Vieraskynä

Vieraskynä

Metsäkeskustelu: leimakirveitä, valheita ja vastakkainasettelua

Metsäkeskustelun monet puolet

Metsäkeskustelussa tunnetaan monia erilaisia puolia ja ”ääripäitä”. Niitä on vähintään yhtä paljon kuin keskustelijoita, sillä juuri kukaan ei halua asemoitua mihinkään päähän ja kaikki haluavat olla rationaalisesti tällaisten jakojen ulkopuolella, samaan aikaan käyttäen itse ahkerasti leimakirvestä.

Yleisin jako lienee ympäristöjärjestöt vs. metsätalouslobbarit, jotka näyttäytyvät vastakkaisina voimina niin julkisessa keskustelussa kuin kabineteissa. Jotkut mieltävät tutkijat samaan joukkoon ympäristöjärjestöjen kanssa ja jotkut taas heidät jaon ulkopuolella.

Tutkijoita voidaan sulloa yhteen päähän kahdesta syystä: halutaan asemoida faktat omalle puolelle (tutkijat omalla puolella) tai halutaan irtautua faktoista (tutkijat toisella puolella). Irtautumisella faktoista tarkoitan sitä, että ei haluta hyväksyä niitä, vaan syytetään tutkijoita vääristävästä tai virheellisestä työstä. Usein tätä ei kuitenkaan perustella kaivamalla virheitä tutkimuksista ja raporteista, vaan vedotaan itselle epämiellyttäviin tuloksiin ja johtopäätöksiin, joiden on vain pakko olla periaatteesta väärin.

Lukukokemuksen selkeyttämistä varten tehdään lähtökohdat eli faktat selkeiksi: suurin osa uhanalaisista lajeista on metsälajeja, vanhoja metsiä on liian vähän, Etelä-Suomen suojeluverkosto on riittämätön turvaamaan monimuotoisuutta ja lahopuuta on talousmetsissä liian vähän. Nämä ongelmat liittyvät toisiinsa ja niihin kaikkiin liittyy merkittävällä tavalla metsätalous. Lähteinä näille faktoille voi käyttää eliölajien Punaista kirjaa (2019), luontotyyppien Punaista kirjaa (2018) ja Suomen 6. CBD-maaraporttia (2019). Jos olet eri mieltä näistä faktoista, jatka lukemista, sillä niistä puhutaan lisää.

 

Leimakirveet ja viholliskuvat

Ikävän yleistynyttä on keskustelu siitä, kuinka tutkijat hyötyisivät jonkinlaisesta vastakkainasettelusta rahoituksessa. Näin väittävät eivät varmasti tunne tutkimusalaa tai tutkijoita. Tutkijoilla on kyllä tapoja tienata rahaa kyseenalaisella tavalla, mutta ne yleisimmät tavat eivät ole imartelevia metsäteollisuuden kannalta eivätkä usein sisällä tieteellistä prosessia kokonaisuutena. Eri teollisuuden alat tilaavat jatkuvasti vertaisarvioimattomia raportteja erilaisilta tahoilta. Limuyhtiöt tilaa sokeriin liittyviä tutkimuksia ja raportteja. Exxon Mobilin rahoittamat tutkijat olivat ensimmäisten joukossa, jotka tajusivat ilmastonmuutoksen vakavan kehityksen. Ruotsin metsäteollisuus on tilannut kaksi vertaisarvioimatonta raporttia: yhden liittyen ilmastonmuutokseen ja yhden liittyen metsäluonnon monimuotoisuuteen. Molempia on kritisoitu sekä virheistä että kyseenalaisista lähtökohdista. Tällaisissa tapauksissa, etenkin vertaisarvioimattomien raporttien kohdalla, on järkevää ylläpitää skeptisyyttä. Kysymyksiä herättää aina se, että onko valittu näkökulma harhaanjohtava ja olisiko tuloksia julkaistu, jos ne olisivat olleet epämiellyttäviä. Exxonin kohdalla tuloksia ei julkaistu, koska ne olivat epämiellyttäviä kasvua tavoittelevalle öljy-yhtiölle.

