastus on vähän samanlainen kävelynohjauskeino kuin pitkospuut, joita taas rakastan.

Ja jos sora ärsyttää, kannattaa hieman pohdiskella. Kumpi on tärkeämpää? Se, että koet metsän kauniina ja koskematomana, vai se, että se luonto oikeasti on mahdollisimman koskematon ja luonnontilainen? Kansallispuistoilla kun on paljon muitakin syitä olla olemassa kuin meidän metsässäviihtyvien esteettinen aspekti ja sosiaalisen median sisältö. Ei sitä soraa metsään huvikseen ajeta, sille on aina peruste.

Eli yritetään selvitä näiden kanssa, vaikka teiden rakentaminen ikimetsään hassulta ajatukselta alkuun tuntuukin.

Suomessa on tällä hetkellä 41 kansallispuistoa, joista olen käynyt nyt kahdessatoista, me kahdestaan nyt reilun vuoden kimpassaoloaikana viidessä. Kohtalaisen hyvää tahtia siis näitä kolutaan ja tarkoituksena olisi ennen kuolemaa jokaisessa käydä.

Suosittelen kyllä Pyhä-Häkkiä retkipaikkana, kompakti ja todella monipuolinen päiväretkikohde ja ne talousmetsäalueetkin on hyvänä kontrastina metsien erilaisuudelle.

Pihkassa paikalla FinnMETKO 2022 -messuilla

Laura 01.09.2022 Ei kommentteja

Moikka!

FinnMETKOt tulevat taas 1.-3.9.2022 ja olen Jämsässä paikalla torstaina ja lauantaina osastolla 1000. Siellä majaansa pitää UPM Metsä ja paikalla on metsäntekijöitä ympäri metsäalaa.

Torstaina 1.9. mua voi tulla jututtamaan 9-11 ja 13-15 ja lauantaina 3.9. samat kellonajat. Alueella pyörin kyllä koko päivän ja saa tulla nykimään hihasta myös muualla, mut tunnistaa naamasta ja pihkassa-hupparista.

Jutellaan vaikka metsäkonekoulutuksesta, luonnonhoidosta tai uudesta sähkö(hybridi?)ponssesta ja metsäalan tulevaisuudesta ja miltä se näyttää.

Nähdään!

Metsäkoulu pilasi metsän kokemuksen

Laura 01.06.2022 3 kommenttia

Hellurei ja pahoittelen, ettei allekirjoittaneelta ole tullut blogin puolelle tekstiä hetkeen. Somen syövereihin sen sijaan on tullut enemmän päiviteltyä, konetyöskentelyä tosin vähemmän. Syitä on monia enkä ala niitä tähän sen kummemmin avaamaan, mutta varmaan lähikuukausina suurin syy on se, etten ole metsässä työmielessä juurikaan ollut. Tai oikeastaan edes vapaa-ajalla.

Ostettiin helmikuussa talo samassa rytäkässä kuin työt harkkapaikassa loppuivat lakon takia, joten lopputalvi ja kuluva kevät on mennyt uutta kotia ja pihaa laittaessa ja metsä on näkynyt elämässä vain siten, että muutettiin keskelle talousmetsäaluetta. Ei naapureita, vain talousmetsää, metsäautoteitä ja viime syksynä hakattuja pinoja silmän kantamattomiin.

Ostettu talokin on vanha 50-luvulla rakennettu metsätyömiesten kämppä, sopii siis kahdelle parin päivän päästä valmistuvalle metsäkoneenkuljettajalle melkoisen hyvin.

Pahoittelen jälleen klikkiotsikkomaista otsikkoa, olen vain vuosien bloggaus- ja kolumnistiurani varrella huomannut, että joko ärtymys tai ”hahaa arvasin!” herättää mielenkiinnon klikata teksti auki ja mikäli kukaan ei klikkaa, loppuu kirjoitustyöt lyhyeen. Paitsi tietysti toki tämän oman blogin, tänne voisin kirjoitella kuinka epäsuosittuja tekstejä tahansa.

(Suosittelen muuten lukemaan edelleen TÄMÄN suorastaan raivoa herättäneen tekstin. Tai siis raivoa herättäneen otsikon. Jos tekstiin asti pääsi, siitä kyllä tykkäsivät kaikki metsäkonekuskeista metsähippeihin.)

Mutta itse otsikkoon! Se ei suoranaisesti ollut harhaanjohtava klikkiotsikko vaan ihan täyttä totta. Muttei välttämättä siinä negatiivisessa merkityksessä jollaisena sen ehkä ensin lukee.

Otsikossa totta on se, että se miten näkee metsän on kuluneen kahden metsäkoulussa vietetyn vuoden aikana heittänyt täysin kuperkeikkaa.

Jos ennen ajoin Mäntästä Kuusamoon mökille, ympärillä oli metsää. Loputtomasti metsää. En nähnyt hakkuuaukkoja, en nähnyt kuvionrajoja, en nähnyt männiköitä, kuusikoita, taimikoita. Oli vain metsää. Tai metsää.

