Suomen metsät, kansakuntamme vaurauden mahdollistaja ja samalla vaalittava ekologinen resurssimme keskusteluttavat suomalaisia päivästä toiseen. Kiinnostus metsiin ei rajoitu vain kotimaahamme, vaan metsät kiinnostavat ilmastonmuutoksen ja biodiversiteetin vuoksi tänä aikana koko maailmaa, onhan metsitys yksi nopeimmin vaikuttava teko hiilen sitomiseksi ilmakehästä.
Yksi merkittävimmistä pisteistä, joka määrittelee historiaa, oli vuonna 1992 Rio de Janeirossa pidetty YK:n ilmastokokous. Ympäristöasioiden kanssa samoihin aikoihin alkanut metsänomistuksen rakennemuutos on jatkunut edelleen, muuttaen metsäteollisuuden tulevaisuuden näkymien ja yleisten suhdanteiden takia välillä muotoaan. Aivan viime vuosina suomalaiset metsät ovat alkaneet kiinnostaa myös ulkomaalaisia sijoittajia.
Yhä enenevissä määrin myös ekologisen kestävyyden ja sen rajallisuuden tuomat reunaehdot ovat siirtyneet sekä käytänteiksi, että metsäpolitiikkaa ohjaaviksi tekijöiksi. Se on aiheuttanut jatkuvasti kissa-hiiri -leikkiä metsäkeskusteluissa ja päätöksenteossa, lain sallimin tulkinnoin. Näitä muutoksia olen saanut seurata läheltä, alussa ruohonjuuritasolla metsurina, myöhemmin metsänomistajien edunvalvojana ja muutosten jalkauttajana, sekä uusien toimintamallien kehittäjänä.
Kirjoituksessa paneudun lyhyesti metsäpolitiikkamme historiaan ja tähän päivään, antamalla kenties lukijoille joitakin vastauksia siihen, miten tähän on tultu, miten tästä kenties jatkamme.
Sotien jälkeinen metsäpolitiikka
Historiasta on muistettava sotien jälkeen kasvanut metsäteollisuuden puuntarve ja sen aiheuttama pelko puun riittävyydestä. Muistutettakoon heti tässä vaiheessa, että Suomen kasvava talous vaati metsäteollisuustuotteita ja laajenemista ja talouden ratkaisukeinona nähtiin suuressa yhteisymmärryksessä laajeneva metsäteollisuus. Tämä historiasta juontava syy-yhteys on hyvä muistaa, kun etsitään monimutkaisiin ongelmiin ja riitaisalta näyttäviin keskusteluihin helppoja syyllisiä tai ratkaisuja.
Syntyneestä huolesta seurasi vuoden 1948 harsintajulkilausumana tunnettu kirjoitus, joka oli kuuden johtavan metsäntutkijan ja -opettajan julkilausuma, jossa he tuomitsivat luonnonvastaisena menetelmänä pitkään käytössä olleen määrämittaharsinnan ja poimintahakkuut. Tältä ajalta muistamme myös Metsämarssi 1950 -tapatumat, jonka tavoitteena oli puuntuotannon lisääminen metsänhoidollisin toimin, innostaen ja kannustaen kansalaisia metsänhoitotöihin.
Valtakunnallisten metsäohjelmien alku
Metsäteollisuuden puunkäyttö ylitti 1950-luvulla mitatun metsiemme vuosittaisen kasvun. Sen seurauksena 50-luvun lopulla asetettiin metsätalouden suunnittelukomitea, joka koostui metsäntutkijoista ja tavoitteena oli varmistaa puun riittävyys laajenneen metsäteollisuuden käyttöön. Komitea julkaisi mietinnön ja toimeksiantona sekä HKLN- että Teho-ohjelman, joissa esitettiin, nykytermein ilmaistuna sekä taloudellisen- että sosiaalisen kestävyyden elementtejä, ja keinoja niiden saavuttamiseksi. Teho-ohjelman keinovalikoima muun muassa merkitsi miltei täysin metsänviljelyyn siirtymistä, soiden ojitusta ja lannoitusta. Näitä voidaan kutsua varsinaisesti ensimmäisiksi metsäohjelmiksi. Vielä tässä vaiheessa eri metsäalan etujärjestöillä oli vähäinen edustus näitä laatimassa.