Kun syytetään eri tahoja taloudellisista intresseistä, on hyvä tehdä myös itsereflektiota. Esimerkiksi metsäteollisuuden kohdalla koko toiminta perustuu rahaan, ja he itse rahoittavat heille tärkeää ja oleellista tutkimusta. En tiedä, kuinka yleistä tämä Suomessa on, mutta esimerkiksi Ruotsissa sitä tehdään ahkerasti.

Suomessa Metsäkeskus vastikään tilasi Taloustutkimukselta tutkimukseksi kutsumansa vertaisarvioimattoman ja julkaisemattoman raportin eri hakkuumäärien taloudellisista vaikutuksista, jonka ainoa tuotos oli diasarja. Uhkakuviksi valittiin selvityksessä EU ja nielurajoitteet. Tutkija Jakob Donner-Amnell kritisoi tätä selvitystä Twitterissä sekä 11.6. (linkki) että 2.7. (linkki). Hän kritisoi tilaustyötä epärealistiseksi, koska siinä ei huomioitu keskeisimpiä hakkuita rajoittavia tekijöitä eli puun hintaa ja globaalia kysyntää. Myös tulkinnat ja diasarja ainoana tuotoksena saivat osansa kritiikistä.

Onko uskottavaa, jos tällaiset toimijat syyttävät ja leimaavat työtään tekeviä tutkijoita, jotka tuottavat vertaisarvioitua tutkimusta? Itse en ole tutkija, vaan 21-vuotias biologian opiskelija, mutta olen silti saanut tällaisia syytöksiä. Yleensä syytöksissä näkyy myös ikääni kohdistuvaa vähättelyä, kun minua haukutaan aivopestyksi. Metsäkeskustelun raadollisuudesta kertoo se, kuinka metsistä välittävien nuorten kansalaisten kimppuun käydään epäillen kaikenlaisia taustaorganisaatioita, kun taustalla on vain aito kiinnostus ja huoli metsien tilasta. Samaan aikaan syytetään kansalaisjärjestöjä, kouluja ja jopa yliopistoja aivopesusta, kun metsäteollisuuden etujärjestöt järjestävät nuorille suunnattuja keskustelu- ja koulutustilaisuuksia. Nämä keskustelu- ja koulutustilaisuudet ovat minusta hyviä ja hyödyllisiä keskustelupaikkoja enkä kutsuisi niitä aivopesuksi, mutta ymmärrätte varmaan pointtini ristiriitaisesta toiminnasta.

 

Biologian opiskelijan näkökulma

Osallistun itse metsäkeskusteluun yksityishenkilönä, koska minulla ei ole mitään mandaattia edustaa mitään tahoa. Teen vapaaehtoistyötä itselleni tärkeiden asioiden eteen. Tällä hetkellä toimin sekä WWF Nuorissa että Turun luonnonsuojeluyhdistyksen hallituksessa ja teen kandiani Turun yliopistossa. Haaveilen tutkijan urasta, mutta en halua tulevaisuudessa tutkia metsiä. Biologiassa minua kiinnostaa kyllä kaikki mukaan lukien luonnonsuojelubiologia, mutta tutkimushaaveeni liittyvät esimerkiksi siileihin. WWF Nuorten vaikuttamistyö liittyy positiiviseen ruokaviestintään, eikä metsiin. Turun luonnonsuojeluyhdistys edistää monipuolisesti eri luontoasioita Turun alueella. Minulla ei ole mitään taloudellisia intressejä liittyen metsiin nyt tai tulevaisuudessa, ellei jokin käyttämistäni rahastoista niihin ole tietämättäni sijoittanut. Miksi sitten osallistun metsäkeskusteluun? Siihen on kolme syytä: luontokadon torjunta, tieteeseen pohjautuva päätöksenteko ja maisemalliset tunnearvot.