Nyt ohi ajaessa, vaikka katse on tiessä, sivusilmällä metsästä hohtaa ajourat, kaksihaaraiset puut sekä konkeloon jääneet puut. Näen mutkat, metsän laadun, ikäluokan, harvennustarpeen. Ennen näin metsäkoneen kerran sattumalta, koska oli pilkkopimeää ja valot hohtivat kauas. Muuten en nähnyt koskaan missään metsäkoneita.

Koskaan ei vastaan ajanut lavetti metsäkone kyydissä ja tukkirekkojakin oli vähemmän. Tien varret eivät olleet täynnä puupinoja. Tai ajoi niitä ja olivat ne, en vain nähnyt.

Nyt ei tarvitse monen kuidun pään pilkistää tien vierustasta, kun jo zoomaan syvemmälle metsään, että vieläkö on hakkuut kesken vai onko jo ajokone ajamassa. On uskomatonta, miten silmä oppii havaitsemaan kaadetun puun pään sivusilmällä. Mutta hyvähän se vain, koska se on melkoisen tarpeellinen taito ajokonekuskille jos meinasi kaikki puut saada metsästä tien viereen.

Vaikka näen enemmän, se illuusio, että joka puolella on metsää, on silti romuttunut. Puuta kyllä on, mutta metsää? Ehkä, jos aukko ja taimikkokin lasketaan metsäksi. Niin kuin se Suomessa metsämaaksi lasketaan.

Toistan jo aiemmin mainitun, että metsäkoulusta saatu silmä ei ole pelkästään huono asia. Ennen kävelin kyllä paljon metsässä, mutten osannut kiinnittää huomiota juuri mihinkään. En osannut arvostaa kasveja, koska en tunnistanut niitä. En tunnistanut metsätyyppejä, en osannut päätellä kasveista kasvupaikkatyyppiä. En nähnyt missä kohtaa maa rehevöityy. Nautin kyllä metsästä, mutta en oikeasti nähnyt mitään.

Kun vuoden katsoi metsää suurimmaksi osaksi metsäkoneen kopista osaa arvostaa ihan erilaisia asioita. Esimerkiksi vastaantuleva suuri haapa on upea, ennen olisin kävellyt ohi kiinnittämättä siihen suurempaa huomiota. Olen oppinut arvostamaan lahopuuta ja jos ennen katsoi uudistuskypsää metsää, että onpa komea, nykyään sitä vähän hämärää, kosteaa, lahopuun valtaamaa aluetta tutkii mieluummin.

Vaikka arvostan kaikkea mitä on metsäkoulussa oppinut näkemään ja huomaamaan, tavallaan silti kaipaa sitä oloa kun ei huomannut niitä ”virheitä”, jotka metsäkoneenkuljettajan työhön kuuluu huomata ja poistaa. Koin metsän – talousmetsänkin – metsänä. Nyt näen talousmetsän, varsinkin männikön, puupeltona. Termiä moni metsäalalla työskentelevä karttaa, mutta mielestäni se on kuvaava, vaikkakin käytännössä aina leimaamismielessä käytetty. Sitä kuitenkin käytetään alueesta, jota käytetään jonkun tietyn lajin kasvattamiseen. Samoin kuin peltoa, joka lopussa niitetään. Toki metsä on peltoa monimuotoisempi ja nykyään sekametsää suositaan entistä enemmän, mutta tasaikäinen, yksilajinen metsä on pelto, sanotte mitä sanotte.

Asun metsän keskellä, mutta en koe saavani metsäkokemusta kävelemällä pihasta ulos. Tuntuu kuin kävelisi työmaalla. Nämä eivät ole hakkaamiani metsiä, mutta kyllähän aina vastahakatussa talousmetsässä tuntuu, että on töissä ja etsii virheitä näkemästään ja yrittää oppia virheistä, vaikka ne olisivatkin toisen tekemiä. Näkee ylipitkät kannot, huolimattomasti harvennetut kohdat, syvät ajourat ja kolhut puissa.

Parasta ja pahinta tässä on se, että koska kumppani on myös metsäkoneenkuljettaja, kävellään lähimetsissä ja tehdään tahtomattamme koko ajan korjuujäljen tarkastusta. Siinä sitä metsäkokemusta kerrakseen.

Metsäkoulu on silti antanut paljon enemmän kuin ottanut. Jos ennen kokemus metsästä oli epämääräinen tunne keskellä puita, nyt se on miljoona silmille lyövää asiaa. Kolhujen ja pitkien kantojen lisäksi myös niitä hyviä. Metsäkoulun myötä olen alkanut arvostaa metsää ja luontoa entistä enemmän. Ja vaikka metsäkoneen kopissa viihdynkin ja metsäalasta ja puusta materiaalina pidänkin, tarmo suojelua kohtaan on kasvanut entistä suuremmaksi.

Mutta samalla kun metsästä saa tuhat kertaa enemmän irti, on jotain entistä ja viatonta tukahdutettu lopullisesti. Nyt jos haluaa aidon kokemuksen metsästä, ei enää riitä lähimetsä, vaan on lähdettävä suojelualueelle, sillä talousmetsästä ei enää samanlaista metsäkokemusta saa.

