YHTEISTYÖSSÄ UPM
Luonnonhoito kaikuu lähes jokaisen korvissa positiivisena konnotaationa, kun taas talousmetsä saa monen luonnonystävän niskakarvat pystyyn.
Mutta mitä on näiden yhdistelmä, talousmetsien luonnonhoito?
Metsäkoneenkuljettajaksi hakeutuu ihmisiä monin eri motivaatioin. Joku tykkää raskaasta kalustosta, joku haluaa toimia metsäteollisuudessa, osa haluaa työskennellä yksin. Ei liene yllättävää, että itselleni luonnonhoito on ehdottomasti yksi tärkeimpiä huomioon otettavia asioita metsäkoneen – etenkin moton – puikoissa ja aihe kiinnostaa monelta kantilta.
Jos et jaksa lukea tätä pidemmälle, voin tiivistää, että talouskäytössä olevissa metsissä hakkuiden yhteydessä tehtävät luonnonhoidolliset toimenpiteet eli toimet, joilla ylläpidetään ja turvataan metsien luontoarvoja ovat talousmetsien luonnonhoitoa.
Jos jaksat lukea pidemmälle, kerron muun muassa mitä toimenpiteitä metsissämme tehdään ja millä keinoin mielestäni talousmetsien luonnonhoitoa voisi entisestään parantaa. Myöhemmin kerron miten asiaa ja toteutusta koulussa ja työelämässä opetetaan.
Jos luonnonhoito on metsänomistajalle tärkeää, hän voi suojella metsänsä kokonaan metsätalouden ulkopuolelle tai tehdä talouskäyttöön otetussa metsässä tekoja, jotka edesauttavat metsän lajiston monimuotoisuutta.
Kirjoitan myöhemmin suojeluohjelmista erikseen, tässä postauksessa käsitellään vain hakkuiden yhteydessä tehtäviä asioita.
Miksi luonnonhoitoa tarvitaan?
Metsiemme monimuotoisuus ja lajirunsaus on kärsinyt viimeisten vuosikymmenten aikana puun tehotuotannon seurauksena. Esimerkiksi lahopuun määrän vähentyessä sitä tarvitsevat eliölajit ovat menettäneet elinympäristöjään. Suomen metsälajeista noin neljännes eli jopa 4000-5000 lajia on riippuvaisia lahopuusta, joten mistään aivan pienestä yksityiskohdasta ei ole kysymys. Lisää Suomen lajiston uhanalaisuudesta voi lukea Punaisesta kirjasta.
Turvaamalla erityisesti uhanalaisten lajien elinympäristöjä parannetaan uhanalaisten lajien selviytymismahdollisuuksia. Uhanalaisia lajeja elää erityisesti vanhoissa metsissä, lehdoissa, korvissa ja harjuilla.
Nousu sotien jälkeisestä ajasta vaati järjestelmällistä metsien tehotuotantoa, jonka jälkiä korjataan edelleen. Vaikka toimin metsätalouden piirissä päivittäin, en halua yrittää piilottaa ja vähätellä metsäteollisuuden osuutta esimerkiksi uhanalaisten lajien määrän kasvuun, se on historiamme ikävä fakta. Mutta fakta on myös se, että ilman metsäteollisuutta Suomi ei olisi siinä pisteessä missä nyt olemme. Ja tulevaisuudessakin puuraaka-aine on tärkeässä osassa, kun korvataan fossiilisia materiaaleja ja luodaan uusia, kestävämpiä ratkaisuja kulutukseen.
Suomen nousu hyvinvointivaltioksi on peräisin systemaattisesta, ohjatusta ja järjestelmällisestä metsien käytöstä. Aikanaan ylivoimaisesti suurin osa viennistämme oli metsästä lähtöisin, nykyäänkin viidennes. Suomi nostettiin siis jaloilleen metsiemme puita käyttäen ja niiden puuntuotantoa sääntelemällä rankasti tehostaen.
Menestys ja jaloilleen nousu vaati uhrauksia ja näitä jälkiä nyt paikkaillaan. Ei kukaan varmasti alkuvaiheessa tiennyt, mihin järjestelmällinen ja turhan ”siisti” metsätalous vie, joten mielestäni on turha rypeä liiaksi menneisyydessä. Historiasta ja sen virheistä on äärettömän tärkeä oppia, mutta nyt on tärkeintä laittaa kaikki voimavarat siihen, että sekä hyvinvointivaltiomme, että luonnon monimuotoisuus yltävät kestävälle pohjalle.
Juttelin UPM Metsän ympäristöasiantuntija Johanna Haapalan kanssa aiheesta ja hän sanoi erittäin osuvasti, että talousmetsien luonnonhoito on haavojen paikkaamista. Ajatuksenaan kuvata sitä, että luonnonhoidon toimenpiteillä korjataan historian syntejä ja varmistetaan, että metsien luontoarvoja turvataan paremmin.