Biologian opiskelijana tiedän luonnon monimuotoisuuden ekologisen merkityksen, ja luonnosta nauttivana kansalaisena arvostan monimuotoisuuden tarjoamaa kulttuurillista lisäarvoa elämälle. Monimuotoisuuden taloudellinen hyöty taas muodostuu näistä kaikista tekijöistä. Monimuotoisuus ei ole uhka taloudelle vaan pikemminkin sen mahdollistava ja suojaava voima. Metsät ovat ensisijaisesti elinympäristöjä ja suomalainen metsätalous on johtanut näiden elinympäristöjen yksipuolistumiseen eli elinympäristöjen monimuotoisuuden heikkenemiseen, joka puolestaan liittyy lajistollisen monimuotoisuuden heikkenemiseen. Jo kliseiseksi, mutta yhä huolestuttavammaksi esimerkiksi on noussut hömötiainen, joka on suuntaamassa tänäkin vuonna Etelä-Suomessa uusiin pohjalukemiin. Tällaiset esimerkit purevat, koska hömötiainen on pörröinen ja söpö eläin, joka on kaikille peruskoulusta tuttu. Yhtä huolestuttavaa on erilaisten samanlaisista vaatimuksista riippuvaisten selkärangattomien, kasvien ja sienten uhanalaistuminen. Elinympäristöjen lajit luovat eliöyhteisöjä, jotka koostuvat erilaisista vuorovaikutussuhteista. Yhden lajin häviäminen vaikuttaa muihin lajeihin suoraan tai epäsuorasti. Monimuotoisuus myös suojelee itseään: mitä monimuotoisempi yhteisö, sitä todennäköisemmin voi löytyä joku laji korvaamaan poistuvaa lajia. Metsien monimuotoisuudesta hyötyvät metsästäjät sekä lintubongarit, mutta myös ihan jokainen.

Kuva 1. Yli 100-vuotiaat metsät ovat vähentyneet 1950-lukuun verrattuna 37%. Vanhojen metsien määrä on vähentynyt myös ennen vuotta 1950, joten vanhojen metsien lajien ahdinko on vain kasvanut. Kuva: Joni-Matti Kusmin. Kuvan lähteenä VMI-aineistot.

 

Toinen asia, jonka olen omassa reflektiossani tunnistanut tärkeäksi osaksi osallisuuttani, on mielenkiinto ja arvostus tutkimusta kohtaan. En uskalla kauheasti ottaa asiaan perehtymättömänä kantaa siihen, kuinka yhteiskuntaa tulisi hallita, mutta luonnehtisin itseäni ainakin jollain asteella teknokratian kannattajaksi.

Minulle tärkeää on tutkimustietoon pohjautuva päätöksenteko ja vaadin sitä usein ehkä hieman elitistiselläkin sävyllä. Teknokratiaa kannattavalle kylmäävää onkin se tieto, että Helsingin yliopiston tuoreen kyselyn mukaan 58 % metsänomistajista ei ollut koskaan kuullut lajien ja luontotyyppien uhanalaisuusarvioinneista eli Punaisista kirjoista ja vain 15 % oli tutustunut niihin, vaikka 71 % uskoo metsäluonnon tilan olevan hyvä ja 96 % sanoo omaavansa jonkinlaisen käsityksen metsäluonnon tilasta.

Helsingin yliopiston tutkija Tuomo Takala kuvailee tätä luontokatosokeudeksi: ei tunnisteta monimuotoisuuden hupenemista. Merkillistä näissä kyselytuloksissa on se, että metsänomistajat luulevat tietävänsä luonnon tilasta tarpeeksi perehtymättä aiheeseen, ja teknokraatille pöyristyttävää on se, että nämä henkilöt tekevät aiheeseen liittyviä päätöksiä, joilla on suuria vaikutuksia. Metsänomistajien vika se ei kuitenkaan ole, sillä he ovat saaneet omistuksen kautta valtaa, jota he eivät pysty realisoimaan ilman metsäammattilaisia, joihin heillä on kova luotto. Metsäneuvonnalla on aivan varmasti suuri vaikutus siihen, kuinka paljon metsänomistajat tietävät ja mitä näille metsille lopulta käy. Metsäteollisuudella on vahvat intressit ylläpitää nykyistä puuntuotantoa tai lisätä sitä, joten merkittäviä määriä rahoja käytetään ymmärrettävästi yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Eikä tämä ole mitään salaliittoilua, vaan bisnestä ja edunvalvontaa.