Klikkiotsikon tilalla vähemmän raflaava otsikko olisikin voinut olla Näen liiaksi puut metsältä.

Kuinka tulkita metsälajien uhanalaisuusindeksiä?

Vieraskynä 17.05.2022 Ei kommentteja

Uhanalaisuusindeksi eli Red-List Index (RLI) on Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton (IUCN) kehittämä lajien uhanalaisuutta kuvaava indeksi, jonka tarkoitus on tiivistää lajiston uhanalaisuudessa eli sukupuuttoriskissä tapahtuvat muutokset yhteen indeksiin, jonka arvoja voidaan vertailla eri arviointikertojen välillä. Indeksi on kehitetty asiantuntijaorganisaatioiden ja tutkijoiden yhteistyössä. Kehitystyötä on tehty tiedeyhteisössä tieteellisten artikkelien muodossa.

Indeksi saa arvoja nollan ja yhden väliltä. Kun arvo on 0, kaikki lajit ovat kuolleet alueellisesti sukupuuttoon. Kun arvo on 1, kaikki lajit ovat elinvoimaisia. Lajien uhanalaisuus kiihtyy, mikäli indeksin arvo laskee, ja hidastuu, mikäli arvo kasvaa. Jos indeksin arvo ei muutu, lajiston sukupuuttoriski säilyy ennallaan eli jatkuu samaa tahtia. Jotkut tahot ovat tulkinneet uhanalaisuusindeksiä väärin väittäen uhanalaisuuden ”pysähtyvän” mikäli indeksin arvo ei laske heidän mielestään merkittävästi. Tulkinta on väärä, sillä uhanalaisuus tarkoittaa sukupuuttoriskiä, joka ei ”pysähdy”. Kaikki uhanalaisiksi arvioidut lajit ovat jatkuvan sukupuuttoriskin alaisia elleivät ne siirry elinvoimaisiksi.

Uhanalaisuusindeksi otettiin ensimmäistä kertaa käyttöön Suomessa vuonna 2019, jolloin se laskettiin myös takautuneesti vuoden 2010 arvioinnin aineistolle, jotta voitaisiin verrata vuoden 2010 ja 2019 indeksiä ja havaita muutoksen suuntaa ja voimakkuutta.

Tässä blogissa käydään läpi uhanalaisuusindeksiä ja siihen liittyviä väitteitä. Ennen sitä, on hyvä kerrata uhanalaisuusluokitus, johon indeksi perustuu.

Uhanalaisuusluokitus

Uhanalaisuusluokitus on Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton (IUCN) luoma luokitus, jonka tarkoitus on arvioida eri lajien sukupuuttoriskejä. Luokitus perustuu IUCN:n määrittämiin tieteellisiin arviointikriteereihin ja ohjeistuksiin, jotta tulos olisi mahdollisimman todenmukainen ja vertailukelpoinen.

Vuoden 2019 uhanalaisuusarvioinnissa käytettiin yhdeksää luokkaa:

RE (hävinneet eli alueellinen sukupuutto)
CR (äärimmäisen uhanalaiset)
EN (erittäin uhanalaiset)
VU (vaarantuneet)
NT (silmälläpidettävät)
LC (elinvoimaiset)
DD (puutteellisesti tunnetut)
NA (arviointiin soveltumattomat)
NE (arvioimatta jätetyt)

Näistä luokista 1-6 huomioidaan indeksin kaavassa erilaisilla painotuksilla. Uhanalaisiksi lajeiksi lasketaan luokat 2-4 eli CR, EN ja VU. DD eli puutteellisesti tunnetut ovat lajeja, joita ei ole voitu sijoittaa mihinkään muista luokista, koska niistä tiedetään niin vähän. Niitä suositellaan kohdeltavan kuin uhanalaisia varovaisuusperiaatteen vuoksi. Haitalliset vieraslajit ovat esimerkkejä luokkien NA tai NE lajeista.

Äärimmäisen uhanalaiset lajit (CR) ovat sellaisia lajeja, joille on lajille sopivan kriteerin mukaisesti arvioitu erittäin korkea häviämisriski luonnossa. Erittäin uhanalaisille lajeille (EN) on arvioitu lajille sopivan kriteerin mukaisesti hyvin korkea häviämisriski. Vaarantuneille lajeille (VU) on arvioitu lajille sopivan kriteerin mukaisesti korkea häviämisriski. Silmälläpidettävät lajit (NT) ovat lajeja, jotka eivät täytä vaarantuneiden lajien kriteerejä, mutta kriteerien täyttymisen arvioidaan olevan todennäköistä lähitulevaisuudessa. Näiden lajien suunta osoittaa siis uhanalaisuutta kohti.

Elinvoimaiset lajit (LC) ovat lajeja, jotka eivät yksinkertaisesti täytä muiden luokkien kriteerejä. Näiden lajien populaatiot voivat silti olla selittämättömässä laskussa, kuten on monilla riistanisäkkäillä. Myös elinvoimaisten lajien suojelu on tarpeen, jotta niistä ei tulisi myöhemmin uhanalaisia.

