Vuonna 2020 keskustelua herättäneessä, valtionkin rahoittamassa Metsien Suomi -kampanjassa väitettiin, että Suomessa on yli puolet Euroopan suojelumetsistä. Tämä väite ei yksinkertaisesti ollut totta ja siihen tartuttiin heti, mutta sitä ei korjattu koskaan kampanjan aikana. Vasta tämän vuoden puolella 29. maaliskuuta Metsien Suomi -kampanjatili ilmoitti Twitterissä korjanneensa virheen. Kampanjasivuilla virhe tosiaan korjattiin muotoon ”yli puolet Euroopan tiukasti suojelluista metsistä on Suomessa”, mutta se on yhä harhaanjohtavaa kirsikanpoimintaa Forest Europen suojelutilastoista. Tätä periaatteessa oikeaa väitettä käytetään myös aiemman virheellisen väitteen tapaan perustelemaan Suomen asemaa jonkinlaisena suojelun mallimaana, mikä ei ole puolestaan totta. Esimerkiksi maa- ja metsätalousministeri Jari Leppä nojasi tähän väitteeseen ikään kuin viimeisenä oljenkortenaan YLEn A-studiossa 12.5. sen jälkeen, kun hänen aikaisempia väitteitään oli kumottu Jyväskylän yliopiston ekologian professorin ja Luontopaneelin puheenjohtajan, Janne Kotiahon toimesta. Aika loppui tuohon väitteeseen, jolloin Kotiaho ei saanut mahdollisuutta vastata siihen.
Virheellisiin johtopäätöksiin yllytetään myös Metsien Suomi -kampanjasivulla, sillä se yhä sisältää johtopäätöksen kannalta kriittisen, mutta virheellisen premissin: ”Meillä metsiensuojelu on pääasiassa tiukkaa suojelua, mikä tarkoittaa, että suojellussa metsässä ei saa tehdä mitään metsätaloustoimia”. Tiukka suojelu ei ole nimittäin ainoa suojeluluokka, jossa ei sallita metsätaloustoimia. Toisin väittäminen johtaa yhä helposti siihen johtopäätökseen, että Suomessa olisi yli puolet suojelumetsistä, koska aidot suojelumetsät ovat metsätalouden ulkopuolella. Väitän siis, että kampanja ei ole muuttanut logiikkaansa, mutta nyt se vain jättää virheellisen johtopäätöksen sanomatta. Ongelma on kuitenkin se logiikka, joka tuottaa yhä korjauksen jälkeen samoja virheellisiä johtopäätöksiä, kuten YLEn A-studiossa huomattiin.
Mistä suojelutilastoista puhutaan ja kuinka niistä poimitaan kirsikat? Kun puhutaan Euroopan suojelumetsistä, viitataan Forest Europen kokoamiin tilastoihin Euroopan metsien tilasta. Forest Europen raportit kattavat paljon tilastoja, mutta me olemme nyt kiinnostuneita ainoastaan suojelutilastoista. Suojelumetsien tilastoinnissa raportti käyttää eurooppalaista MCPFE-luokitusta, joka perustuu Euroopan metsien suojelua käsittelevän ministerikokouksen määrittämiin kriteereihin. Suojelumetsät luokitellaan pääasiassa kolmeen luokkaan: MCPFE 1, MCPFE 2 ja MCPFE 3. Näistä ensimmäinen, MCPFE 1, kattaa kaikki biodiversiteetin vuoksi suojellut metsät eli arkikielessä suojelumetsät, joissa ei saa harjoittaa metsätaloutta (biodiversity conservation). MCPFE 2 -luokka kattaa puolestaan kaikki maisemansuojelua varten suojellut metsät (protection of landscapes) ja MCPFE 3 kattaa kaikki ”suojametsät”, joiden tarkoitus on suojata jotain tiettyä funktiota, kuten vedenlaatua, maaperää tai infrastruktuuria (protective functions). Näistä luokista MCPFE 1 on selkeästi se luokka, josta ollaan nyt kiinnostuneita. Tämän suhteen Suomi on absoluuttisesti jaetulla 6. sijalla ja suhteellisesti 16. sijalla (kuva 1). Eli suhteutettuna metsäpinta-alaan Suomessa on 16. eniten suojelumetsiä, mikä on kaukana yli puolista. Mutta kuten tilastoista nähdään, tarjoutuu Suomelle tilaisuus kirsikanpoimintaan: Suomessa on nimittäin yli puolet MCPFE 1.1 -alaluokan suojelumetsistä. Hylkäämällä muut alaluokat ja puhumalla ainoastaan tästä alaluokasta saadaan Suomi näyttämään paljon paremmalta kuin muut, ja näin on sitten myös tehty.
Mitä ovat MCPFE 1 -luokan alaluokat?
Suojelumetsät (MCPFE 1) jaetaan kolmeen alaluokkaan (1.1, 1.2 ja 1.3) erilaisten kriteerien mukaan. Kriteerit on määritetty MCPFE infodokumentissa (2006) sivuilla 8-13.