Metsäkeskustelussa raivostuttavinta ovat virheelliset ja harhaanjohtavat väitteet, jotka leimaavat tutkijoita ja asiantuntijoita. Ja niihin sorrutaan yhä yleisemmin ekologisen näkökulman yhteiskunnallisen painoarvon kasvaessa ja sosiaalisen hyväksynnän hiljaa huvetessa. Tästä ”parhaimmat” taidonnäytteet antavat Maaseudun Tulevaisuuden tietyt kolumnit, joissa ilman perusteluja käydään asiantuntijoiden ja tutkijoiden kimppuun, kun tulokset eivät miellytä. Esimerkiksi yhdessä kolumnissa ei voitu millään ymmärtää, kuinka lahopuusta riippuvaiset lajit voivat kärsiä, kun talousmetsien lahopuun määrä on kasvanut yhdestä kuutiometristä per hehtaari viiteen kuutiometriin per hehtaari. Ja muun muassa tästä syystä asiantuntijat eivät kirjoittajan mukaan olleet päteviä.

Vertailuksi voidaan todeta luonnontilaisissa metsissä olevan lahopuuta 60-120 m3/ha. On arvioitu, että talousmetsissä riittävä määrä lahopuuta olisi 20-40 m3/ha. Suojelumetsissäkään tuota tavoitetta ei ole saavutettu. Näitä kolumneja vain (ainakin toivottavasti) harva metsäpiirin väki uskaltaa kompata, mutta ne kuitenkin palvelevat metsäteollisuuden yhteistä tarkoitusta, jolloin niitä annetaan julkaista. Pikkuhiljaa ne kuitenkin normalisoituvat, kun epätoivo kasvaa niiden keskuudessa, jotka haluavat ylläpitää nykyisiä metsätalouden menetelmiä sekä intensiteettiä. Kolumneista paistaa usein läpi se, ettei tiedetä, mitä uhanalaisuus tarkoittaa ja miten sitä lasketaan. Päivi Sirkiä selitti erinomaisesti uhanalaisuuden arviointia artikkelissaan ”Miten uhanalaisuus lasketaan?” (Suomen Luonto, 11.9.2020).

 

Kuva 2. Lahopuun määrä talousmetsissä ja suojelualueilla. Luonnontilaisissa metsissä lahopuun määräksi on arvioitu 60-120 m3/ha, jota ei ole tavoitettu nykyisissä suojelumetsissä. 20-40 m3/ha rajaa on esitetty talousmetsille riittäväksi määräksi uhanalaisten lajien elinvoimaisuuden turvaamiseksi. Lahopuuta tulisi lisätä sekä talousmetsissä että suojelumetsissä. Kuvassa ei ole uusinta tietoa, mutta luvut ovat muuttuneet vain hieman. Kuva: luonnontila.fi

 

Yksi toistuva virheellinen väite, jota kuulee kolumneissa ja twitterissä on ”indeksiargumentti”, tai siksi sitä kutsun. Siinä viitataan Punaisen kirjan sivulle 116, joka sisältää uhanalaisuusindeksit ja niiden muutokset. Yksinkertaisuudessaan indeksit kuvaavat lajien uhanalaisuutta ja niiden avulla voidaan seurata uhanalaisuuden kehitystä elinympäristöittäin. Metsälajien indeksien 2010-2019 muutos on pieni, joten indeksiargumentissa väitetään sen todistavan, että metsätalous ei uhkaisi lajeja ja nykyinen luonnonhoito on riittävää. Aika hurjat johtopäätökset yhdestä indeksistä.