Voit lukea lisää uhanalaisuusluokituksesta täältä ja niiden kriteereistä täältä.

Metsälajien uhanalaisuusindeksi

Uhanalaisuusindeksi lasketaan eri eliöryhmien ja koko lajiston lisäksi myös eri elinympäristötyypeille. Metsälajien vuoden 2010 uhanalaisuusindeksin arvoksi laskettiin 0,904 ja vuoden 2019 arvoksi 0,902. Indeksin muutos oli siis -0,002. Muutos vaikuttaa numeerisesti pieneltä, mutta tuota arvoa vähänkin suurempi indeksin muutos voisi tarkoittaa jo yli sadan metsälajin sukupuuttoa eli häviämistä Suomesta. Indeksin mukaan metsälajien uhanalaisuusaste on kasvanut aikavälillä 2010-2019.

Metsälajien uhanalaisuusindeksit (2010, 2019) on laskettu Punaisessa kirjassa vain 3786 lajin mukaan. Indeksi siis sisältää vain 41 % arvioiduista lajeista, jotka muuten soveltuisivat indeksin laskemiseen (luokat RE, CR, EN, VU, NT ja LC). Indeksi ei siis sisällä myöskään kaikkia uhanalaisiksi arvioituja lajeja, koska niiden kehitystä ei ole onnistuttu seuraamaan tai varmentamaan. Indeksi toimii näin ollen suuntaa antavana indikaattorina metsälajien sukupuuttoriskin kehityksen suunnalle ja suhteelliselle voimakkuudelle, mutta ei kerro koko kuvaa metsälajien tilanteesta eikä näin ollen toimi tilastona metsälajien uhanalaisuudelle, toisin kuin esimerkiksi MTK:n johtaja Juha Marttila on väittänyt.

Indeksien yleinen ongelma on se, että ne peittävät informaatiota tiivistäessään sitä yhteen lukuun. Metsälajien kohdalla uhanalaisuusindeksi tiivistää 3786 lajin uhanalaisuusarvion yhteen numeroon, jolloin sen ulkopuolelle jää laji-identiteetit, uhanalaistumisen syyt, uhanalaisuuden muutoksen syyt ja sukupuuttojen määrä. Tässä indeksissä kaikki lajit ovat siis samanarvoisia. Indeksissä esimerkiksi männyn yllättävä (hypoteettinen) uhanalaistuminen tai sukupuutto voisi jäädä lehdoissa elävän perhosen myönteisen kehityksen alle piiloon. Kauhean suuria johtopäätöksiä ei siis pelkästä indeksistä voida vetää.

Uhanalaisuusindeksistä voit lukea lisää Punaisesta kirjasta 2019 (linkki) sekä IUCN:n Red List -sivustolta (linkki). Indeksiä on käsitelty myös monissa tutkimusartikkeleissa, joiden perusteella indeksiä on myös kehitetty eteenpäin. Nyt kun uhanalaisuusluokituksen ja uhanalaisuusindeksin perusteet on käsitelty, voidaan siirtyä soveltavaan osuuteen eli indeksiin liittyvien väitteiden käsittelyyn.

Väite 1: ”Metsälajien uhanalaisuus ei kasva”

Hannes Mäntyranta kirjoitti kolumnissaan (Maaseudun Tulevaisuus, 22.11.2021), että uhanalaisuusindeksin mukaan metsälajien uhanalaisuus ei ole kasvanut. Väite on epätosi, sillä vuoden 2019 uhanalaisuusarvioinnin aitojen luokkamuutosten mukaan 142 metsälajilla uhanalaisuus eli sukupuuttoriski on kasvanut ja 118 lajilla vähentynyt. Toisin sanoen 142 lajia on osoittanut kielteistä kehitystä ja 118 lajia myönteistä kehitystä. Kaikkien lajien kohdalla ei ole voitu arvioida kehityksen suuntaa.

Nettona 24:n lajin tilanne on siis heikentynyt eli metsälajiston keskimääräinen uhanalaisuusriski on kasvanut 24:n lajin verran. Tämä näkyy myös uhanalaisuusindeksin pienessä muutoksessa (-0,002) heikompaan päin. Lajeja ei ole kuitenkaan mielekästä laskea erotuksina, koska nämä lajit eivät korvaa toisiaan. Esimerkiksi noista 142 kielteistä kehitystä osoittaneista lajeista 55 on jäkäliä, kun taas myönteistä kehitystä osoittaneista 118 lajista suurin osa on lehtimetsien perhosia. Vanhojen metsien jäkälien häviämistä lehtimetsien perhoset eivät kykene kompensoimaan.

Eli uhanalaisuus on kasvanut Suomen metsäluonnossa lajien määrän, indeksin sekä taksonikohtaisten muutosten mukaan.

Väite 2: Metsälajien uhanalaisuusindeksin pieni muutos on merkityksetön, se pyöristyy nollaan.