Olen kansallispuistojen ja luonnonsuojelualueiden suuri fani ja mielestäni suojelualueiden määrää ja taajuutta pitäisi ehdottomasti lisätä nykyisestä. Varsinkin eteläisen Suomen suojelualueiden kolmen prosentin osuus on naurettavan pieni ja suuri osa uhanalaisista lajeista elää nimenomaan eteläisen Suomen rehevissä metsissä.
Toisella kädellä pitää ymmärtää, että elämme edelleen vahvasti puusta ja metsämme ovat pitkälti talouskäytössä. Niillä alueilla, joilla ei ole suojelustatusta olisi äärimmäisen tärkeää tehdä mahdollisimman laajasti luonnonhoidollisia toimenpiteitä ja turvata niitä elinympäristöjä, joissa uhanalaiset lajimme elävät.
Talousmetsien luonnonhoito on monin tavoin tärkeää. Sillä turvataan niin monimuotoisuus, mutta myös metsäalan ja näin myös ihmiskunnan tulevaisuus. Ilman asianmukaista luonnonhoitoa eliöstöä – ja näin väistämättä myös ihmiskuntaa – kohtaa tulevaisuudessa nopea loppu. Luonto pärjää paremmin ilman ihmistä, ihminen ei hetkeäkään ilman luontoa.
Talousmetsien luonnonhoitoon on herätty vasta ihan viimeisimpinä vuosikymmeninä ja esimerkiksi lahopuun määrää on seurattu vasta parin vuosikymmenen ajan. Vaikka metsän aikajänne on omaamme huomattavasti hitaampi, tuloksia näkyy jo. Säästöpuiden määrää on lisätty ja säästöpuiden eli näin ollen tulevaisuuden lahopuun määrä on lisääntynyt. Yhtenä syynä lisääntyneeseen säästöpuun määrään on PEFC-sertifiointi, mikä toi säästöpuiden jättämisen osaksi metsätalouden jokapäiväistä arkea.
Ala vaatii osaamista
Kevät oli yhtä talousmetsien luonnonhoidon tehokurssia, kun viimeisimpänä kurssina, luonnon puhjetessa vehreyteensä, käytiin koulussa luonnonhoidon osaaminen -kurssikokonaisuutta, joka huipentui metsäkeskuksen järjestämään luonnonhoidon tenttiin.
Aloitin myös kesäkuun alussa työharjoittelussa ja koska toimin UPM:n metsissä, vaati harjoittelupaikka tekemään UPM:n opetusympäristö Aarnikotkassa luonnonhoitoon liittyviä nettikursseja.
Yritykset vaativat metsäkoneenkuljettajilta luonnonhoitokortin tai muun todistuksen siitä, että kuski osaa leimikolla toimia metsälain ja sertifikaattien mukaisesti ja ilman todistusta osaamisesta ei leimikoille ole asiaa.
Puhun paljon UPM:ää esimerkkinä käyttäen, sillä työskentelen päivittäin UPM:n työmailla ja näen siellä metsätyön konkretian. Eri tahot voivat toimia hiukan eri tavoilla ja painottaa eri keinoja, mutta Suomessa lähes kaikki metsätyö pohjaa metsänhoidon suosituksiin, joten uskallan tässä tekstissä hieman yleistää.
Lakitaso
Nyt keväällä käydyssä luonnonhoidon osaaminen -kurssissa pääosassa oli nimenomaan metsälakikohteiden tunnistaminen maastossa.
Luonnonhoito ei ole vapaaehtoista, vaikka jättäisi metsänsä esimerkiksi sertifiointien ulkopuolelle. Suomessa on ympäristöä koskevia lakeja, jotka koskevat jokaista metsänomistajaa. Näitä ovat muun muassa metsälaki, luonnonsuojelulaki, vesilaki ja hyönteistuholaki. Edellä mainitut lait ovat luonnonhoidon ainoa pakollinen taso, ja ne määrittävät minimivaatimukset sille, miten metsänhoidossa toimitaan.
Lakien tarkoituksena on turvata tärkeitä elinympäristöjä ja saattaa esimerkiksi kaadetun metsän tilalle uusi metsä. On esimerkiksi metsänomistajan vastuulla, että uudistushakkuun jälkeen ala lähtee taimettumaan. Metsän uudistus ei vaadi metsänomistajalta istutusta tai kylvöä ja metsän saa uudistaa myös tyylillä herran haltuun, mutta alueella tulee käydä ja vahtia, että riittävästi taimia on lähtenyt syntymään, jottei päädy rikolliseksi.
Metsäkonehommassa laki tulee vastaan, kun toimitaan erityisen arvokkaiden luontokohteiden lähellä. Metsälakikohteet ovat yleensä pienalaisia, kuten lehto- tai korpilaikkuja ja pienvesistöjä, kuten pieniä lampia ja luonnontilaisia tai sen kaltaisia puroja tai noroja, jyrkänteitä, rotkoja ja kuruja ja hietikkoja, kallioita, louhikkoja ja kivikkoja.