Näitä ohjelmia seurasi kolme Mera-ohjelmaa (1964, 1966, 1969). Mera-kauden alkaessa etujärjestöt aloittivat aktiivisen vaikuttamisen. Ryhmä koostui sekä Metsäteollisuuden keskusliiton että MTK:n johtohenkilöistä. Valta lipui tässä vaiheessa valtionhallinnosta ulkopuoliselle asiantuntijavallalle, mikä näkyi ohjelmien toteuttajien luottamuksena ylemmän ohjaukselle, laajenemispyrkimyksenä ja vaikutusvallan haalimisena, sekä itsenäisyytenä valtionhallintoon nähden. Edellä mainittujen ohjelmien saavutukset ovat puuntuotannon kohottamisessa kiistattomat, muussa kestävyydessä eivät aina niinkään mairittelevat.
Puuvarantojen kasvaessa teollisuus ei enää tarvinnutkaan asiantuntijapalveluja puuvarannon lisäämiseksi. Yhden aikakauden voidaan näin todeta päättyneen 80-luvulla. Jo 1960-luvulla pohdittiin, kenen maksettavaksi metsätalouden voimaperäistäminen tulee ja 70-luvulla keskustelu jatkui luonnonsuojelusta ja sen suhteesta metsien käyttöön.
Ajan ongelmana oli, ettei valtionhallinnolla ja sen päättävillä elimillä ollut riittävästi asiantuntemusta esittää kritiikkiä ja muuttaa toimintatapoja, joka näkyy tänäkin päivänä samoina argumentteina – puuvarannon lisääntyminen toi legitimiteetin toiminnalle.
Metsä 2000 -ohjelman synty vuonna 1985 oli seuraava, yleiseen konsensustarpeeseen vastaava ja toivomukset täyttävä virallinen metsäohjelma Suomeen. Taustalla oli muun muassa metsäteollisuuden ja metsänomistajien etujärjestöjen keskustelut puukaupan ongelmista ja teollisuuden kannattavuudesta. Todettakoon tässä, että molemmilla etujärjestöillä oli yksimielisyys ohjelman tavoitteista eli puuntuotannon lisäämisestä ja hakkuusäästöjen saattamisesta teollisuuden käyttöön. Yhteinen tavoitetila, jossa erimielisyydet siirrettiin ulos tärkeimmästä tavoitteesta, myöhemmin tai erillisiin työryhmiin ratkaistaviksi, oli konsensuksen edellytys.
Yhtenä Metsä 2000 -ohjelma jalkauttamiskeinona tulivat metsänomistajille myydyt tilakohtaisen metsätaloussuunnitelmat, jonka hakkuuehdotuksia noudattamalla voitiin hakkuut käynnistää ilman erillistä hakkuusuunnitelmaa. Ohjelmaa tarkistettiin vuonna 1992, jolloin mukaan tuli aiempaa voimakkaammin myös metsien monikäyttö ja metsävarojen säästäminen.
Metsätalouden ympäristöohjelma valmistui maa- ja metsätalousministeriön ja ympäristöministeriön yhteistyönä 1994. Se oli julkisen vallan reaktio 1990-luvun alussa voimistuneeseen kansalaismielipiteen kritiikkiin. Mukana valmistelussa oli eri organisaatioita ja tahoja. Jo silloin todettiin, että kestävän metsätalouden toteuttaminen edellyttää suojelualueita sekä talousmetsien metsänhoidon kehittämistä niin, että metsien monimuotoisuuden säilyttäminen ja elvyttäminen sisällytetään kaikkiin metsätalouden toimenpiteisiin.
2000-luvun metsäohjelmat ja -politiikan tekijät
Metsälainsäädännön kokonaisuudistuksen loppusuoralla 90-luvulla käynnistettiin kansallisen metsäohjelman valmistelu. Ohjelmalla haluttiin turvata metsiin pohjautuva työ ja toimeentulo, metsien monimuotoisuus ja elinvoimaisuus sekä metsien kaikille kansalaisille antama virkistys.