Nämä johtopäätökset osoittautuvat kuitenkin vääriksi, jos selaa samaista Punaista kirjaa taaksepäin muutama sivua. Sivuilla 111-112 kerrotaankin, että kyseisellä ajanjaksolla myönteistä kehitystä ovat osoittaneet pääasiassa lehtimetsien perhoset (n=65) ja jotkin kovakuoriaiset (n=21). Molempien positiivista kehitystä mainitaan selittävän ilmastonmuutos, eikä talousmetsien luonnonhoito. Nämä lehtimetsien positiivista kehitystä osoittaneet lajit peittävät indeksissä alleen vanhoista metsistä ja lahopuusta riippuvaisten lajien negatiivisen kehityksen, johon metsätalous puolestaan vaikuttaa.

140 metsälajin tilanne on merkittävästi heikentynyt aikajaksolla 2010-2019. Suurin osa näistä negatiivisen kehityksen lajeista ovat perhosia (n=55), jäkäliä (n=51) ja kovakuoriaisia (n=17). Näiden lajien negatiivista kehitystä mainitaan selittävän vanhojen metsien vähäisyys, lahopuun puute ja metsien hakkuut. Eli metsätaloudesta kärsineet lajit kärsivät yhä edelleen. Kun positiivisen ja negatiivisen kehityksen lajit summataan yhteen indeksiin, tulos on se, että kokonaiskehitys on lievästi negatiivinen. Eli ilmastonmuutoksen aiheuttamat positiiviset muutokset lehtimetsissä peittää alleen pitkälti metsätaloudesta johtuvat negatiiviset muutokset havumetsissä. Uhanalaisuusindeksin tarkoitus ei ole kuvata metsätalouden vaikutusta uhanalaisuuteen, vaan yleisesti metsälajien uhanalaisuutta ja siksi indeksiargumentin johtopäätöksiä ei voida vetää suoraan indeksistä. Myös Luke tiedotti vuonna 2020, että talousmetsien luonnonhoidon tulokset heikkenivät 2010-luvulla eli samalla aikavälillä.

 

Kuva 3. Ote Punaisen kirjan 2019 sivulta 112. Positiivista kehitystä ovat osoittaneet lehtimetsien perhoset ja kovakuoriaiset, kun taas vanhojen metsien perhoset, kovakuoriaiset ja jäkälät ovat jatkaneet negatiivista kehitystä.

 

Kolmas syy on yksinkertainen ja varmasti monen mielestä samaistuttava: metsätalous tuottaa rumaa jälkeä eikä juuri kukaan halua avohakkuuta takapihalleen. Suomen Kuvalehden kyselyn mukaan 52 % suomalaisista suhtautuu kielteisesti avohakkuihin. Olen itse asunut lyhyestä elämästäni suurimman ajan Tampereella, joten olen tottunut Pirkanmaan metsäisiin maisemiin. Olen tottunut yksipuolisiin talousmetsiin, mutta myös hienoihin retkeily- ja luonnonsuojelualueisiin. Avohakkuisiin ei kuitenkaan koskaan totu. Turkuun muuttaessani tuli ikävä niitä Pirkanmaan talousmetsiä, sillä olin tottunut metsämaisemaan enkä peltoihin. Talousmetsät ovat maisemallisesti ihan kivoja niin kauan kunnes ne avohakataan. Mökkiämme vastapäätä oli ties kuinka vanhaa kivaa ja nostalgista sekametsää, kunnes se hakattiin alas ja istutettiin pelkkiä koivuja tilalle. Nyt paikalla on korkeintaan ranteenpaksuisia koivuja, joiden välitse näkee kilometrien päähän. Ennen kun katsoi mökkitontilta tielle, näki vastapäätä monipuolisempaa metsää, nyt näkee valkoista riukua silmänkantamattomiin.