Se, että jokin paikka on määritelty lakikohteeksi ei itsessään tarkoita, etteikö kohteessa saisi tehdä metsänhoidollisia toimenpiteitä, vaan sitä, etteivät olosuhteet saa paikassa muuttua. Eli varovainen poimintahakkuu on mahdollista, mikäli tarvetta on. Suositus kuitenkin on, että kohde jätetään kokonaan toimenpiteiden ulkopuolelle.
Tapion metsänhoidon suositukset
Tapion metsänhoidon suositukset ovat maa- ja metsätalousministeriön tarjoama palvelu metsänhoidon käytännön toteutuksesta ja sen vaihtoehdoista, ja se on osa kansallisen metsästrategian toteutusta.
Tapion metsänhoidon suositukset on metsänomistajien ja metsäammattilaisten keinovalikoiman työkalupakki, jota hyödyntämällä metsänomistaja voi painottaa itselleen tärkeitä asioita, kuten luonnon monimuotoisuutta, ilmastonmuutoksen hillintää, virkistysasioita tai hoitaa metsiään puhtaasti taloudellisista lähtökohdista, tietysti lakitaso huomioiden.
Tapion metsänhoidon suosituksiin on koottu kaikki se tieto ja taito, mitä suomalaisesta metsänhoidosta tiedetään. Suositukset eroavat metsälaista ja sertifikaateista siten, että edellä mainitut määrittelevät metsänhoidolle raamit, mutta suositukset kertovat miten metsänomistaja konkreettisesti tavoitteisiinsa pääsee.
Metsänhoidon suositukset eivät ole sitovia, mutta niitä käytetään laajalti suomalaisissa metsissä, koska ne perustuvat siihen tietotaitoon, mitä metsänhoidosta on vuosikymmenten aikana opittu esimerkiksi harvennustiheyksistä tietyissä kasvupaikoissa tietyssä osassa Suomea.
Metsäsertifioinnit
Metsäsertifioinnit ovat vapaaehtoisia järjestelmiä, joihin metsänomistaja voi halutessaan liittyä. Metsäsertifiointeja on Suomessa kaksi erilaista; laajasti käytössä oleva PEFC ja tiukempi FSC.
Esimerkiksi UPM:n omat metsät on tuplasertifioitu sekä PEFC:llä ja FSC:llä, mutta Suomen talousmetsistä ylivoimaisesti suurin osa, 90 prosenttia, on PEFC-sertifikaatin alla. FSC-sertifioituja metsiä on 8 prosenttia. Konkreettisin luvuin FSC-sertifioituja metsiä on kaksi miljoonaa hehtaaria ja PEFC-sertifioituja metsiä 18 miljoonaa hehtaaria. UPM:n omat metsät sekä UPM:n FSC-ryhmäsertifikaattiin kuuluvat yksityismetsät muodostavat yhteensä noin miljoona hehtaaria, mikä on koko FSC-potista melkoisen suuri osuus.
Sertifikaattijärjestelmän tavoitteena on edistää ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävää metsätaloutta ympäri planeetan. Esimerkiksi monessa kodista löytyvässä kartonkipakkauksessa on FSC-sertifikaatista kertova logo. Kartongin pitäisi siis ainakin teoriassa olla peräisin vastuullisesti hoidetusta metsästä.
Helsingin Sanomien artikkelin jälkeen metsäsertifioinnista ja nimenomaan PEFC-sertifioinnista on ollut paljon keskustelua. Viimeistään tässä vaiheessa huomasin selkeästi ihmisten hingun kommentoida asioita, joista eivät tiedä juuri mitään.
Keskustelun alettua, nostin rehellisesti kädet pystyyn ja pidättäydyin kommentoimasta asiaa, vaikka luonnonhoitoa lähiaikoina opiskelleena ja sertifiointiasioita myös motokuskin näkövinkkelistä tarkastelleena tiesin asiasta luultavasti keskivertokommentoijaa enemmän.
Olin kuitenkin opinnoissa ja käytännössä vain raapaissut pintaa, ja kun oppii vähän, tajuaa, ettei ole mitään kompetenssia alkaa puolustella tai arvostella monimutkaista ja monitahoista sertifiointijärjestelmää. Yhden artikkelin lukemalla tai edes koulussa sertifikaattiasioita tankkaamalla ei vain ole tarpeeksi tietoa asiasta, tai jos onkin, se on usein yksipuolista.
Se kuitenkin on muistettava, että FSC ja PEFC eivät ole suojeluohjelmia. Sertifikaatit ovat kestävän metsätalouden työkaluja, jotka perustuvat markkinoiden kysyntään. Ilman metsänomistajien halua sertifioida metsät, ei mitään sertifikaattia olisi olemassa.
Mielestäni on tärkeää ymmärtää, että sertifikaatti takaa vain tietyn tason eikä pidäkään olettaa, että sertifioidussa metsässä on tehty kaikki mahdolliset luonnonhoidolliset toimenpiteet. Sertifioidussa metsässä on kuitenkin toivottavasti tehty kaikki sertifikaatin velvoittamat toimenpiteet. Sertifikaatteja ei ole luonut metsäteollisuus, vaan ne on laadittu laajassa sidosryhmäyhteistyössä ja sertifikaatin noudattamista valvoo itsenäinen kolmas osapuoli.