Näin sai alkunsa Kansallisten metsäohjelmien sarja, joista ensimmäinen – Kansallinen metsäohjelma 2010 (KMO) – valmistui 1999. Se valmisteltiin osallistavalla yhteistyömenettelyllä avoimuutta ja kokonaisvaltaisuutta korostaen. Ensimmäinen KMO perustui alueellisiin metsäohjelmiin, jotka lakisääteisesti Metsäkeskus laatii toiminta-alueilleen.
Ensimmäistä Kansallista metsäohjelmaa seurasi vuonna 2008 valmistunut KMO 2015. Toimintaympäristön nopea muutos finanssikriisin seurauksena johti ohjelman päivitykseen jo kahden vuoden päästä. Ohjelman tavoitteena oli tukea metsäalan kehittämistä biotalouden edelläkävijäksi ja luoda toimintaympäristö, jossa metsiin ja puuhun pohjautuvat elinkeinot ovat kilpailukykyisiä ja kannattavia, samalla kun metsien monimuotoisuus ja muut ympäristöhyödyt on otettu huomioon.
Tarve pitkäjänteisemmälle politiikalle
Kataisen hallitus halusi pitkän aikavälin vakautta metsäpolitiikkaan ja hyväksyi hallitusohjelmassaan tavoitteeksi uuden metsäalan strategisen ohjelman laatimisen. Sen tavoitteeksi asetettiin jalostusasteen nostaminen, perusmetsäteollisuuden toimintojen vahvistaminen, puun käytön ja puurakentamisen lisääminen ja uuden yritystoiminnan luominen uusien 41 innovaatioiden ja tuotteiden kautta. Tavoitteena oli myös puunhankintaa estävien tai hidastavien tekijöiden läpikäynti sekä tarvittavien toimenpide-ehdotusten laatiminen.
Tältä pohjalta valmistui Valtioneuvoston metsäpoliittinen selonteko 2050 ja se hyväksyttiin eduskunnassa 2014. Se ohjaa tämän päivän metsäpolitiikkaamme vielä pitkään. Ainoastaan sitä muuttamalla voimme muuttaa nykyisen politiikan suunnan. Sanoisinko, että varsin nerokas veto metsäsektorilta vakauttaa pitkälle aikavälille toimintaympäristö. Tätä kuningasideaa voi verrata valtionyhtiöiden omistajaohjaukseen, jossa yhden vaalikauden politiikalla ei muuteta isoa linjausta, joka perustuu taloudellisen tuoton lähtökohtiin.
Samaan aikaan metsäpoliittisen selonteon kanssa laadittiin Kansallinen metsästrategia 2025 -metsäohjelma, joka hyväksyttiin samana vuonna.
Kansallinen metsästrategia 2025 päivitettiin laajan sidosryhmäyhteistyön pohjalta ja vahvistettiin 2019. Kansallinen metsästrategia 2025 tavoittelee seuraavia päämääriä: 1) Suomi on kilpailukykyinen toimintaympäristö metsiin perustuville liiketoiminnoille. 2) Metsäala ja sen rakenteet uudistuvat ja monipuolistuvat. 3) Metsät ovat aktiivisessa, taloudellisesti, ekologisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti kestävässä ja monipuolisessa käytössä. Metsästrategian seurantaraportit löytyvät maa- ja metsätalousministeriön sivuilta.
Kansallista metsästrategiaa seuraa ja edistää metsäneuvosto, joka tukee valtioneuvoston toimintaa metsäpoliittisissa kysymyksissä. Siinä on laajapohjainen, lähinnä talousnäkökulman edustus eri aloilta. Sieltä löytyy pitkälti se sidosryhmien edustus, joka monistuu ja käyttää valtaa eri tasoilla tänä päivänä, olipa kyse sitten ministeriöstä tai Suomen metsäkeskuksen eri palvelualueista maakunnissa. Näistä edellä mainituista lähtökohdista voi jokainen hyvin arvioida, kenellä tässä maassa on valta ohjata metsienkäyttöä ja metsänomistajien neuvontaa.