Tiivistettynä MCPFE 1.1 -alaluokan (No Active Intervention) kriteereinä on: ei mitään aktiivisia suojelua edistäviä toimenpiteitä, kuten riistanhoitoa, liian suurien hyönteistuhojen ja tulipalojen kontrollointia, lahopuun keinotekoista lisäämistä tai yksittäisten puiden poistamista. Näihin metsiin tulisi olla myös vain rajattu kulkuoikeus (limited public access) eli niiden tulisi olla virkistyskäytön ulkopuolella. Näitä metsiä kutsutaankin Suomessa tiukan suojelun metsiksi eli ainoastaan näistä metsistä Metsien Suomi -kampanjassa puhutaan.
MCPFE 1.2 -alaluokka (Minimal Intervention) sallii julkisen kulkuoikeuden, alueelle mahdollisesti välttämättömän riistanhoidon, liian suurien hyönteistuhojen ja sairauksien biologisen kontrolloinnin, tulipaloihin puuttumisen sekä jokamiehenoikeuksia vastaavan pienimuotoisen luonnonvarojen hyödyntämisen paikallisille alkuperäiskansoille.
MCPFE 1.3 -alaluokka (Active Intervention) sallii kirjavamman joukon suojelua edistäviä toimenpiteitä, mutta ei edelleenkään metsätaloustoimia.
Kaikki negatiivisesti biodiversiteettiin vaikuttavat toimenpiteet on kielletty kaikissa MCPFE 1 -luokan alaluokissa. Esimerkiksi jatkuvan kasvatuksen metsät eivät ole suojelumetsiä missään näistä alaluokista, ne ovat ilmiselvästi talousmetsiä. Myöskään mikään Natura 2000 -alue ei automaattisesti kuulu mihinkään näistä alaluokista. Koska mikään alaluokista (1.1-1.3) ei salli metsätaloustoimia, on Metsien Suomi -kampanjassa tavattu logiikka pielessä; ei voida sanoa vain tiukan suojelun estävän metsätaloustoimia. Tiukka suojelu on erityisesti siinä mielessä tiukkaa, että sen ei pitäisi sallia jokamiehenoikeuksia eikä vapaata pääsyä suojelualueelle. Suurin osa Suomen suojelumetsistä on luettu kuuluvan tähän tiukan suojelun luokkaan.
Euroopassa yleisin suojelumetsien alaluokka on 1.3 eli se sallivin luokka. Tätä voi selittää yksinkertaisesti se, että etelämmässä vaaditaan aktiivisia toimenpiteitä paikallisen lajiston suojelemiseksi. Esimerkeiksi tällaisista toimenpiteistä on tätä alaluokkaa vastaavassa IUCN-luokituksessa (IV) annettu mm. lajien ruokinta, puuttuvien luonnollisten herbivorien korvaaminen niittotalkoilla tai karjalla sekä vesitalouden korjaukset. Keski-Euroopan lehtimetsät ovat tyypillisesti lajistoltaan, vaatimuksiltaan ja historialtaan erilaisia kuin pohjoiset havumetsät, jolloin ne oletettavasti vaativat myös erilaisia toimenpiteitä suojelun edistämiseksi. Tästä syystä esimerkiksi laidunnus on tyypillisempää lehtimetsille. On tärkeää kuitenkin huomata, että MCPFE 1.3 -alaluokan metsissä ei sallita taloudellista laidunnusta (commercial grazing), vaikka se olisikin harmoniassa suojelutavoitteiden kanssa, eli karjatalous ei ole sallittua näillä alueilla. Suomessa on puolestaan puute kliimaksivaiheen vanhoista ja sairaista havumetsistä, jolloin on ymmärrettävää, että aktiivisia toimenpiteitä ei täällä vaadita. Mutta myös Suomessa on suojeltuja lehtimetsiä, joissa toteutetaan aktiivisia suojelutoimenpiteitä. Näistä syistä ei ole mielekästä verrata MCPFE 1 -luokan alaluokkia keskenään, niin kuin Metsien Suomi -kampanjassa tehdään ja tästä syystä vain tiukan suojelun (MCPFE 1.1) alaluokan korostamisella ei ole vertailukelpoista luonnonsuojelullista merkitystä. Toisin sanoen, se on vähän niin kuin väittäisi Suomella olevan suurimmat hedelmämarkkinat puhumalla ainoastaan veriappelsiineista. Myös MCPFE infodokumentissa sanotaan sivulla 5, että näiden alaluokkien vertailussa ei ole järkeä, sillä ne kaikki ovat tärkeitä suojeluluokkia. Alaluokkien tarkoitus on lähinnä kertoa, minkälaisia suojelua edistäviä toimenpiteitä alueilla tehdään.
Myös alaluokkien sisäiset ja väliset tulkintaerot tekevät niistä vertailukelvottomia. Suuria tulkintaeroja valtioiden välillä tuottaa todennäköisesti yleisen intervention tason sijaan sen sisäiset, suojelualueiden virkistyskäyttöä rajoittavat kriteerit liittyen julkiseen kulkuoikeuteen ja jokamiehenoikeuksiin. On hyvin todennäköistä, että alaluokkaan 1.1 eli tiukkaan suojeluun luetut Suomen metsät eivät oikeasti edes täytä luokan kriteerejä, jolloin kyseisen alaluokan korostaminen on vielä kyseenalaisempaa.