Kuitenkin se, että Suomen talousmetsät ovat niin pitkälti PEFC-sertifioituja tekee sen, että mikäli PEFC-standardeihin tulee muutoksia, näkyy se laajasti koko Suomessa. Eli PEFC:n kehittämisellä voisi parantaa valtavaa osaa Suomen metsistä.
Koska sertifiointi on niin laajaa, on se suhteellisen nopea vaikutuskeino, mikäli asioita halutaan metsissä parantaa. Henkilökohtaisesti näen siis sertifioinneissa paljon hyviä puolia ja toivon, että tulevaisuudessa sertifikaatti on aidosti tae tietyn tason ylittävästä luonnonhoidosta.
LUKEn selvityksen mukaan Suomessa PEFC-sertifioiduissa metsissä hoidetaan metsiä myös sertifikaatin minimitasoa paremmin. PEFC vaatii esimerkiksi jättämään kymmenen säästöpuuta hehtaarille, selvityksen mukaan leimikoilla jätettiin keskimäärin niitä yhdeksäntoista; lähes tuplasti vaadittua enemmän.
PEFC ja FSC erot
FSC:ssä viisi prosenttia metsämaasta on suojeltava kokonaan ja osaa alueista on hoidettava kevyemmin, esimerkiksi jatkuvan kasvatuksen keinoin, jolloin alue on jatkuvasti peitteinen eikä päätehakkuita tehdä.
PEFC huomioi myös alueidensa tärkeät elinympäristöt, mutta suojelu tehdään kohteiden mukaan, ei tietyn kiinteän prosenttialan.
Kumpikin sertifikaatti velvoittaa jättämään kymmenen säästöpuuta hehtaarille, mutta FSC-leimikolla niiden on oltava PEFC-sertifiointia järeämmät, rinnan korkeudelta 20 cm PEFC:n 10 cm verrattuna. Myös vesistöjen suojakaistaleissa on eroja vesistöstä riippuen, mutta pääsääntöisesti FSC velvoittaa jättämään PEFC:tä leveämmän kaistaleen.
Metsänomistaja voi sertifioida metsänsä myös tuplasertifikaatilla, jolloin voimassa on sekä PEFC, että FSC.
Mikäli sertifikaattiin päättää liittyä, täytyy muistaa, ettei voi ronkkia rusinoita pullasta vaan metsänomistajan on noudatettava kaikkia sertifioinnin vaatimia asioita. Näitä ovat muun muassa tulevaisuuden lahopuuta tuottavat säästöpuuryhmät ja vesistöjen suojakaistat.
Säästöpuut
Moni luulee virheellisesti, että säästöpuut ja säästöpuuryhmät ovat hakkuuaukeille jätettäviä ”maisemapuita”. Säästöpuilla on kuitenkin ihmisen esteettisen silmän viihdyttämistä huomattavasti tärkeämpi tehtävä. Niiden tehtävä on toimia tulevina lahopuina, eli jos säästöpuu heti hakkuuta seuraavassa myrskyssä kaatuu ja metsänomistaja käy siitä itselleen polttopuita tekemässä, voi olla vaarana, että säästöpuita vaativa sertifikaatti metsänomistajalta lähtee. Jos sertifikaattitarkastuksessa havaitaan virhe, on se korjattava määräajassa ja jos virheen tekee toistuvasti, on sanktiona sertifikaatin menetys. Myös mikäli auditoinnissa löytyy useampi virhe, saattaa se merkitä sertifikaatin menetystä.
Säästöpuu on siis olemassa monimuotoisuutta, ei ihmistä varten ja tekee työnsä nimenomaan kuollessaan. Säästöpuut toimivat elinympäristönä lajeille silloinkin, kun metsää on ympäriltä hakattu.
Säästöpuiden tehtävä on tuoda metsiin eri-ikäisyyttä, mikä on monimuotoisuuden kannalta välttämätöntä. Metsähistoriamme aikana on ollut kausia, jolloin metsistä putsattiin liiaksi ”turhat puut”, mutta nykyisin tiedon lisääntyessä esimerkiksi metsäyhtiöt ovat sitoutuneet lahopuun määrän lisäämiseen ja lahopuun määrä metsissä onkin kasvussa.
Tekopökkelö
Moni on varmasti törmännyt metsissä kulkiessaan tai autoillessaan tien vierusten aukoilla omituisiin 2-4 metrin korkuisiin katkaistuihin puihin, kuin ylipitkiin kantoihin.
Tekopökkelöitä tehdään metsänomistajan niin halutessa, mutta mielestäni tärkeää olisi sisällyttää tekopökkelöiden teko automaationa jokaisen hakkuun yhteyteen aina ensiharvennuksesta päätehakkuuseen. Mikäli metsänomistaja haluaa erikseen kieltää tekopökkelöiden teon, voisi hän niin tehdä, mutta tekopökkelöiden tekeminen nuoriin metsiin olisi nopea ja edullinen tapa lisätä lahopuun määrää ja edistää metsien monimuotoisuutta. Tekopökkelön etuna on se, että sillä saadaan lisättyä nopeasti pystylahopuuta, koska puu alkaa lahota muutamassa vuodessa katkaisun jälkeen.
