Laura

Laura

Viihtyisinkö metsäkoneenkuljettajana?

Tässä kun on nyt muutaman päivän taas pitkästä aikaa tönöttäny ajokoneen kopissa, on tullut mietittyä paljon luonteenpiirteitä, jotka helpottavat metsäkoneenkuljettajana toimimista. Työ itsessään ei ole mitään rakettitiedettä, ajohommassa haetaan kalikkaa metästä ja viedään pinoon jatkokuljetusta varten. Mutta homman ympärillä on niin paljon kaikkea muuta, että homma alkaa kyllä aika nopeasti ketuttaa, jos tietyt luonteenpiirteet puuttuvat.

Tämä seuraava listaus on aivan puhtaasti mun henkilökohtainen näkemys ensimmäisen vuoden metsäkoneenkuljettajaopiskelijan näkövinkkelistä siitä, millainen työntekijä ensinnäkin nauttii työstään (se on tärkeintä) ja millainen on työnantajankin näkökulmasta ihminen, joka kannattaa palkata.

Toki saattaa olla, että joku ei rastita näistä luonteenpiirteistä yhtäkään ja pölli siitä huolimatta kulkee, mutten kyllä tiedä kuinka onnellinen tyyppi siellä kopissa istuu ja kuinka kauan. Joko ura loppuu omaan kyllästymiseen tai sopimusta ei jatketa.

Metsäkonehomma ei nimittäin aina ole mitään hauskaa, helppoa ja mukavaa, saati siistiä sisätyötä vaan jonkinlaista vitutuksenkestoa vaaditaan. Tai en tiedä vaaditaanko kestoa, mutta sellainen perusleppoisa luonne auttaa. Ettei ole ensimmäisen vastoinkäymisen jälkeen heittämässä hanskoja tiskiin. Sillä ainakin oman kokemuksen mukaan juuri mikään – edes yksinkertainen – asia ei mene ensimmäisellä kerralla maaliin.

Esimerkiksi eilen rasvasin vuoronvaihdossa kouraa. Helppo homma, tehnyt usein. Menee minuutti. Luulin et rasvaprässistä loppui rasva kun prässi meni ihan veltoksi ja rasvan tulo tyrehtyi. Kun avasin tuubin vaihtaakseni rasvatötterön, lörähti sieltä iso kourallinen pinkkiä ektoplasmaa mun käsille. Olikin vissiin ilmakupla. Prässin kanssa vaseliinisissa käsissä äheltäessä ja häpeän (vuorokaveri oli vieressä katsomassa :D) hiipiessä persiiseen hyttyset söivät minkä ehtivät ja siinä sitä mietti et tätä teen, ja ilmeisen mielellään.

Olen jossain kanavassa sanonut ennenkin, mutta jos pitäisi yhdellä sanalla kuvata ihmistä, joka pärjää metsäkoneen puikoissa on se reipas.

Ihminen, joka tarttuu toimeen, haluaa tehdä, selvittää ja pärjätä, pärjää kyllä. Kaiken muun tekemisen oppii kyllä tekemällä, mutta tietynlainen rivakasti toimeen tarttuminen on kyllä piirre, jonka puuttuminen vaikeuttaa metsäkonehommaa aika lailla.

Toinen piirre, joka auttaa on se, että on asiasta innostunut. Haluaa oppia, jaksaa kysellä, ei kyttää kellosta, että millon tää paska loppuu vaan ennemmin miettii, et josko sitä ehtis vielä hakea yhden kuorman. No, eilen päätin et no ehtii, ja menikin kauemmin ja olin vasta puoli yhdeltä yöllä tankkaamassa konetta aamuvuoroa varten. Kun kerran hakee kuorman alle tunnissa, yliarvioi omat supervoimat ja nöyrtyy taas siihen, että helkkarinmoinen untuvikkohan siellä puikoissa vielä räpeltää. Ei pääse ylpistyy!