Metsästrategian jalkauttaminen käytännön toimiksi metsissä
Metsästrategian jalkauttamisessa on mukana monia tahoja. Tärkein toimeenpanija on maa- ja metsätalousministeriö. Suurin vastuu käytännön toimeenpanossa lankeaa Suomen metsäkeskukselle, Luonnonvarakeskukselle ja Tapio Oy:lle.
Uusimman metsästrategian tavoitteet on koottu hankesalkkuihin, joilla on omat tavoitteensa ja vastuutahonsa.
Esimerkkinä nostan esiin strategisen hankkeen: Resurssitehokas ja kestävä metsänhoito. Tämän hankkeen parissa teen päivätyötäni metsätilarakenteen kehittämiseksi tilusjärjestelyjen sekä yhteismetsien parissa. Erityisesti tilusjärjestelyiden yhteydessä voidaan yhdistää sekä luonto- että metsätaloudelliset näkökohdat, koska tarvittaessa voidaan tehdä isoja, merkittäviä ratkaisuja hallinnolliset rajat ylittäen.
Metsäpolitiikan toimijat
Länsimaisen kansanvallan erottamattomana osana on ajan saatossa ollut mukana eri toimijoita. Samalla tavalla kuin poliittiset puolueet ovat varsinaisesti keskittyneet valtiolliseen toimintaan, useimmat muut ryhmät, yhdistykset ja organisaatiot ovat keskittyneet taloudellisen tai sosiaalisen järjestelmien piirissä toimimiseen. Heillä fokus on erityisesti oman jäsenistönsä tai viiteryhmänsä etujen ajamisessa. Siinä missä MTK järjestönä ajaa lähtökohtaisesti maa- ja metsätaloustuottajien etuja, samalla tavalla SAK ajaa palkansaajien etuja. Pitää kuitenkin huomauttaa, että valtaa himoitaan aina joidenkin henkilöiden toimesta enemmän kuin sivusta tai ytimestä seuranneena olisi ollut tarve. Niin on tapahtunut MTK:ssa, etupäässä luottamushenkilöiden piirissä.
Tässä ajassa on paradoksaalista huomata ja seurata, toistaako historia vielä itseään metsäpoliittisessa edunvalvonnassa. Suuret muutokset, joita edunvalvonnassa edelleenkin puolustetaan, ovat historian saatossa tulleet ehkä yllättävistä suunnista.
Otetaan ensimmäiseksi esimerkiksi vuonna 1928 säädetty yksityismetsälaki, jota MTK vastusti. Se saatiin läpi pääosin sosialidemokraattien ja edistyspuolueen äänin, kun vastustajat löytyivät maalaisliitosta ja kokoomuksesta. Sosiaalidemokraattien Mauno Pekkalalla oli merkittävä rooli metsänparannuslain (1928) valmistelussa, ja takanaan hänellä oli vahva Väinö Tannerin (SDP) ja A.K. Cajanderin tuki (edistyspuolue).
Kun ensimmäistä metsänhoitoyhdistyslakia laadittiin turvaamaan metsäammattilaisten palvelut yksityismetsänomistajille – pääasiassa heidän omalla rahoituksellaan veroluontoisen jäsenmaksun muodossa – sitä vastustivat voimakkaimmin nykyistä MTK:ta eniten lähellä olevien puolueiden, keskustan ja kokoomuksen edustajat. Erityisen voimakkaana lain vastustajana profiloitui maalaisliittolainen sittemmin opetusministeriä toiminut Kerttu Saalasti, Kyösti Kallion tytär.
Jo ennen varsinaista metsänhoitoyhdistylakia oli metsänhoitoyhdistyksiä perustettu maahamme. Näissä lakia edeltäneissä MHY:issä oli sekä jäseninä että johtohenkilöinä kansanedustajia, joista suurin osa äänesti ensimmäistä metsänhoitoyhdistyslakia vastaan. Ilman sosiaalidemokraatteja ja Matti Lepistön ratkaisevaa roolia lain valmistelun ja hyväksymisen kannalta, tuskin nykyisenkaltaista MTK:n metsänomistajien edunvalvontajärjestöä olisi olemassa. Matti Lepistö muistetaan myös Metsämiesten Säätiön perustajana ja metsätyöntekijöiden aseman puolustajana.