Kun edellinen väite korjataan, seuraavaksi katseet kiinnittyvät usein muutoksen suuruuteen. Tämän argumentin mukaan indeksin muutos (-0,002) on niin pieni, ettei siitä tulisi välittää. Argumentti on hutera, koska muutos on aina suhteellista ja indeksit vaativat aina tulkintataitoa. Oleellisinta tuossa indeksin muutoksen lukuarvossa on sen etumerkki. Lukuarvo on tosiaan pieni, mutta kuten jo johdannossa totesin, se ei voi olla ihan kauhean paljoa suurempi ilman erittäin suuria seurauksia. Pienikin muutos on siis merkittävä.

Havainnollistan tätä mittakaavaa alla olevalla kuvasarjalla. Laskin itse kolme kuvitteellista skenaariota, joissa eri määrä uhanalaisia lajeja kuolee sukupuuttoon kymmenen vuoden aikana, jotta voimme havainnoida, kuinka tämä vaikuttaisi uhanalaisuusindeksiin. Kaikki alla olevat skenaariot ovat tietenkin ei-toivottuja ja ne kaikki ovat onneksi myös hyvin epärealistisia. Todellisuudessa sukupuutot tulevat tapahtumaan hitaammin ja todellisuudessa ilmastonmuutoksesta hyötyvät lajit peittäisivät indeksissä alleen näitä sukupuuttoja, toisin kuin näissä skenaarioissa, joissa ei ole laskettu mukaan mahdollista myönteistä kehitystä. Tarkoitukseni on siis vain osoittaa, kuinka paljon sukupuutot yksinään vaikuttaisivat indeksiin.

Vertailun vuoksi kuvassa on myös Punaisen kirjan 2019 havaittu indeksin muutos. Kuva sisältää myös pylväsdiagrammit, jotka kuvaavat lajien jakautumista eri arviointiluokkiin vuonna 2019 ja eri skenaarioiden mukaisesti vuonna 2029. Indeksikuvaajien Y-akselit noudattavat Punaisen kirjan 2019 skaalaa. Pylväsdiagrammien Y-akselit on katkaistu päättyen arvoon 800, jotta luokkamuutokset olisivat helpommin nähtävissä pienissä kuvissa.

Kuten kuvasta nähdään, jopa 118 lajin sukupuuttoa (skenaario A) ei havaittaisi indeksissä suurena muutoksena, jolloin näiden lajien sukupuutot voitaisiin lakaista maton alle vetoamalla pieneen lukuarvoon (-0,003). Todellisuudessa sukupuuttoon kuolleiden metsälajien määrä yli kaksinkertaistuisi vain kymmenessä vuodessa.

Globaalin sukupuuttonopeuden arvioidaan olevan 0,01 % / vuosi. Tämä tarkoittaa karkeasti, että 0,1 % lajeista kuolee globaaliin sukupuuttoon kymmenessä vuodessa. Yllä esitellyn skenaarion A metsälajien häviämisnopeus on 0,1 % / vuosi. Nämä tilanteet eivät ole kuitenkaan täysin vertailukelpoisia, koska globaali sukupuutto tarkoittaa eliölajien häviämistä kokonaan tältä planeetalta. Suomesta häviäminen tarkoittaisi vain haittoja meille suomalaisille, ja lajeilla on ainakin jonkinlainen mahdollisuus palata tänne, mikäli me joskus päätämme korjata meidän virheemme. Se vaatisi kuitenkin monia kymmeniä, ellei satoja vuosia sekä isoja ennallistamisprojekteja. Ennen niiden mahdollisuutta palata voi olla hyvin mahdollista, että ne häviävät myös muualta, kuten Venäjältä, jolloin ne kuolevat lopulta globaaliin sukupuuttoon.

Skenaarion B tilanne ei myöskään näytä numeerisesti katastrofaaliselta (-0,017), vaikka se tarkoittaisi 368 lajin sukupuuttoa. Tässä skenaariossa muun muassa hömötiainen kuolisi sukupuuttoon. Skenaarion B indeksin muutos vastaa kaikista elinympäristötyypeistä eniten vuonna 2019 havaittua suolajien uhanalaisuuden muutosta (-0,014). Yli puolet (58 %) suolajien uhanalaisista lajeista ovat uhanalaisia soiden ojituksen ja turpeenoton vuoksi.

Skenaariossa C muutos näyttää jo hyvin jyrkältä (-0,055), mutta silloin on jo ihan liian myöhäistä, sillä kaikki vuonna 2019 uhanalaisiksi arvioidut metsälajit (833 kpl) ovat kuolleet sukupuuttoon vain kymmenessä vuodessa. Sukupuuttoon kuolleiden metsälajien määrä siis yli kymmenkertaistuisi tässä skenaariossa. Todellisuudessa tällaisen skenaarion takana olevat voimat johtaisivat myös silmälläpidettävien ja elinvoimaisten lajien uhanalaistumiseen, jolloin indeksin muutos olisi vielä jyrkempi. Indeksin jyrkkyyttä voisi kuitenkin lieventää ilmastonmuutoksen myötä runsastuvat lehtimetsien lajit.