Piirre, mikä työnantajaa saattaa kiinnostaa varsinkin pitkällä tähtäimellä on se, että kuljettaja on tavoitteellinen. Ei alkuun voikaan olettaa, että mottimäärät on mitään valtavia, mutta jollei tyypillä ole mitään tavoitteita omalle kehittymiselle, ei kuskista luultavasti tule kannattavaa. Liikaa ei tarvitse perse hiessä ja itku silmässä vääntää, mutta pieni skabailu itsensä kanssa, omien mottimäärien ja aikojen tarkkailu auttaa.

Tähän samaan kastiin menee tietty tuottohakuisuus. Kyllä mun tavoitteena ainakin on se, että saan puuta tien reunaan enemmän kuin koneen ylläpitokustannukset ovat. Näillä tehoilla se, että pöristelen pitkin metsiä Elk alla on aika kallista lystiä. Oon kova tyttö häpeämään ja ihan hirveän kauan en kehtaisi olla nettonegatiivinen.

Seuraava sopiva adjektiivi on ennakoiva. Eli suunnittelee sitä tekemistä. Ei vaan ajele pitkin metsää hurua ja keräile perstuntumalla niitä kalikoita joita sattuu kouraan osumaan, vaan katsoo miten päin sinne metsään menee, mitä tavaralajeja siellä on, pääseekö jossain ympäri, onko kuormatila kuormatessa ala- vai ylämäkeen, onko pahoja paikkoja, joista pitäisi saada kerralla puut kyytiin ja niin edelleen.

Toki ennakoivuus on hyvä myös sen kannalta, että kone pysyy ehjänä. Jos kuuluu kolinaa, nitinää ja natinaa niin ei käännetä sitä radiota kovemmalle vaan katsotaan missä syyllinen.

Tosin tähän kyllä oppii. Ihminen on mukavuudenhaluinen ja kun ajaa samaan sivukaltevaan rinteeseen kuormatila alaspäin kerätäkseen siitä yhtä lajia kerrallaan neljännen kerran niin ehkä alkaa miettiä, että jospa tänkin ois voinu hoitaa yhdellä kerralla ja vähän eri suunnasta. Työ opettaa.

Seuraava piirre sivuaa sitä, että pitää olla asiasta innostunut, mutta halu oppia on helpottaa kummasti. Kyselee, tenttaa, kuuntelee opetusta ja perehdytystä. Painotan, että jos metsäkonehomma kiinnostaa, ei tarvitse olla mitään kokemusta mistään, mutta ilman aitoa halua oppia, ei hommasta tule mitään.

Ennen metsäkoulua en ollut koskaan lisännyt edes omaan autoon öljyä. Tiesin, että mun auto on diesel, koska siihen tankattiin dieseliä. Siinä se. Mut kun on se, joka kehtaa kysellä täysin yksinkertaisiakin asioita eikä jää yksin hiljaa miettimään, että mitä helkkaria niin pääsee jo pitkälle. Mun olemattomalla koneosaamisella pärjäsin tekniikassa aivan mainiosti juuri siksi, että halusin oppia. Ja haluan edelleen. Joka päivä.

Seuraavana se perinteinen oma-aloitteisuus. Totta kai välillä tulee tilanteita, ettei osaa, mutta kun hommia painetaan pääasiassa yksin, pitää itse huolehtia, että asiat tulee tehtyä. Kukaan ei kyttää perään vaan näissä hommissa oletetaan, että hommat sujuvat sanomattakin. Jos huomaa, että jostain valuu öljyä, oikea tapa ei ole se ettei muka huomata tai soiteta kaveria kiristämään letkuja vaan tehdään itse.

Oma-aloitteisuuden kylkeen laitetaan ongelmanratkaisuhalu ja -kyky. Työ tekijäänsä opettaa ja aivan varmasti kahden vuoden päästä, kun vastaan on tullut vaikka mitä selviteltävää, olen jo paljon fiksumpi. Siihen asti ne ongelmat on täytynyt selvittää ja ratkaista, joko huoltokirjaa selaamalla, googlaamalla tai työkaverilta kysymällä. Mutta ei jätetä ongelmia seuraavan vuorolaisen ratkaistavaksi.

Oon pari kertaa laittanu instagramiin kuvan ongelmasta ja siellä mua seuraa niin moni scorpparikuski, että ratkaisu on tullut sekunneissa. Luovaa ongelmanratkaisua parhaimmillaan. Opettajakin sanoi, ettei paljon tekniikan näytössä tarvinnut avitella.