Lahoavasta pystypuusta linnut saavat itselleen helposti kolopuun. Kuin linnunpönttö, mutta kustannustehokkaampi!
Tekopökkelöissä suositaan lehtipuita. Leimikon ainoaa lehtipuuta ei kannata kuitenkaan tekopökkelöksi katkaista, silloin valitaan ennemmin havupuu. Esimerkiksi haapa tai hieskoivu on erinomainen tekopökkelö.
Tekopökkelöt voi ja kannattaakin sijoittaa säästöpuuryhmään, jolloin sen mahdollinen esteettistä silmää haittaava ”rumuus” helposti katoaa.
Tutkimusten mukaan 70-80 prosenttia metsänomistajista haluaa tekopökkelöitä tiloilleen jättää, mikäli mielipidettä asiaan kysytään. Se, että tekopökkelö on hetken ajan ruma, ei mielestäni ole mikään peruste jättää tekopökkelöä tekemättä. Metsä kun ei ole vain ihmisen riemuksi, sillä on huomattavasti tärkeämpiäkin tehtäviä. Itse katson työmaiden tekopökkelöitä suurella riemulla ja mielelläni niitä teen hakkuiden yhteydessä leimikoille itsekin.
Joissain paikoissa tekopökkelöiden tekoon jo kannustetaan ja tavan soisin lisääntyvän.
Kustannus tekopökkelöstä jää metsänomistajalle. Kustannus ei kuitenkaan ehkä metsänomistan taloutta kaada, sillä joidenkin laskujen mukaan kustannus lasketaan kymmenissä senteissä, maksimissaan euroissa per hehtaari, ei kympeissä tai todellakaan satasissa. Mielestäni erittäin halpa hinta monimuotoisuustyöstä ja siksi mahdollisuutta tekopökkelöiden jättämiseen pitäisi kysyä jokaisen puukaupan yhteydessä, myyjään tai ostajaan katsomatta.
Metsäsertifioinnit nykyisellään eivät vaadi tekopökkelöiden jättämistä, mutta ovat mielestäni ehdottomasti yksi luonnonhoidon lempparityökaluistani sen ollessa helppoa, nopeaa ja halpaa.
Riistatiheikkö
Riistatiheikkö on taimikonhoidon yhteydessä tai hakkuissa jätettävä alue, jolta ei alikasvosta ja pensaikkoa raivata pois, vaikka ennakkoraivaus muuten leimikolla suoritettaisiinkin. Tiheikköön kannattaa jättää erilaisia puita, mutta kuusi antaa tuuheudessaan parasta suojaa.
Tiheikkö voi kattaa vain muutaman puun tai olla kooltaan esimerkiksi 10 x 10 metriä ja näitä tiheikköjä mahtuu hehtaarille helposti useampikin.
Riistatiheiköt toimivat suojana esimerkiksi kanalinnuille ja tiheiköt voi jättää hyvin esimerkiksi säästöpuuryhmän yhteyteen. Säästöpuuryhmä, riistatiheikkö ja tekopökkelöt on siis mahdollista jättää näppärästi samalle alueelle!
Metsänomistajalla on valta päättää omista metsistään
Metsälaki on luonnonhoidon minimivaatimus ja sertifioinnit velvoittavat tiettyyn tasoon, mutta mikään ei estä metsänomistajaa tekemästä kaikkea mahdollista monimuotoisuuden eteen omissa metsissään. Ennen metsien käyttöä koskeva laki oli tiukka ja metsänomistajalla vähemmän vaikutusvaltaa omien metsiensä käyttöön, nykyinen puumassan määrä ja lakimuutokset sallivat jo niin sanotusti kokeilevammankin metsänhoidon.
Esimerkiksi UPM:n omissa metsissä on päätetty nostaa tutkimuksista saadun tiedon myötä lehtipuuosuutta kymmenestä prosentista kahteenkymmeneen prosenttiin. Lehtipuuosuuden kasvattaminen parantaa metsien kasvua eli näin ollen myös tuottoa, mutta mikä tärkeintä, se monipuolistaa alueen lajistoa ja vahvistaa metsää tulevaisuuden haasteisiin, kuten ilmastonmuutokseen. Eli tekemällä luonnonhoidollisia toimenpiteitä parannetaan myös taloudellista tulevaisuutta sekä varaudutaan muuttuvaan maailmaan.
Esimerkiksi viime viikolla olin hakkuulla yhdessä UPM:n männikössä, jossa lehtipuuta oli hyvin vähän, joten en hakannut kuviolla käytännössä yhtäkään koivua vaan jätin kaikki pystyyn.