Jos kaikki vanhojen kangasmetsien uhanalaiset (CR, EN, VU) lajit kuolisivat sukupuuttoon, indeksin muutos olisi vain -0,013 eli lievempi kuin skenaariossa B. Todellisuudessa vanhojen kangasmetsien lajit voisivat kadota samalla kun lehtimetsien lajit yleistyvät eikä tätä sukupuuttoaaltoa tällöin huomattaisi indeksissä. Monimuotoisuuden kannalta tilanne olisi erittäin heikko, sillä kokonaisten luontotyyppien lajistot häviäisivät.

Jos tuo skenaarion C jyrkkä joukkosukupuutto näyttää epämukavalta, voidaan kuvan Y-akselia manipuloida kattamaan indeksin koko vaihteluväli (0-1), jolloin saadaan katastrofaalinen joukkosukupuutto näyttämään vain pieneltä muutokselta (kuva alla). Tämä antanee riittävästi perspektiiviä indeksin arvojen ja muutosten tulkintaa varten.

Uhanalaisuusindeksiä tarkasteltaessa on siis tärkeä muistaa, että indeksi ei reagoi kauhean voimakkaasti runsaslajisten elinympäristöjen, kuten metsälajien tilanteen heikkenemiseen, vaikka niitä kuolisi isoja määriä sukupuuttoon Suomesta. Tästä syystä indeksin pienikin muutos voi tarkoittaa merkittävää metsäluonnon heikkenemistä eli korkeampaa keskimääräistä sukupuuttoriskiä. Indeksin luonteen vuoksi myönteinen kehitys voi peittää alleen huolestuttavaa kielteistä kehitystä eikä kerro tarkempia tietoja muutoksen taustalla. Näistä syistä on aina hyvä tarkastella luokkamuutoksia indeksin taustalla.

Väite 3: Luonnonhoidon avulla uhanalaisuuskehitys on saatu taitettua

Tämän väitteen pohjalla on väite 1 (metsälajien uhanalaisuus ei kasva), jota yritetään selittää luonnonhoidolla.

Väite on epätosi, koska uhanalaisuuskehitys ei ole pysähtynyt tai kääntynyt kasvuun. Joidenkin lajien sukupuuttoriski on kuitenkin vähentynyt, mikä on hyvä asia. Mutta selittyykö se luonnonhoidolla?

Osittain, sillä luonnonhoito ei ole ollut turhaa, vaikka sen volyymi on toistaiseksi vielä heikkoa. Punaisen kirjan sivulla 134 kerrotaan, kuinka metsätaloudessa kehitettyjen ohjeistusten ja toimintatapojen vuoksi 30 lajin tilanne parantui joko silmälläpidettäväksi tai elinvoimaiseksi.

Alla oleva kuva kertoo havaitut aidot luokkamuutokset eli niiden lajien määrät, joiden tilanteen on arvioitu joko merkittävästi heikentyneen tai parantuneen. Kuten kuvasta näkee, myönteistä kehitystä on pääasiassa perhos- ja kovakuoriaislajeilla, mutta niillä on myös paljon heikentymistä. Jäkälillä on lähestulkoon ainoastaan kielteistä kehitystä, joka tarkoittaa sukupuuttoriskin kasvamista.

Mutta mistä tämä myönteinen kehitys johtuu? Selittyykö se luonnonhoidolla? Entä mistä kielteinen kehitys johtuu? Alla olevasta kuvasta voit lukea, mitä Punaisessa kirjassa sanotaan tästä.

Myönteistä kehitystä osoittaneet metsälajit ovat siis hyötyneet ilmastonmuutoksesta, kun taas metsälajien kielteisen kehityksen taustalla ovat olleet vanhojen metsien väheneminen (tai niiden vähäisen määrän ylläpitäminen) sekä hakkuut. Nämä tulokset eivät siis ole kovin imartelevia metsätalouden kannalta, vaikka luonnonhoidostakin on ollut apua.

Meitä voi myös tulevaisuudessa odottaa suurempi uhanalaisuuspommi, sillä meillä on satoja silmälläpidettäviä (ei-uhanalaisia) lajeja, joiden tulevaisuuden uhkatekijöiksi asiantuntijat ovat arvioineet lahopuun ja vanhojen metsien vähäisen määrän ja/tai metsien uudistamis- ja hoitotoimet. Metsälajeille on todennäköisesti kertynyt paljon sukupuuttovelkaa, joka on vasta realisoitumassa. Sukupuuttovelka tarkoittaa eliölajien viiveellistä reagointia elinympäristöjen ja resurssien määrän vähenemiseen. Viiveellinen reaktio johtuu elinympäristöjen pienestä pinta-alasta, niiden pirstaloituneisuudesta sekä eliölajien elinkaarten pituuksista.

Väite 4: Metsälajien tilanteeseen keskitytään suhteettoman paljon, muualla lajit voivat huonommin.

Väite on hyvin subjektiivinen. Väitettä voidaan lähestyä kahdesta näkökulmasta: kuinka paljon meillä on mahdollisuuksia vaikuttaa eri elinympäristöjen lajiston uhanalaisuuskehityksen ja kuinka paljon me jo pyrimme tekemään tilanteen parantamiseksi.