MTK:ssa tuli 2000-luvulla pohdinnan paikka voimakkaan maatalouden rakennemuutoksen takia tapahtuneen jäsenmäärän vähentyessä. Miten valta saataisiin pidettyä, kun ennen yli 411 000 jäsenen liitto oli kuihtumassa. Jäsenmäärä oli 2000-luvun alussa enää hieman yli 140 000. Myös edunvalvonnan rahoitus oli rapautunut ja pääasiallisesti maanviljelijäjäsenten varassa. Pelastusrengas heitettiin MTK:sta metsänhoitoyhdistysten suuntaan. Ensimmäinen askel oli metsänhoitoyhdistysten liittojen hyväksyminen MTK:n jäseniksi ja nimen muuttaminen metsänomistajien liitoiksi. Olin siihen aikaan MHY:n toiminnanjohtajana ja vastustin muutosta, olihan se ensimmäinen askel kohti vallan keskittymistä, josta muitakin varoittelin. Ennen tätä muutosta metsänomistajien liitot olivat vielä paikallisten MHY:ten käsikassaroina, alueellisessa ja valtakunnallisessa vaikuttamisessa, nimenomaan näin päin.
Metsäjäsenmäärä ei kuitenkaan lisääntynyt MTK:ssa toivotulla tavalla muutoksista huolimatta, joten otettiin seuraava askel, jota oli osaltaan vauhdittanut MHY-lakimuutos. Vuoden 2015 alussa metsänhoitoyhdistykset pystyivät liittymään MTK:n keskusliiton jäseneksi, johon liittyivätkin lähes kaikki metsänhoitoyhdistykset ja metsänomistajien liitot lakkautettiin.
Muutoksella muskelit kasvoivat, nousihan jäsenmäärä yli 330 000:een. MTK:n muutostarve lähti pakon sanelemana järjestön sisältä, vaikkakin alkusysäys muutokseen tuli ulkoisesta suunnasta. Oli tapahtunut väistämätön, aika ajoi ohi metsänhoitoyhdistyksen pakkojäsenyydestä ja veroluonteisesta metsänhoitomaksusta. Nämä poistuivat metsänhoitoyhdistyslain muutoksessa, joka astui voimaan 2015.
Valta ja vastuu konkretisoituu ympäristöasioissa
”MTK on aina ymmärtänyt sen, että vapautta ei ole ilman vastuuta. Suomalainen viljelijä ja metsänomistaja kantavat vastuunsa arvojensa mukaisesti. Elinkeinojamme ei ole ilman puhdasta ja tuottavaa maata ja vesiä. Niistä pidetään huolta nyt ja tulevaisuudessa.”
– MTK:n puheenjohtaja Juha Marttila järjestön 100-vuotishistoriikissa.
Näitä sanoja kannattaa jokaisen pohtia, kun havainnoi ympäristöään, matkailee tai mökkeilee kotimaassa. Onko mökkijärvemme, jokemme tai puromme siinä kunnossa kuin voisi? Kukkiiko sinilevä kesäisin merellä, järvissä tai uimapaikoilla?
Arvovalinnoista kumpuavat käytännön ratkaisut. Toistaako historia itseään? Tapahtuuko jälleen kerran muutos muiden sanelemana vai kirjoitetaanko historiaa vuosien päästä muutoksen edelläkävijän roolissa?
Onko suurin valta edelleen yksityisillä metsänomistajilla, tavallisilla perheillä? Heillä, jotka omistavat metsämaasta 60 prosenttia, puuston kasvusta 70 prosenttia ja myyvät teollisuudelle 80 prosenttia sen tarvitsemasta kotimaisesta puusta vai käyttääkö jokin heidän puolestaan kollektiivista puheoikeutta? Sitä voi itse kukin pohtia ja miettiä – erityisesti ympäristö- ja ilmastoasioiden kohdalla.
Heikki Ala-aho
Kirjoittaja on siikajokinen metsänomistaja, metsäammattilainen, ympäristösuunnittelija, MTK:n jäsen.
Kirjoituspalkkio lahjoitettiin Luonnonperintösäätiölle ikimetsän ostoon.