Jo metsänhoitosuunnitelmaa tehtäessä kannattaa omat toiveet esittää rohkeasti. Jos haluaa itsekin lisätä lehtipuun osuutta, se kannattaa esimerkiksi taimikonhoitoa suorittavalle metsurille jo rohkeasti sanoa. Metsänhoitosuunnitelma voidaan tehdä luonnonhoidollisesta näkökulmasta tai vaikkapa riistaeläinten hyvinvointia ajatellen. Suunnitelman voi tehdä, kun metsä on jo varttunut, mutta mikäli tilaisuus on, kannattaa suunnitelmia tehdä jo taimikkovaiheessa, jolloin esimerkiksi tulevaa säästöpuuryhmää voi alkaa hahmotella ja jättää taimikko tietyiltä aloilta hoitamatta esimerkiksi riistaeläinten suojaa silmällä pitäen.
Jos luonnonhoito ja sen keinot eivät ole tuttuja, ei hätää. Metsänomistajan itsensä ei tarvitse olla luonnonhoidon asiantuntija vaan osaavat metsäammattilaiset kyllä neuvovat ja suosittelevat mitä luonnonhoitotoimenpiteitä metsässä kannattaa tehdä.
Jos luonnonhoito on itselle tärkeää ja vaikka motokuskin näytöllä lukee, että leimikko hakataan PEFC-standardien mukaan, metsänomistaja voi esittää myös suoraan kuskille toiveita, vaikkei metsänhoitosuunnitelmassa asioista olisikaan erikseen päätetty.
Sertifikaatin tasoa ei saa alittaa, mutta sen saa ylittää. Jotta toiveet menevät varmasti läpi, ensisijaisesti toiveet kannattaa ja on suositeltavaa esittää jo metsä- ja leimikonsuunnitteluvaiheessa ja puukauppaa tehdessä. Pienet asiat hoituvat motokuskin kanssa suoraan, mutta motokuskikaan ei saa ohittaa ja tehdä aivan kaikkea mitä sopimuksessa ei ole erikseen mainittu. Eli hyvä pelata varmanpäälle ja olla toiveiden kanssa aikaisin liikenteessä!
Kuskille saa soittaa, että hei jätetään sertifikaatin minimimäärää enemmän säästöpuuta, jätetään riistalle rutkasti tiheikköjä ja alikasvosta, saa sanoa, että voitko kiertää tuon lämpäreen, jossa kasvaa hyvin mustikkaa ja hei, jätetäänkin maiseman takia tuolle kalliolle vähän enemmän puuta.
Metsä on metsänomistajan omaisuutta ja vaikka se olisikin otettu talouskäyttöön ja sertifioitu tietyllä sertifikaatilla, jossa on tietty tapa toimia, motokuski kuuntelee kyllä metsänomistajan toiveita herkällä korvalla.
Motokuskin vastuu
Hakkuukoneenkuljettajalla on loppupeleissä talousmetsien luonnonhoidon suurin vastuu. Kuljettaja on avainroolissa luonnonhoidon käytännön toteutuksessa ja on aivan sama kuinka hienot suunnitelmat ja ohjeistukset on teoriassa laadittu, hakkuukoneenkuljettaja on se, joka viimekädessä vastaa siitä, miten leimikolla toimitaan.
En voi liikaa alleviivata motokuskin osuutta. Esimerkiksi UPM kouluttaa metsäkoneenkuljettajia, jotka toimivat yhtiön työmailla ja osaaminen on todistettava säännöllisesti. Päätökset luonnonhoidosta tapahtuvat viime kädessä moton kopissa ja on tärkeää, että kuskin pallilla istuu ihminen, joka osaa ja jota kiinnostaa.
Hakkuukoneenkuljettajan toimenkuvaan kuuluu aivan älyttömästi asioita, jotka pitää ottaa työssä huomioon. Ei riitä, että osaa käsitellä reilun parinkymmenen tuhannen kilon metsäkonetta, se mikä merkitsee, on se miten hakkaamattoman metsän hahmottaa. Minne tehdä urat, mitkä puut valita ja erityisesti: mitkä osat jättää hakkaamatta.
Motokuskille lyödään usein luonnonvihaajan leima otsaan, vaikka tosiasiassa motokuski on se, joka talousmetsissä tekee luonnonhoidon töitä. Totta kai haluamme metsiimme kuskeja, joilla on tietoa, taitoa ja motivaatiota päivittää osaamistaan nykypäivän standardien mukana.
Metsää omistamattomat tai ne, jotka eivät metsissä työskentele eivät aina välttämättä ymmärrä mitä kaikkea pitää ottaa metsien käsittelyssä huomioon, ja metsänomistajat ja asiaan perehtyvät taas yllättyvät miten monipuolisesti hakkuutyömaan suunnittelussa asioita on otettava huomioon ja mitä itse työ pitää sisällään.
En olisi voinut ennen metsäkoulua kuvitellakaan kaikkia niitä asioita ja päätöksiä, joita koneen puikoissa tulee vastaan.
Kuskin arki
Joillain toimijoilla säästöpuuryhmät ja suojakaistaleet on merkitty valmiiksi leimikolle ja karttoihin, joillain alueilla niiden suunnittelu ja jättäminen on täysin motokuskin vastuulla.