Joidenkin mielestä luonnonsuojelussa keskitytään ainoastaan metsiin, mutta kuinka paljon tämä näkemys selittyy henkilön omalla kuplalla? Jos henkilö tekee töitä metsissä tai omistaa metsää, hän todennäköisesti kiinnittää eniten huomiota metsiin liittyviin asioihin. Näin voi helposti kuvitella, että kaikki puhuvat vain metsistä.

Jos tarkastellaan eri elinympäristöjen uhanalaisuusindeksejä, kaikista nopeinta uhanalaisuuskehitys on tunturipaljakoilla ja toiseksi suurinta soilla. Joku voisi todeta ja varmaan toteaakin nyt, että miksei me sitten puhuta niistä. Vastaus on yksinkertainen: kyllähän me puhumme. Katsotaanpa näiden elinympäristöjen uhanalaisuuskehitystä edellä mainituista näkökulmista.

Tunturipaljakoiden lajiston merkittävimmiksi uhanalaisuuden syiksi on kirjattu:

Satunnaistekijät
Syy tuntematon
Kuluminen (mm. porojen laidunnus)
Ilmastonmuutos (suurin tulevaisuuden uhkatekijä)

Näiden neljän jälkeen yleisimpiä uhanalaisuuden syitä ovat keräily ja poiminta sekä kaivannaistoiminta. Tunturipaljakoiden lajien populaatiot ovat hyvin pieniä, minkä vuoksi ne ovat alttiita satunnaistekijöille. Ilmastonmuutos on suurin tulevaisuuden uhka näille lajeille. Voiko kukaan tosissaan väittää, että ilmastonmuutoksesta ei Suomessa puhuttaisi? Ilmastonmuutosta hillitsemällä voidaan pelastaa tunturipaljakoiden lajeja. Omasta mielestäni kulumisesta ei kyllä puhuta tarpeeksi, vaikka kyllä jatkuvasti porojen laidunnus herättää jonkinlaista keskustelua. Itse näen aiheen jokseenkin yhteiskunnallisena tabuna. Siitä olisi siis vielä potentiaalia puhua enemmän, jotta tunturipaljakoiden lajien tilannetta voitaisiin parantaa. Väite, että tunturipaljakoiden lajien sukupuuttoja ei pyrittäisi ehkäisemään on perusteeton. Mitä muuta me voisimme tehdä? Kaikista helpointa ja vaikuttavinta on puuttua ihmisten aiheuttamiin syihin, kuten ilmastonmuutokseen ja porotalouteen.

Soiden lajiston uhanalaisuus on hyvin tunnettua ja puhuttua. Tuntuu oudolta tässä todistella sitä, että soista puhutaan. Mutta muistutetaan vielä merkittävimmistä syistä suolajien uhanalaisuudelle:

Ojitus ja turpeenotto (ylivoimainen uhanalaisuuden syy)

Muut syyt ovat aika tasavertaisia keskenään. Viiteen yleisimpään syyhyyn kuuluu jo mainitun lisäksi satunnaistekijät, metsien uudistamis- ja hoitotoimet, ilmastonmuutos ja avoimien alueiden sulkeutuminen. Löytyykö Suomesta ketään, joka voisi rehellisesti väittää, että turpeesta ja ojituksista ei puhuttaisi? Yksi syy, miksi metsätaloudesta puhutaan niin paljon, on myös nämä ojitusten seuraukset. Metsätalous on vaikuttanut sekä metsä- että suolajien uhanalaisuuteen. Suomessa ennallistetaan ja suojellaan soita. Soidensuojeluohjelma on aiheuttanut poliittista kiistaa. Soita suojelevat viranomaiset ja tutkijat ovat saaneet aikoinaan myös tappouhkauksia. Luonnonsuojeluliitto ylläpitää soita ennallistavaa Hiilipörssiä (hiiliporssi.fi). Soiden uhanalaisuuskehitykseen siis yritetään puuttua monin keinoin.

Mainittakoon, että myös vesistöjen uhanalaisuuskehitys on ollut nopeampaa kuin metsissä. Vesistöjen suurimpia uhkia ovat vesirakentaminen, kemialliset haittavaikutukset ja ojitus ja turpeenotto. Vesirakentaminen aiheuttaa jatkuvasti konflikteja ja niistäkin puhutaan jatkuvasti kemiallisista haittavaikutuksista puhumattakaan. Juha Kauppisen Heräämisiä -kirjassa käsitellään hyvin raskaita väsytystaisteluja, joita luontoaktivistit ovat käyneet voimalayhtiöiden kanssa.

