Suomalainen metsäkeskustelu sosiaalisessa mediassa ja uutisoinnissa on keskittynyt hyvin pitkälle hakkuumäärien ja hiilinielujen luomalle vastakkainasettelulle. Aihe on ymmärrettävästi ajankohtainen ja tärkeä. Hiilinieluilla on merkittävä rooli Euroopan unionin ilmastotavoitteissa ja olemme saaneet lukea mediasta kuinka ongelmalliseksi hiilinielujen laskenta ja laskentojen tulkinta on osoittautunut. Ihmiset väittelevät siitä millainen metsä sitoo hiiltä eniten, mikä on tehokkain tapa sitoa hiiltä ja mikä laskentatapa on oikea.
Keskustelusta usein unohtuu se, että metsät ovat paljon muutakin kuin hiilinieluja tai metsäteollisuuden raaka-ainetta. Jos näemme metsän vain hiilinieluina, raaka-aineena tai vientituotteena, on ajattelumme ja näkemyksemme tällöin puhtaasti ihmiskeskeinen. Metsän katsotaan palvelevan vain ihmistä ja taloutta. Tällaisen ajattelun tuloksena metsäluontomme monimuotoisuus on vähentynyt ja metsäluontomme tila on vuosikymmenten aikana heikentynyt.
Sanotaan, että Suomi elää metsästä. Suomi onkin yksi maailman metsäisimpiä maita ja metsäteollisuus on yksi merkittävimmistä vientialoistamme. Kautta historian ihmiset ovat saaneet elantonsa metsästä; metsässä on metsästetty, marjastettu ja sienestetty. Huomionarvoista on, että suomalainen metsäpolitiikka ja metsän käyttö muuttui sotien jälkeen. Teollistuminen ja sotakorvaukset vauhdittivat metsäteollisuuden kehitystä, eikä silloin välttämättä osattu – tai haluttu – ajatella mitkä vaikutukset metsäteollisuudella olisi metsäluontoon ja sen eliölajeihin. Metsäteollisuuden vaikutus monimuotoisuuden vähenemiseen on tiedostettu ja metsäteollisuudella on mahdollisuus korjata näitä ongelmia ja parantaa tilannetta, jos se niin vain haluaa.
Metsäyhtiöt puhuvat kestävästä metsätaloudesta, monimuotoisuutta kunnioittavasta metsänhoidosta. Jos metsänhoito olisi ollut kestävällä pohjalla ja se todella kunnioittaisi monimuotoisuutta, niin meillä ei pitäisi olla ongelmaa metsäluonnon moninaisuuden kanssa. Kuitenkin Suomessa metsäisistä luontotyypeistä uhanalaisia on 48 prosenttia ja Suomen uhanalaisista lajeista noin 36 prosenttia elää ensisijaisesti metsissä. Merkittävimmät syyt metsälajien uhanalaistumiselle ovat lahopuun vähentyminen, metsän uudistaminen, puulajisuhteiden muutokset ja vanhojen metsien väheneminen. Näiden ongelmien takaa löytyy taloudellisen tehokkuuden laittaminen muiden arvojen edelle.
Onko taloudellinen tehokkuus ja kestävä metsätalous yhdessä mahdollista toteuttaa? Jos taloudellisella aspektilla tarkoitetaan lisääntyneitä hakkuumääriä, jotta teollisuudelle riittää raaka-ainetta, niin on selvää, että ristiriita on olemassa. Suomen ympäristökeskus, SYKE julkaisi Twitterissä tyhjentävästi: KEIMO-tuloksia: ”Puunkäytön ja suojelun samanaikainen lisääminen ei ole mahdollista ja hakkuutasojen lisääminen nykyisestä on ristiriidassa luontokadon pysäyttämisen kanssa.”.