Asioita, joita hakkuukoneenkuljettaja joutuu tekemään, on muun muassa ajourien paikat ja suunnat. Mikäli maassa on paljon lahopuuta, tulee tällaiset kohdat väistää. Tällaisille kohdille on hyvä tehdä esimerkiksi säästöpuuryhmä tai riistatiheikkö. Myös yksittäisten lahopuiden yli ajamista on vältettävä, mikäli mahdollista. Jos väistäminen ei ole mahdollista, mutta puu on varovaisesti siirrettävissä, tulee se tehdä. Yli ei saa ajaa.
Metsän monimuotoisuuden kannalta on tärkeää, että alueella on sekapuustoa ja eri-ikäistä elävää ja kuollutta puustoa. Juuri kuolleessa puussa elää eri eliöstö kuin viisikymmentä vuotta sitten kuolleessa puussa. Mitä enemmän eri lajeille sopivia elinympäristöjä, sitä enemmän lajeja. Mitä monimuotoisempi metsä, sen paremmin se kestää esimerkiksi hyönteistuhoja.
Hakkuukonekuskin tulisi suosia säästöpuina lehtipuita, jotka ovat monipuolisemmin eri eliöiden hyödynnettävissä. Esimerkiksi isot haavat ovat erinomaisia säästöpuita.
Meille koulussa opetettiin, että koulun työmaalla, mikäli kyseessä ei ole kuusi, mänty tai koivu, se jätetään pystyyn, mikäli se ei ole ajouralla. Ja isot haavat väistetään. Raidat, lepät, lehmukset, pihlajat ja muut monimuotoisuuden kannalta tärkeät, mutta taloudellisesti arvottomat puut siis jätetään aina pystyyn. Win win, niin metsänomistajalle kuin luonnollekin.
Riistatiheikköjä kannattaa jättää esimerkiksi kosteiden painaumien ympäristöön, jossa koneella muutenkin olisi kenkkua mennä. Samoin kivikkoiset ja jyrkänteiset alueet ovat yleensä niitä, joissa metsäkoneenkuljettajan on vaikea liikkua, mutta jossa on esimerkiksi sellaiset olosuhteet, joissa on ympäröivää aluetta monimuotoisemmat elinympäristöt. Niiden yhteyteen on hyvä jättää säästöpuuryhmiä ja riistatiheikköjä.
Ojien ylitykseen tulee rakentaa kuitupuusta väliaikaisia siltoja, jotteivat penkat sorru ja ravinteet pääse valumaan vesistöihin. Muutenkin maata pyritään mahdollisuuksien mukaan suojelemaan painaumilta ja tähän auttaa esimerkiksi se, että hakkuutähteet puidaan ajourille suojaksi. Ajourien suuntien suunnittelu on myös tärkeää, jotta vältetään ravinteiden valuminen ojiin ja sitä kautta vesistöihin.
Näiden suojelukeinojen lisäksi hakkuut on tehtävä kelien ja olosuhteiden mukaan. Leimikot on jaoteltu joko kesä-, talvi-, tai kelirikkoleimikoihin, mutta mikäli hakkuukonekuski huomaa, etteivät nykyiset olosuhteet sovellu kyseiselle leimikolle, pitää työmaa ymmärtää lopettaa ja jatkaa kun kelit paranevat.
Itse noudatan ja suosittelen muillekin noudattamaan tätä helppoa ohjetta: jos tilanteessa on jotain epänormaalia tai olet epävarma, näet jotain, josta ei ollut hakkuuohjeissa tietoa niin nosta luuri ja soita esimiehelle tai korjuusta vastaavalle tyypille ja kysy miten toimia. Kysyvä ei tieltä eksy ja on kaikin tavoin paljon mukavampaa väistää esimerkiksi pesivää petolintua tai liito-oravaa kuin löytää itsensä iltapäivälehtien lööpeistä ympäristörikollisena, kun emmää tajunnu kysyä.
Mielestäni mahdollisia keinoja, joilla parantaa talousmetsien luonnonhoitoa
Nyt jo on kantoja (muun muassa Metsäkeskus), joihin on merkattu lakikohteita. Kaikkia lakikohteita ei ole vielä löydetty, saati näihin kantoihin merkattu. Mielestäni huima harppaus olisi se, että olisi vain yksi ja ainoa luontokohdekanta, jonne havaintojaan voisi merkitä niin metsänomistaja, metsäkeskus, metsäyhtiöt, metsäkoneenkuljettajat, luonnonsuojeluaktiivit kuin tavalliset koiranlenkittäjätkin. Ei tarvitse olla lakikohde, kaikki havainnot voisi kantaan merkitä.
Merkintä ei suoraan estäisi toimintaa alueella, mutta leimikonsuunnittelijalla olisi enemmän informaatiota alueella olevista laki- ja luontokohteista, kasvistosta ja eläimistä ja näin suunnittelua voidaan tehdä niin, että saatavilla on mahdollisimman paljon informaatiota ilman kommunikaatiokatkoja.