Heikki Simola laski VMI-aineistosta, että puolet Suomen havupuista on enintään ranteenpaksuisia ja lehtipuista puolet peukalonpaksuisia tai ohuempia. Kaikilla ei ole varaa ostaa suojavyöhykkeitä mökkitontin ympärille, joten on ihan ymmärrettävää, että metsätalouden sosiaalinen kestävyys kärsii. Nyt kesäisten myrskyjen johdosta nähtiin myös, minkälaisia vahinkoja voimakkaat tuulet voivat metsille aiheuttaa. Avohakkuualat altistavat viereiset metsät ja tontit tuulivahingoille, joista voi koitua hyvinkin runsaita tappioita.

 

Kuva 4. Avohakkuu Kurjenrahkan kansallispuiston reunalta katsottuna.

 

Taloudelliset intressit, aivopesu tai riidanhaku eivät puolestaan selitä millään tapaa osallisuuttani metsäkeskustelussa. Uskon, että aika moni jätti tämän luvun lukematta, koska ei yksinkertaisesti halua kuulla tai ymmärtää näkökulmaani tai sen lukeminen aiheuttaa epämiellyttäviä tuntemuksia.

Epämiellyttävät tunteet ovat kuitenkin loistava mahdollisuus arvokkaaseen itsereflektioon, joka saattaa olla erityisesti meille miehille erityisen haastavaa.

 

Lääkkeet vastakkainasetteluun

Metsäkeskustelun vastakkainasetteluun on tarjottu varmasti vaikka mitä lääkkeitä ja usein halutaan vastuuttaa muita kuin itseään tai omaa tahoaan. Tämä blogi tuskin on siihen suuri poikkeus. Tärkeintä on kuitenkin ymmärtää, mistä vastakkainasettelu syntyy. Jos tutkimustulokset aiheuttavat vastakkainasettelua, johtuu se todennäköisesti omasta suhtautumisesta tutkimustuloksiin ja faktoihin. Tutkimustulosten vääristely puolestaan on suoraa valehtelua, jota voidaan käyttää luomaan vastakkainasettelua. Vastakkainasettelua luodaan pitkälti puheella. Se, kuinka puhut omassa piirissäsi metsänomistajista tai luonnonsuojelijoista luo vastakkainasettelua. Myös näistä kahdesta tahosta puhuminen jotenkin vastakkaisina on virheellistä ja luo olennaisesti vastakkainasettelua. Luonnonsuojelijat voivat olla metsänomistajia tai entisiä metsänomistajia, jos ovat luovuttaneet metsänsä suojeluun.

Vastakkainasettelua luovat tehokkaimmin lobbarit ja edunvalvojat, joilla on mahdollisuuksia laajempaan vaikutustyöhön. On myös hyvin oleellista tiedostaa, että siinä missä metsäteollisuusjärjestöt puolustavat metsäteollisuudessa työskentelevien elinkeinoa ja etua, eivät ympäristöjärjestöt ole luonnonsuojelijoiden edunvalvojia. Koska näiden kahden ryhmän tarkoitukset ja toimintatavat eroavat, näyttäytyvät ympäristöjärjestöt joidenkin mielestä kiukuttelevina ilonpilaajina, jotka uhkaavat muiden elinkeinoa.

Ympäristöjärjestöissä on varmasti paljon turhautuneita ihmisiä, jotka tekevät metsävaikuttamista samoista kolmesta syystä kuin minäkin. Vastakkainasettelua voidaan luoda helposti väittämällä heidän haluavan kieltää metsätalouden tai haukkumalla heidän ymmärrystään metsistä, mutta nämä haukut ja väitteet ovat usein hyvin kaukana totuudesta. Ympäristöjärjestöillä ja luonnonsuojelijoiden keskuudessa on yllättävänkin laaja kannatus jatkuvalle kasvatukselle, joka on yhtä lailla metsätaloutta eikä minkäänlaista suojelua.

