Ei sitä munalla ajeta

Kansainvälisen naistenpäivän kunniaksi ajattelin kirjoittaa mistäpä muusta kuin naisista ja missäpä muualla kuin metsäkonealalla. Asia tuntuu olevan ihmetyksen aihe monelle edelleen, vaikkakin naisia alkaa enenevissä määrin hyppiä koneen kopista metsänomistajia jututtamaan.

Ennen koulun alkua pohdin kuinkakohan monta naista aloittaa samaan aikaan. Ensimmäisenä päivänä vilkaisu paikalle saapuneisiin ryhmäläisiin kertoi, että ei tarvitse luultavasti paljon naistenvessaan jonotella – olin ainoa nainen.

Kun ryhmämme sai uuden jäsenen ja yhdistyimme aikaisemmin aloittaneiden kanssa, pistin yhtenä aamuna merkille, että neljästä työmaalla olevasta koneesta kolmessa oli sillä vuorolla kuskina nainen. Vaikkei sillä teoriassa ole väliä, oli kieltämättä melkoinen girl power -fiilis.

Onko väliä kuka siellä kopissa istuu?

On, paljonkin! Kuljettajan sukupuolella taas ei juurikaan.

Tärkeimmät ominaisuudet metsäkoneenkuljettajalle ovat (mielestäni) oma-aloitteisuus, huolellisuus, päätöksentekokyky, tarkkuus, reippaus, maalaisjärki ja tunnollisuus.

Kuljettajan pitää ymmärtää, että on töissä toisen omaisuuden parissa. Jokainen moka on metsänomistajan kukkarosta pois. Olen jossain yhteyksissä joskus sanonutkin, että hakkuukoneenkuljettaja on käytännössä varainhoitaja.

Luonteenpiirteet eivät kuitenkaan ole sukupuolikysymys, vaan yksilökysymys. Naiskuskeista kertovissa artikkeleissa tunnollisuutta koneen puikoissa tunnutaan alleviivaavan mielestäni vähän liiaksikin. Saattaa se pitää varmaan keskiarvoisesti jopa paikkansa, mutta ei itsestäni tee tunnollista sukupuoleni, vaan se, että olen tunnollinen.

Jos joku on kirjoittanut itsestäni tulevana naiskuskina, tuntuu se hölmöltä ja olen pyytänyt poistamaan etuliitteen. Olen tuleva metsäkoneenkuljettaja. En tuleva naismetsäkoneenkuljettaja, vaikka sillä positiivisia mielleyhtymiä esimerkiksi tunnollisuuteen olisikin.

Koolla on väliä

On totta, että myös fyysistä voimaa tietyissä asioissa tarvitsee, mutta olen huomannut, että harva asia on niin tiukassa, ettei varren pituuden lisääminen auttaisi. Jos ei vieläkään aukea, haetaan pidempi varsi. Eli kyllä kunnon työvälineillä ja raivolla 60 kiloinenkin hyvin metsässä pärjää. Ja mitä hellemmin ajopeliä kohtelee, sen vähemmän tarvitsee huoltohommissa voimaa käyttää ja voi nautiskella siisteistä sisätöistä maisemakonttorissa villasukat jalassa rallatellen.

Oma koko on ollut myös eduksi. Kun elokuussa istahdin ensimmäistä kertaa elämässäni koskaan metsäkoneen koppiin, oli se Ponssen Scorpion (sama, jolla aloitan tänään työt!). Mun ensimmäinen ajatus oli helkkarin mukava, kunnon löhötuoli. Suurempikokoiset luokkalaiset valittelivat ahtautta.

Myös rasvanippojen vaihto sujui pienemmillä käsillä luokkalaisen suurempia kouria näppärämmin, eli koolla on etunsa, mutta kumpaankin suuntaan.

Mutta pakko silti vielä sanoa, että vaikka oma asenteeni opintoihin on, että kysymällä selviää, syö rehellisesti aivan saakelin paljon naista, jos en esimerkiksi saa omin voimin pulttia irti. Vaikkei ole tarvetta näyttää erityisesti juuri pojille, että kyllä muuten stadin plikkakin osaa, alitajunta silti huutaa, että ei siellä metässäkään kukaan ole sua auttamassa ja oma ego kyllä haluaisi saada kaiken hoidettua yksin.

Mutta kyllä siellä pään sisällä on myös pienet voitontanssit joka kerta, jos itse on se, joka jeesaa, osaa, auttaa ja neuvoo. Että kaipa ne puntit tasaantuvat ajan saatossa, osa on jossain hommissa parempia, osa taas toisissa, sukupuolesta viis.

”Niin siistiä et nainen uskalsi lähteä metsäkoneenkuljettajaksi”

Yllättävän moni sanoo, että niin siistiä et nainen uskalsi lähteä metsäkoneenkuljettajaksi, respect! Vaikka tiedän, että se on kehuksi tarkoitettu, se tuntuu vähän hölmöltä, koska ainoa mikä päätöksessä vaati uskallusta, oli Helsingistä pois muuttaminen ja oman elinpiirin ja kavereiden jättäminen kehä kolmosen sisäpuolelle.