Mielestäni pahinta nimittäin olisi se, että jokin erityisen tärkeä elinympäristö olisi jollain luonnossa liikkujalla tiedossa, mutta tieto ei jostain syystä kulje hakkuukoneenkuljettajalle saakka ja elinolosuhteet kohteessa muuttuvat.
Vaikka hakkuukoneen kopissa olisi kuinka tarkka, on varsinkin talvisin tai pimeällä aivan mahdotonta erottaa maastosta sellaisia kohteita, joita ei ole nauhoitettu tai karttaan merkitty.
Ja voin henkilökohtaisesti vannoa, että jos jyräisin jonkun erityisen arvokkaan luontokohteen yli niin olisin varmasti se, jota asia eniten harmittaa ja joka itseään syyttelisi hamaan tappiin. Virheitä, vahinkoja ja onnettomuuksia aina sattuu, vaikka olisi kuinka tarkka, mutta helposti esimerkiksi yhteisellä tietokannalla ehkäistävissä oleva, mutta tehty virhe on typerä virhe.
Suomen metsäkeskus tekee luonnonhoidon laatuarviointia. Vuonna 2020 arvioitiin 1400 hehtaaria ja 350 leimikkoa. Näistä 80 oli leimikoita, joilla oli merkittäviä luontoarvoja. Tässä otannassa laatu oli erinomaista 88 prosentilla, välttävää 10 prosentilla ja heikkoa 2 prosentilla arvioiduista kohteista. Metsälakikohteista 96 prosenttia oli säilynyt ennallaan tai lähes ennallaan, mutta hakkuut olivat aiheuttaneet muutoksia 8 prosentilla.
Mielestäni tärkeää olisi kiinnittää erityistä huomiota niihin kohteisiin, joissa jokin meni pieleen. Mikä meni pieleen, mitä voimme oppia? Mitä pitää parantaa, ettei näin enää kävisi?
Metsälakikohteiden säästämisessä tarkoitus on nimenomaan se, etteivät olosuhteet kohteella muutu, joten 8 prosenttia on 8 prosenttia liikaa.
Yksi tärkeä keino luonnonhoidon suhteen on metsäkoneenkuljettajien asennekasvatus. Vaikka itse olen vielä täysi keltanokka metsäalalla eikä ole kokemusta historiasta, kuulemma alalla on nähtävissä selkeää asennemuutosta. Enää lahopuun määrä ei ole huonosti hoidetun metsän merkki, vaan lahopuu on asia, jota tulee varjella ja tehdä lisää.
Luonnonhoito on sukupolviasia, ja jos vielä metsäalalla onkin ihmisiä, joille se on ajatuksena vierasta tai turhaa, metsäkouluissamme kasvaa uusi kuljettajien sukupolvi, joka näkee luonnonhoidon tärkeänä ja rutiininomaisena, normaalina työhön kuuluvana asiana eikä turhana hömpötyksenä.
Lopuksi
Tärkeintä on ymmärtää, ettei vielä ole saavutettu mitään talousmetsien luonnonhoidon lakipistettä, vaan kehitettävää on jokaiselle tulevaisuuden päivälle. Tiede ja tutkimus kehittyy ja sertifikaatteja, suosituksia ja jopa lakeja pitää muuttuvan maailman mukana päivittää ja keinoja ja tekoja lisätä sitä mukaa kun hyödyt käyvät ilmi.
Luonnonhoitoa kehitetään jatkuvasti eteenpäin metsäalan, tutkijoiden ja luontojärjestöjen kesken. Esimerkiksi voisi nostaa UPM:n ja biologi Risto Sulkavan kuukkelihankkeen Heinävedellä. Kaikki tällainen yhteistyö eri tahojen välillä on sitä, mitä tarvittaisiin metsäalalla nykyistä enemmänkin.
Täytyy myös muistaa, että Suomessa toimii valtavasti metsäalan ammattilaisia, joille talousmetsien luonnonhoito on osa jokapäiväistä elämää, rutiini ja kiinteä osa työnkuvaa. Luonnonhoito ei ole jotain minkä voi ohittaa tai jotain mitä tehdään kiireessä perjantaisin ennen vapaille lähtöä, jos muistetaan.
Suomessa on myös valtava määrä metsänomistajia, joille monimuotoisuus on itseisarvo, ja jotka hoitavat metsiään kaikkien sertifikaattien, lakien ja suositusten mukaisesti. Ei siksi, että on pakko, vaan siksi, koska he kokevat asian itselleen ja ympäristölle tärkeäksi. Suomalaiset metsänomistajat jättävät esimerkiksi tekopökkelöitä metsiin satoja tuhansia kappaletta vuosittain, omasta pussistaan.
Tulee muistaa, että vaikka Suomessa puuta kasvatetaan menestyksekkäästi hyvinvoinnin tueksi, monimuotoisuus on itseisarvo, joka tulee turvata talouden yli. Ilman monimuotoista metsää, meillä ei ole metsäteollisuutta. Ilman monimuotoista metsää meillä ei ole töitä, ei hyvinvointia tai elinkelpoista planeettaa.