Ympäristöjärjestöt tukevat myös FSC-sertifikaattia, joka mahdollistaisi metsätalouden jatkamisen kestävämpänä. FSC-sertifikaatti kattaa tällä hetkellä vain 8 % talousmetsistä, mutta esimerkiksi tämän blogin rahoittaja, UPM, on sertifioinut kaikki metsänsä sillä. Nämä ovat merkittäviä ymmärryksen ja yhteistyöhalukkuuden merkkejä, joita ei tunnuta tiedostavan metsäkeskustelussa. Jatkuvasta kasvatuksesta ovat metsänomistajatkin kiinnostuneet, mutta metsäneuvojat eivät ole halukkaita sitä suosittelemaan. Tämä ympäristöjärjestöjen yhteistyökyky näkyy myös muissa teemoissa: WWF tekee yhteistyötä kestävän kalastuksen edistämiseksi, mistä eettisiä kysymyksiä painottavat vegaanit eivät välttämättä ole innoissaan.

Luonnonsuojelualalla näkee paljon erittäin mielenkiintoisia ja tehokkaita yhteistyöprojekteja ja toimintatapoja, joista näkee selvästi halukkuuden kompromisseihin ja yhteistyöhön erilaisten yhteisöjen ja intressien yhdistämiseksi. Näissä tapauksissa yhteistyön tärkein lähtökohta on ongelmien tiedostaminen ja halu ratkaista niitä.

Olisipa minulla yhtä hyvät valmiudet kirjoittaa metsätalouden etujärjestöjen toimintavoista ja yhteistyöhalukkuudesta, mutta nämä järjestöt ovat suljetumpia ja keskittyneempiä ajamaan tiettyjen ryhmien intressejä ja vaikuttavat sosiaalisessa mediassa ja kabineteissa yksiäänisemmiltä. Sulkeutuneisuuden ja keskittyneisyyden vuoksi tavallisen kansalaisen on vaikeampi arvioida niiden yhteistyöhalukkuutta ja vilpittömyyttä. Tietoisen kansalaisen silmissä maine kärsii myös kovakouraisesta lobbauksesta ja virheellisistä väitteistä. Kun ajetaan tietyn ryhmän intressejä luonnon kustannuksella, niin ymmärrettävästi sosiaalisen kestävyyden tavoittelu on vaikeampaa. Metsätalouden puolella on kyllä otettu käyttöön luonnonhoitotoimenpiteitä, mutta nekin toteutuvat toistaiseksi heikosti ja niitä käytetään aina välillä hatarin perustein tyrmäämään lisäsuojelun tarvetta tai metsienkäytön ekologisen kestävyyden kehitystä. Metsäala perusti myös oman FSC-sertifikaattia löysemmän PEFC-sertifikaatin, jonka kriteeristötyöryhmästä ELY-keskukset ja Syke hiljattain irtautuivat, koska sertifikaatti ei kykene takaamaan lupaamaansa ekologista kestävyyttä. Kokonaiskestävyys vaatii toteutuakseen riittävän ekologisen kestävyyden tason.

Tämän tekstin tarkoitus ei ole olla mikään tolkunkatsaus tai pyrkimys asettua perinteisten jakolinjojen ja vastakkainasettelun ulkopuolelle. Keskitien tavoittelu olisi itsessään varsin ideologista ja tosiasioista irtautumista. Siksi sen tavoittelu ei olisi myöskään järkevä tapa vähentää vastakkainasettelua. Kompromisseja ja yhteistyötä voidaan tavoitella ilman, että pyritään jonkinlaiseen keskitien ajatteluun, jossa laimenisi esimerkiksi luontokadon kiireellisyys tai vakavuus. Lyhytnäköisen keskitien sijaan on tärkeää keskustella siitä, kuinka eri tahot ja intressit yhdistetään reilua ekologista siirtymää varten. Tällä hetkellä somessa kinastellaan kuitenkin siitä, pitääkö mitään edes tehdä.

Minusta paras lääke vastakkainasetteluun ja samalla tärkeä avain yhteistyöhön on rehellinen keskustelu ratkaistavien ongelmien laajuudesta ja tärkeydestä. Kun on yhteinen lähtökohta, ymmärtää myös miksi ympäristöjärjestöt ja -viranomaiset eivät halua tyytyä ekologisen kestävyyden kannalta riittämättömiin toimiin, vaikka se päälle päin näyttäytyisi yhteistyökyvyttömyydeltä.