Luonnonvarakeskuksen johtava tutkija Kari T. Korhonen kertoi, että alaluokkaan 1.1 on luokiteltu luonnonpuistot, vanhojen metsien suojelualueet sekä erämaiden tiukasti suojellut osat. Hän täydensi myöhemmin, että kyseiseen alaluokkaan kuuluu myös muita suojelualueita, joissa ei tehdä hakkuita. Mutta kuten todettu, minkään alaluokan (1.1-1.3) kriteerit eivät kuitenkaan salli hakkuita, joten sen ei pitäisi olla peruste alaluokkaan 1.1. kuulumiselle.
Suomessa on Forest Europen mukaan 1 913 000 hehtaaria MCPFE 1.1 -alaluokan eli tiukan suojelun metsää. Luken tilastojen mukaan Suomessa on yhteensä 719 000 hehtaaria Korhosen mainitsemia luonnonpuistoiksi, erämaiksi ja vanhojen metsien suojelualueiksi luettavia metsä- ja kitumaita. Alaluokkaan 1.1 näistä kuuluu vielä pienempi osuus, koska Forest Europe käyttää tiukempaa kriteeriä metsille ja koska kaikki erämaat eivät ole tiukasti suojeltuja. Eli selkeästi yli puolet Suomen tiukasti suojelluista metsistä on jotain muuta kuin luonnonpuistoja, erämaita ja vanhojen metsien suojelualueita. On vaikea ymmärtää, mistä nämä hehtaarit saadaan kasaan ottaen huomioon, että niissä tulisi olla myös MCPFE:n kriteerien mukaan rajoitettu julkinen kulkuoikeus, mikä on Suomessa aika harvinaista. Tästä syystä on siis hyvin todennäköistä, että Suomi ei huomioi näitä kaikkia kriteerejä, vaan keskittyy ainoastaan toimenpidetasoon eli siihen, toteutetaanko alueella suojelua edistäviä toimenpiteitä vai ei. Tämä muut kriteerit ohittava tulkinta johtaa väistämättä siihen, että alaluokat eivät ole vertailukelpoisia, sillä muut valtiot todennäköisesti tulkitsevat kriteerejä tiukemmin. Esimerkiksi Suomen ja Ruotsin eroja alaluokkien suhteissa saattaa selittää se, että Ruotsi tulkitsee kriteerejä tiukemmin esimerkiksi julkisen kulkuoikeuden suhteen. Näistä aluekohtaisista ja kriteerien tulkinnasta johtuvista eroista johtuen ei ole mielekästä verrata alaluokkia keskenään tai toteuttaa vertailua yhden alaluokan sisällä.
Suojelualueiden vertailu on yhä mahdollista. Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole lytätä Forest Europen tilastoja tai metsiä tilastoineita suomalaisia asiantuntijoita, vaan tuoda esille varsin yleistä tilastoihin liittyvää kirsikanpoimintaa, jota toteuttavat erityisesti lobbarit. Forest Europen tilastoja voidaan yhä käyttää hyvin suojelualueiden vertailuun käyttämällä vertailukelpoista MCPFE 1 -yläluokkaa tietyn alaluokan sijaan. Näin minimoidaan tulkintaeroista johtuvat vääristymät sekä huomioidaan eliömaantieteelliset erot, jotka vaikuttavat eri metsätyyppien ja -lajien suojeluvaatimuksiin. Kun käytetään vertailukelpoisia lukuja, voidaan todeta Suomen olevan keskivertoa metsien suojelussa (kuva 1).
Lopuksi haluaisin muistuttaa, että vaikka Suomessa on jonkin verran suojelumetsiä ja niiden määrä on kasvanut esimerkiksi 70-luvulta, Suomen suojeluverkosto on todettu riittämättömäksi. Suomen CBD-maaraportissa (2019) todettiin suojeluverkoston olevan liian pirstaloitunut sekä riittämätön Etelä-Suomessa, minkä vuoksi Suomi ei saavuttanut biodiversiteettisopimuksen suojelualueisiin liittyvää 11. Aichi-tavoitetta. Suomi on kuitenkin erityisen mallikas luontotiedon tuottamisessa, minkä vuoksi onkin erityisen surullista nähdä uhanalaisuusarviointeihin liittyvää denialismia ja tutkijoiden leimaamista tietyissä piireissä. Jostain syystä meille ei kelpaa se, missä me ollaan oikeasti parhaita.
Pyry Toivonen
Kirjoittaja on ekologian ja evoluutiobiologian opiskelija Turun yliopistossa, joka on kiinnostunut maisemaekologiasta, populaatioekologiasta sekä suojelubiologiasta.
Kirjoituspalkkio lahjoitettiin Luonnonperintösäätiölle ikimetsän ostoon.
Yksi kommentti artikkeliin ”Suomessa ei ole yli puolia Euroopan suojelumetsistä”