Entäs perinneympäristöt? Tässä blogissa esiteltyjen väitteiden mukaan perinneympäristöistä ei tulisi kauheasti välittää, sillä niiden kohdalla indeksin muutos on vielä pienempi kuin metsien kohdalla. Mutta tietenkin niistäkin tulee välittää, onhan perinneympäristöjen ahdinko oikeasti hyvin suuri. Perinneympäristöjen uhanalaisuuden ylivoimaisena syynä on avoimien alueiden sulkeutuminen. Tämä johtuu maataloudessa, erityisesti eläintuotannossa tapahtuneista muutoksista. Maatalous on myös yksi puhutuimmista aiheista ja teollista eläintuotantoa haluaa moni purkaa ja siirtää takaisin pienempiin tilakokoihin ja perinteisempään eläintenpitoon. Karjan lisäksi perinneympäristöjä hoidetaan ihmisvoimin järjestämällä erilaisia talkoita. Tällaisia talkoita järjestää muun muassa WWF ja Luonnonsuojeluliiton paikallisjärjestöt. Itse olen osallistunut ketotalkoisiin Turussa.

Miksi metsätaloudesta puhutaan niin paljon? Metsiä on Suomessa paljon, mutta niiden monimuotoisuus heikkenee jatkuvasti, ja kaikki merkittävimmät syyt tämän taustalla ovat hyvin ihmislähtöisiä:

Vanhojen metsien väheneminen
Lahopuun väheneminen
Metsien uudistamis- ja hoitotoimet
Metsien puulajisuhteiden muutokset

Näitä kaikkia selittää pääasiassa historiallinen sekä moderni metsätalous, joka on johtanut metsissä tärkeiden piirteiden vähenemiseen. Jatkuva, nykymuotoinen metsätalous estää näiden piirteiden, kuten lahopuun määrän palautumista. Nämä piirteet ovat olleet tärkeitä metsäluonnon monimuotoisuudelle, mutta metsien yksipuolistuessa myös metsäluonto yksipuolistuu. Teknisemmin sanottuna metsien mikro- ja makrohabitaattien sekä eliöille tärkeiden resurssien määrä on vähentynyt, mikä on johtanut näiden lajien uhanalaistumiseen. Metsäluonnon uhanalaisuuskehitykseen olisi siis helppo puuttua vähentämällä ihmisen vaikutusta ja antamalla luonnon palautua. Suomessa on tehty pieniä edistysaskelia tässä, mutta ne eivät ole riittäneet, sillä metsäluonnon uhanalaisuus yhä kasvaa. Meidän tulee kasvattaa luonnonhoidon volyymiä, vähentää meidän toimien vaikutusta luontoon sekä suojella luontoa pysyvästi, jotta se voisi palautua ja ylläpitää monimuotoisuutta.

Lopuksi

Kirjoitin tämän blogin, koska metsäkeskustelussa näkyy paljon metsälajien uhanalaisuuskehityksen vähättelyä vedoten tähän indeksiin. Indeksi ei itsessään ole huono, sitä vain käytetään väärin, koska sitä ei ymmärretä. Tästä syystä päätin perehtyä vapaa-ajallani tähän indeksiin ja tein sen laskukaavan mukaisesti omia skenaarioita selvittääkseni, kuinka herkästi indeksi reagoisi muutoksista vakavimpiin eli sukupuuttoihin. Uskallan väittää, että kukaan indeksiä vähättelytarkoituksiin käyttänyt ei ole perehtynyt indeksiin yhtä suurella mielenkiinnolla kuin minä.

Johtopäätöksenä voidaan todeta, että metsälajien uhanalaisuusindeksissä ei voida odottaa tapahtuvan lukumäärällisesti suuria ja jyrkkiä muutoksia vain kymmenessä vuodessa, eivätkä pienet muutokset ole merkityksettömiä. Pienten muutosten taustalla voi olla hyvinkin vakavaa uhanalaisuuskehitystä, jota joidenkin lajien myönteiset kehitykset voivat peitellä.

Tätä blogia varten käytin lähteinä Punaista kirjaa 2019, uhanalaisuusindeksiä käsitteleviä tutkimusartikkeleita sekä julkista, Twitterissä ja lehtien mielipidepalstoilla käytyä metsäkeskustelua.

Pyry Toivonen

Kirjoittaja on populaatioekologiasta, suojelubiologiasta, maisemaekologiasta ja nisäkkäistä kiinnostunut ekologian ja evoluutiobiologian opiskelija Turun yliopistossa.

Laura

Metsäalan perustutkinnon suorittanut metsäkoneenkuljettaja, joka viihtyy metsässä myös vapaa-ajalla. Retkeilyä, metsäkoneita ja ajatuksia metsistä ja niiden käytöstä. Tervetuloa mukaan matkalle!

laura@pihkassa.fi

Kategoriat

Avainsanat

Matkalla mukana

Painavaa asiaa
kannoilta tehtaalle

Pihkassa.fi

Matkalla metsäammattilaiseksi

Muista vaatia työnantajalta aina kirjallinen työsopimus

Retkikohde: Pyhä-Häkin kansallispuisto

Pihkassa paikalla FinnMETKO 2022 -messuilla

Metsäkoulu pilasi metsän kokemuksen

Kuinka tulkita metsälajien uhanalaisuusindeksiä?

Laura

Kategoriat

Kategoriat

Avainsanat

Avainsanat

Matkalla mukana

Pihkassa.fi

Sivupalkki tähän.