Kukin meistä voi myös omalta osaltaan vähentää vastakkainasettelua tarkastamalla mandaattinsa. Jos metsäteollisuus on huolestunut siitä, kuinka syyllistävä metsäkeskustelu on metsänomistajia kohtaan, niin on hyvä reflektoida minkälaista kuvaa metsänomistajien mielipiteistä ja arvoista itse antaa omalla toiminnallaan. Luoko itse vahingossa olkiukkoa, jota sitten syyllistetään? Metsänomistajien kyselystä selviää myös, että he pitävät sekä äärimmäisiä luonnonsuojelullisia että puuntuotannollisia näkemyksiä ongelmana. Enemmistö heistä ei pidä vallitsevaa metsän käyttöä haastavia näkemyksiä ongelmana. Itse päätin poistaa Twitterissä kuvauksestani tiedot järjestöistä, joissa teen vapaaehtoistyötä, sillä ne eivät vaikuta osallisuuteeni tai argumentteihini millään tapaan. Samaan tapaan metsäalalla töissä olevana esittäytyminen voi johtaa virheelliseen mandaattiin tai intressien kyseenalaistamiseen.

Mutta aivan tärkeintä vastakkainasettelun kitkemisen onnistumisessa on se, että ihmiset haluavat sitä kitkeä. On kuitenkin paljon ihmisiä, jotka haluavat ajaa vain omaa etuaan tai asiaansa, ja vastakkainasettelu on siihen tarkoitukseen erittäin tehokas retorinen keino.

 

Lukusuosituksia:

Sirkiä, Päivi (11.9.2020). Miten uhanalaisuus lasketaan? Suomen Luonto.

Takala, Tuomo (22.6.2021). Kolme tapaa kieltää lajikato. Maj ja Tor Nesslingin säätiö.

Hyvärinen, Esko; Juslén, Aino; Kemppainen, Eija; Uddström, Annika; Liukko, Ulla-Maija (2019). Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2019. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus.

Toivonen, Pyry (14.5.2021). Suomessa ei ole yli puolia Euroopan suojelumetsistä. Pihkassa.fi.

 

Pyry Toivonen

Kirjoittaja on populaatiobiologiasta, luonnonsuojelubiologiasta, maisemaekologiasta ja nisäkkäistä kiinnostunut ekologian ja evoluutiobiologian opiskelija Turun yliopistosta.

 

Kirjoituspalkkio lahjoitettiin Luonnonperintösäätiölle ikimetsän ostoon.

Share on facebook
Share on twitter
Share on linkedin
Share on email

2 kommenttia artikkeliin ”Metsäkeskustelu: leimakirveitä, valheita ja vastakkainasettelua”

  1. Hei Pyry
    Kirjoituksesi teki minut hyvin iloiseksi.
    Hienoa että on kaltaisiasi objektiivisesti kirjoittavia nuoria.
    Menestystä tutkimuksiisi ja elämääsi.
    Terveisin
    Pertti Salolainen
    WWFn kunniaperustaja-ja puheenjohtaja

    Vastaa
    • Kiitos paljon, Pertti!

      Olen otettu kommentistasi ja mahtavaa, että tekstini teki vaikutuksen ja piristi päivääsi.

      Menestymään pyrin suurella intohimolla itseni ja luonnon vuoksi!

      -Pyry

      Vastaa

Jätä kommentti

Laura

Metsäalan perustutkintoa suorittava tuleva metsäkoneenkuljettaja, joka viihtyy metsässä myös vapaa-ajalla. Retkeilyä, metsäkoneita ja ajatuksia metsistä ja niiden käytöstä. Tervetuloa mukaan matkalle!

laura@pihkassa.fi

Matkalla mukana

Painavaa asiaa
kannoilta tehtaalle

Sivupalkki tähän.