Itse alan valinta ei vaatinut uskallusta, enemmän olisi jännittänyt lähteä opiskelemaan esimerkiksi hoitoalaa. Tiesin alusta asti, että tulen jollain aikataululla pärjäämään koneen puikoissa mainiosti, samanlaista itsevarmuutta mulla ei olisi ihmisten kanssa toimiessa.

Olen itse sitä tyyppiä, joka ei juuri tarvitse roolimalleja. En tuntenut ennalta henkilökohtaisesti tai tiennyt edes kaukaisesti nimeltä yhtäkään metsäkoneenkuljettajaa, miestä enkä naista. En ollut ennen koulua edes nähnyt metsäkonetta livenä.

Mutta saman tein aikanaan sijoittamisen kanssa. Kukaan tuttu ei sijoittanut, en tuntenut ketään kenen kanssa olisin voinut jutella asiasta. Aloitin silti. Kävin sijoittajatapahtumissa, joissa keski-ikä oli +60, naisia paikalla hyvällä tuurilla yksi tai kaksi, nuoria ei laisinkaan. Nyt kun katsoo tilastoja ja naisten esiinmarssia, ei voisi kuvitellakaan, että tästä on aikaa vasta jokunen hassu vuosi.

Ehkä se on tyhmyyttä, uhkarohkeutta, liiallista itseluottamusta tai vain luontaista uteliaisuutta, että menen tällaisia asioita päin ennemmin innoissani, kuin välttelen kauhuissani. Ja siis, totta kai olen ollut kauhuissani. Jännitän älyttömästi joka ikistä uutta asiaa, jota koulussa olen tehnyt aina polttopillillä leikkaamisesta rälläköintiin ja koneen lavetille ajosta ensimmäiseen työmaahan ja tällä hetkellä jännittää tämän naistenpäivämaanantai-iltapäivän ensimmäiset kosketukset hakkuukoneeseen.

Mitään edellä mainituista (ensimmäistä työmaata lukuun ottamatta) ei olisi kuitenkaan tarvinnut koulussa tehdä. Suuri osa ryhmäläisistä ei ole tehnytkään, mutta itse olen tassu pystyssä joka kerta, kun on mahdollisuus kokeilla jotain laitetta, ajaa jotain konetta tai opetella joku uusi asia, josta voi olla joskus jotain hyötyä. Koska onhan se nyt koulussa helpompi opetella kuin myöhemmin työelämässä. Ilmoittauduin ajamaan C-kortin ja otin kaivurikurssin. Jos kerran koulussa ollaan, niin otetaan nyt sit kerralla koko rahalla!

Taustani ja historiani moottorivehkeiden kanssa oli se, etten ollut käytännössä ajanut esimerkiksi manuaalivaihteisella autolla autokoulun jälkeen, eli yli kymmeneen vuoteen. Pojat kuitenkin päättivät, että Laura ajaa nyt koulun Transitia tästä eteenpäin. Käytiin luokkalaisen kanssa ajamassa vähän testilenkkiä, ja nykyään manuaalivaihteinen sujuu jo suht hyvin. Kyllähän se sammuu milloin mihinkin, välillä aika nolostikin, mutta pääsen paikasta A paikkaan B ja se kai on auton tarkoitus.

Vieläkään ei olisi tarvinnut koulun autoilla juuri ajaa, sitä pystyy kyllä suht hyvin välttelemään niin halutessaan, mutta yleensä hyppään vapaaehtoisesti kuskin paikalle, vaikka säännöllisesti vittuilua takapenkiltä kytkimen ja vaihteiden käytöstä kuuluukin.

Eli kokemusta juuri mistään ei tarvitse olla, ei se oo ku tekee vaan!

”Hei jos toikin, miksen minäkin?”

Jotkut ihmiset kuitenkin ovat luonteeltaan sellaisia, että tarvitsevat alkusysäyksen, sen roolimallin tai samaistumisen kohteen, jonkun, joka sytyttää päähän ajatuksen siitä, että hei, jos toikin, miksen minäkin?

Käytän taas sijoittamista esimerkkinä, koska skenen viime vuosien muutosta on tullut seurattua suht läheltä.

Naissijoittajien määrän kasvu lähivuosina johtuu aivan varmasti esimerkeistä ja roolimalleista, siitä että muutamat näkyvät sijoittajanaiset ovat raivanneet tietä uudelle sijoittajasukupolvelle, kannustaneet ja näyttäneet esimerkkiä, luoneet naisia kiinnostavaa sisältöä ja tsempanneet.

Sama kun kävisi lähitulevaisuudessa metsä(kone)alalle, olisin iloinen.

Toivonkin, että tätä blogia lueskelemalla ja somekanavistani metsäkonearkea seuraamalla joku metsäalasta kiinnostunut nainen lähtee rohkeasti kokeilemaan alaa.

Koska faktahan on, että ei sitä munalla ajeta.

Ps. Jos jotain pitää keksimällä keksiä, niin kusella käyminen on munakkailla helpomman näköistä 😊