Yksin pakertamisesta päästäänkin siihen, että tärkeää on, että viihtyy yksin. Mulla on monta kymmentä työkaveria, joista näen yhtä muutaman minuutin ajan vuoronvaihdossa. Jos kaipaa ryhmätöitä, avokonttoria, yhdessä tekemistä ja sosiaalista kanssakäymistä, ei ala välttämättä ole se mitä lähtisin ensimmäisenä suosittelemaan. Lähimmät ihmiset saattavat olla kilometrien päässä, joten tiettyä erakkoluonnetta tämä vaatii. Moni tosin varmasti höpöttelee päivät puhelimessa, mutta sitä itse työtä tehdään 99 % yksin. Sehän passaa mulle! Sen huomaa jo siitä, että puunajo sujuu huomattavasti jouhevammin, kun tietää, että kukaan ei kyttää takana.

Itselle äärettömän hyvää tekee se, ettei vuoron aikana pysty käytännössä ollenkaan katsomaan someja ja sähköpostia, joita noin muuten tulee kytättyä alituiseen. Muutenkin ihmiskontaktit vuoron aikana ovat hyvin minimaaliset, joten se, että viihtyy yksin omassa seurassa keskellä metsää helpottaa tekemistä kummasti.

Ja viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä sanoisin, että rauhallisuus on avain onneen. Rauhallinen ei tarkoita hidasta, mutta tässä lajissa vauhti ei korjaa virheitä vaan jos katsoo ammattilaisia niin usein rauhallisesti, vähillä virheliikkeillä työskentelevillä tehot on sieltä parhaasta päästä.

Niin kuin aikaisemmin sanoin, joku voi suorittaa tätäkin työtä ihan vain työnä, mutta mitä useamman näistä ominaisuuksista itsestään tunnistaa, sen kauemmin tässä työssä viihtyy. Jotkut meistä ovat niin omituisia, että tykkäävät tästä helteen, pakkasen, sateen, rännän, hyttysten, rasvan, paskan, mudan ja purun täyttämästä työstä.

No, suurin osa työstä ja päivästä on aidosti sitä siistiä sisätyötä, jona tätä monesti kuulee mainostettavan, mutta silloin kun ei ole, se on usein sitä paskaista ja fyysistä ulkotyötä. Eli pyhäpuku päällä ei koko päivää pärjää, mutta moni ajaa reinot jalassa!

En tiedä, mutta uskoisin, että ne, jotka alalla ovat kauan olleet tunnistavat itsestään nämä kaikki ominaisuudet. Jos joku on eri mieltä, saa laittaa viestiä ja korjata virheelliset käsitykseni.

Ja palkasta! Palkka ei ole mikään kehno, mutta jos luonteeltaan ei ole lähellekään ylläkuvatunlainen, saman rahan saa varmasti muualta helpomminkin. Eli rahaa ei metsäkonetyössä kannata käyttää motivaattorina, vaan kyllä tää on vähän sellanen rakkaudesta lajiin -laji.

Ai niin. Se perinteinen. Jos kaipaa posliinipönttöä ja pelkää kuollakseen punkkeja takapuolessa, saattaa olla että tässä ammatissa joutuisi pidättelemään ja sehän ei ole terveellistä.

Mut kyllä kun eilen kuuntelin DJ Orionin tanssimusaohjelmaa bailaten stereot täysillä samalla kun pelasin jotain tetriksen ja strategiapelin yhdistelmää keskellä mettää ni mietin et on tää kyl kivaa puuhaa.

Share on facebook
Share on twitter
Share on linkedin
Share on email

Jätä kommentti

Laura

Metsäalan perustutkintoa suorittava tuleva metsäkoneenkuljettaja, joka viihtyy metsässä myös vapaa-ajalla. Retkeilyä, metsäkoneita ja ajatuksia metsistä ja niiden käytöstä. Tervetuloa mukaan matkalle!

laura@pihkassa.fi

Matkalla mukana

Painavaa asiaa
kannoilta tehtaalle

Sivupalkki tähän.