Jatkuvapeitteinen kasvatus, lahopuiden jättäminen talousmetsiin hakkuiden yhteydessä, vapaaehtoinen suojelu METSO-ohjelman ja Helmi-elinympäristöohjelman kautta ovat tärkeitä toimia suojelun ja monimuotoisuuden turvaamiseksi. On äärimmäisen hienoa nähdä, että monet metsänomistajat ovat lähteneet mukaan METSO-ohjelmaan ja että keskustelu jatkuvapeitteisen kasvatuksen ja vaihtoehtoisten hoitomuotojen ympärillä on ollut pitkään aktiivista. Nämä ovat tärkeitä toimia ja toivon METSO-ohjelmalle pitkää ikää, mutta riittävätkö ne yksinään vähentämään metsiemme luontokatoa ja voimmeko luottaa siihen, että ongelmat ratkaistaan vapaaehtoisella toiminnalla? Mikä rooli on Suomen valtiolla, joka on suurin yksittäinen metsänomistaja? Selvää on, että me tarvitsemme lisää suojelualueita, varsinkin tietyille alueille.
Suojelutilanne koskee varsinkin Etelä-Suomea, sillä metsäpinta-alasta noin viisi prosenttia on suojeltu ja tiukasti suojeltujen metsien osuus on noin kolme prosenttia. Etelä-Suomessa metsätalouden jälkiä näemme myös metsän ikärakenteessa, sillä lähes puolet metsistä on alle 40-vuotiaita. Vanhojen metsien ja lahopuun väheneminen on sadoille uhanalaisille lajeille kohtalokasta ja tämä on varsinkin nähtävissä Etelä-Suomessa. Aikoinaan kuukkeli asutti Etelä-Suomen metsiköitä ja vielä 50-luvulla hömötiainen oli maamme yksi yleisimpiä lintuja, mutta sen kanta on romahtanut varsinkin Etelä-Suomessa. Kokonaisuudessa uhanalaisten lajien esiintyminen painottuu juuri Etelä-Suomeen.
Etelä-Suomen suojelualueiden pirstonaisuus ja alueiden pieni koko ei myöskään auta asiaa.
Unelmanani olisi nähdä esimerkiksi Seitsemisen ja Helvetinjärven kansallispuistojen, sekä Riuttaskorven virkistysmetsän yhdistäminen yhdeksi isoksi kansallispuistoksi. Tästä syntyisi yli 10 000 hehtaarin kokoinen suojelualue. Vastaavan kokoista yhtenäistä aluetta ei Etelä-Suomessa ole.
Lukija saattanee tässä vaiheessa tulkita, että vastustan metsätaloutta. Vastustanko minä sitten metsätaloutta? Lyhyesti ja ytimekkäästi voin vastata: en vastusta. Se mitä vastustan ja mistä muutun Lauran mainitsemaksi vihaiseksi metsämieheksi on epärehellinen ja ongelmia kiertelevä keskustelu metsiemme tilasta ja käytöstä. Luottamustani ei herätä se, kuinka Metsien Suomi -viestintäkampanjassa esitetiin erittäin kyseenalaisia väitteitä siitä, että yli puolet Euroopan suojelumetsistä on Suomessa. Luottamustani ei herätä myöskään väitteet kestävästä metsätaloudesta, kun todellisuudessa se uhkaa tuhansien eliölajien olemassaoloa. En tietenkään väitä, että maamme metsänhoito olisi globaalilla skaalalla huonoa, päinvastoin. Emme kuitenkaan voi verrata omaa toimintaamme toisten valtioiden totaalisen ala-arvoiseen toimintaan ja täten sivuuttaa oman toimintamme epäkohtia ja ongelmia.
Minulle metsä ei ole elinkeino, vaan elinehto. Se on osa minua ja elämäntapaani.
Minulle metsä on paikka, missä saan rauhoittua, missä saan havainnoida sen vuorovaikutuksia, ymmärtäen, että jokaisella kasvi- ja eläinlajilla on paikkansa luonnossa ja näillä on itseisarvo.
Antti Lehto
Luontoharrastaja, joka harrastuksen ohella opiskelee kauppatieteitä Aalto-yliopistossa.
Metsässä hän näkee paljon muutakin kuin tuottoa. Tarinoita ja kuvia vaelluksista, kalastusreissuista ja lintuharrastuksesta löydät Instagramista.
Kirjoituspalkkio lahjoitettiin Luonnonperintösäätiölle ikimetsän ostoon.
